30.10.06

Työpöytämeemi

Blogistania kiersi jokin aika sitten meemi työpisteistä. Tässä minun.

Huomatkaa pitsiverhot. Arvatkaa kuka ne on virkannut? Kukkanen pöydällä on enkelinsiipi. Kirjoituspöydän laatikoissa on aarteita. Ikkunasta näkyy pihalle, etualalla naapurin pihtakuusi, joka karistaa neulaset etupihalleni, josta minulla on suuri ilo lakaista ne monta kertaa vuodessa pois.

Panin tämän postauksen peittääkseni alempana olevan kylmän ja puistattavan kalkkunan.

Blogiväsymystä

Olen miettinyt sitä, kannattaako pitää blogia, jos elämässä tapahtuu vain vähän. Ei voi mitenkään kilpailla ulkoisten tapahtumien loistokkuudessa, blogisosiaalisuuden osoittamisessa, nuoruudessa tai edes mutkattoman vidduilevassa kielenkäytössä, jolla osoittaa oikeanlainen kevytsuhtautuminen elämään.

Mistä kirjoittaa, kun ei käy missään, asuu tylsässä pikkukaupungissa, on työrajoitteinen, ei pysty kommunikoimaan täysillä ja väistelee kontakteja? On suurimman osan päivästä kotona, kirjoittelee blogia, lukee muiden kirjoituksia, kadehtii nuoria ja meneviä lahjakkuuksia ja miettii, mihin ihmeeseen on elämänsä tärvännyt. Kadehtii jopa avioeroaan kipuilevaa ex-ruustinnaa, jonka mies jättää 36 aviovuoden jälkeen. Ex-rouvalla on edes jotain mistä kirjoittaa. Upean narsistinen kirkon mies alati uusiutuvine temppuineen. Itse miettii, voisiko oman jo homehtuneen eronsa kaivaa naftaliinista ja kirjoittaa eronneen päiväkirjaa. Kun siitäkään ei ole kirjoitettavaa, niin sopuisasti se kävi. Sitä katselee ikkunasta ulos ja miettii lintulaudan pykäämistä. Minkälaisia tinttejä tänä vuonna ruokintapaikalle eksyy? Saakohan niistä hyviä lähikuvia? Todella jännittävää.

Vai lähtisikö peräti lenkille pururadan maastoon korsia ja kekoja kuvaamaan? Nostattaa henkeä miettimällä jotain pientä loikkaa polulta uuteen paikkaan metsään. Kenties siellä on jotain uutta kuvattavaa. Puukiipijä kuusen rungolla?

Tänään tartuin itseäni niskasta kiinni ja soitin kaksi puhelua, vaikka ääni pätki. Olin jo muutaman päivän siirtänyt puheluja, mutta pakkohan luuriin oli tarttua, kun kylpyhuoneen viemäri on tukossa, juuri päättyneen remontin jäljiltä. Lattia lainehtii vettä suihkun jälkeen. Toinen ongelma on makuuhuoneen ikkuna, joka jäätyi viime talvenakin ylös asti. Ehkä joku muistaa nämä kuvablogini kukkaset? Ja nyt odottelen sitten tämän päivän, minkälaisia miehiä* tulee paikkoja repareeraamaan. Todella jännittävää.

Huomennakin on rutiinista poikkeavaa toimintaa. Vien auton paikalliselle Essolle renkaan- ja öljynvaihtoon. Jännittävää pohtia, miten kuluttaa aikansa operaatiota odotellessa. Mihin menisi? Shoppailemaan? Kirjastoon? Tai voisi käydä yhdellä Elsalla kahvilla. Elsa on äitivainajani ystävätär, 72 vee. Virkistävää miettiä vaihtoehtoja.

* Tuli erittäin lupsakka ja puhelias nuorimies. Heitti myrkyt viemäriin ja ronkki putkia tunnin verran. Porasi ikkunanpokaan reiän ja sanoi, että sulla on upea kämppä ja että hän auttaa järjestämään osaavat ammattimiehet tekemään pintaremontin, ilman kuittia tai kuitin kera. Kaikki tuntuukin järjestyvän, kun vain itse panee töpinäksi.

(Maalaus Ivan Generalic)

27.10.06

Ikkunakuva myrskystä

Myrsky raivoaa ikkunoitten takana. Nappasin kuvan valtaisasta lintujen parvesta, jota tuuli riepottti miten tahtoi. Linnut sinkoutuivat porukalla itään päin ja näkyvät vain pieninä pisteinä kuvassa, koska en ehtinyt tarkentaa objektiivia niiden ilmestyessä yllättäen linssin eteen.

Valot välkkyvät, joten kai sähköt pian katkeavat. Mitä sitten tekee, jos ei ole sähköjä? Olisiko ilta pilalla? Pimeässä huoneessa istumista? Voisiko tehdä mitään, siis todellakaan mitään järkevää?

PS Tämä lyhyt postaus vain siksi, kun päivitin blogilistaani rusikoimalla sieltä ne blogit pois, jotka ovat minutkin raakanneet omalta listaltaan. Kiitos ja anteeksi! En tohdi pitää listallani minut poistaneita, vaikka saatankin lukea heitä. Jotenkin sitä kokee olevansa tunkeileva, kun poimii listalleen parhaita blogeja, jotka eivät ehkä koskaan lue kuin kenties harvoja blogeja. Esimerkiksi tohtori Kemppinen tuskin vilkaisee koskaan ikkunaiineksen blogia. Hänet kuitenkin säilytin listallani, koska hänellä ei ole listaa.

25.10.06

Tuuletan turkkini

Parina yönä on tuuli naksautellut talon liitoksia ikään kuin betoni halkeisi hiusmurtumiin. Jotain on lennellyt katolle. Ja isot ikkunat ovat hulmunneet humisten ilmavirran vaikutuksesta. Jos Ruben vielä eläisi, sen jokasyksyiset paniikkikohtaukset alkaisivat juuri nyt, ensimmäisistä myrskynpoikasista.

Antaa ryskyä nyt vaan! Rakastan syysmyräköitä ja ilmassa lenteleviä lehtiä ja risunpalasia. Lähden päiväksi mökille kuvaamaan merta ja värikkäitä pensaita, ja mitä nyt kameran linssiin osuu. Matkan varrella poikkean Rauman Prismaan ja ostan oransseja paksuja kynttilöitä ja katsastan pokkari- ja musiikkihyllyt. Syksy on mielivuodenaikani, ja se huipentuu jouluun, jota pääsee hössöttämään kohta oikein kunnolla.

Nyt pitää ensin kaivaa talvivaatteet esille ja panna vihdoin kesävaatteet pois. Olen näihin päiviin asti kuljeskellut kotona kesätrikoissa ja -paidoissa. Pitääpä tuulettaa turkkikin valmiiksi.

Täytyy myöntää, että olen turkki-ihmisiä. Rakastan ihollani kaikkea lämmintä, pehmeää ja suloista, ja turkki on sitä paitsi lämmin. Vahinko vaan, että turkiksia ei oikein voi pitää, kun ne kiihdyttävät ihmisten mieltä. Turkishan on murha, mutta turkiksen alla olevan lihan syönti ylipäänsä ei ole. Otaksun, että moni turkiksista nipottava pistelee nelijalkaisia ystäviämme poskeensa hyvällä halulla ja röyhtäisee päälle. Ja kulkee nahkakengissä ja -hanskoissa.

Miksi eläimeltä ei voisi hyödyntää turkkia, kun se on kuollut? Niin, kun se on kuollut, ei tarhaamalla tapettu. En hyväksy itsekään laajamittaista tarhausta enkä ole minkkiturkin ystävä - turkki on liian kiiltävä makuuni. Käytettäisiin vain ne turkikset, jotka tulevat luonnollisen poistuman tietä. Itselläni on vanha lammasturkki, ja siinä tarkenee yli parinkymmenen asteen pakkasillakin kevyesti lenkille. Lammas on nautojen lisäksi mainio turkitettava kohde. Lihat pataan ja turkki naisille, ja miehillekin tietysti. Siastahan jo hyödynnetään nahka esimerkiksi käsine- ja jalkineteollisuudessa.

Nostankin mustan, sirosti leikatun, kirpparilta satasella (mummonmarkalla) ostetun maanmainion lammasturkkini syystuuleen tuulettumaan siksi aikaa kun käyn mökillä. Minusta nainen turkissa on sitä paitsi viehättävä ja naisellinen näky. Ja mies turkissa tuo mieleen kalevalaisen salskean uroon. Lisää turkiksia ihmisten ylle! Ja tekopyhät vinkumiset pois niin kauan kuin itse syö suomalaista allaslohta ja käristää pannussaan palasiksi pilkottua häkkibroileria.

(Maalaus J. J. Tissot)

22.10.06

Totuuden hengestä ja vähän muustakin

Joskus kaipaa ympärilleen rauhaa ja harmoniaa, on saanut tarpeekseen kaikesta hälystä ja median melskeestä. Minulle tällainen sopusoinnun kaipuu tulee usein sunnuntaiaamuisin, kun päivä avautuu täynnä aikaa ja lupauksia. Edelleen - vaikka oikeastaan kaikki päiväni ovat täynnä aikaa ja mahdollisuuksia. Sunnuntai kuitenkin erityisesti.

Aloitin jo kynttilöiden polttelunkin. Ulkona on sumuista ja kostean tihkusateista, ja kolmen aikaan iltapäivällä alkaa jo hämärtyä. Piti menemäni ulkoilualueelle pitkälle lenkille ja kuvausreissulle, mutta käperryn nyt pehmeään oloon ja nautin sisälläolosta, ihan rauhassa, musiikkia kuunnellen ja kirjaa lukien. Viulukonsertot ovat saaneet kyytiä, Sibeliuskin pyöri kaksi kertaa, ja mm. Dvorákin. Vivaldin ja Beethovenin tietyt pitkät konsertot kertaalleen.

Ostin omakseni pokkaripainoksen Coelhon Alkemistista. Kyseessä on kirja, jonka lukemista pitää pidätellä, koska herkkupala on niin makoisa. Pidän sitä alakerrassa, keittiön pöydällä, ja luen aina muutaman luvun kerrallaan, kirjaten sen mietelauseita muistikirjaani. Vierellä on edellinen kirjaostokseni, Hazardin mainio esseekokoelma, joka on tyssännyt nyt loppuvaiheeseen. Minun pitää jopa hieman ponnistella saadakseni kirjan loppuun. Luulen, että kokoelmalle olisi karsiminen eduksi, sillä riemastuttavan alun jälkeen ajatukset alkavat toistaa itseään. Seuraava ostokseni tulee olemaan Anna Kortelaisen kirjoittama teos L. Onervasta. Se on ilmestynyt jo, ja samaten sen hieman epäröivä arviointi, mutta tätäkin namipalaa olen säästellyt. Jouluun en kuitenkaan malta odottaa sen kanssa, vaan joulukirja olkoon sitten jokin muu.

Juttelin tyttären kanssa mesessä ja sisaren kanssa puhelimessa. Tytär keskeytti kuitenkin nopeasti ja sanoi rupeavansa katsomaan Harry Potteria, sisko taas pajatti niin että korvani alkoi punoittaa ja känny piippasi. Sain ponnistella jonkin verran saadakseni puheeni kuulumaan, kun pätki niin pahasti. Seuraava piikki kun on vasta joulukuun alussa.

Huomaan muuten, että parhaiten minulta sujuu nauru ja laulu. Minulla ei ole muuta laulukirjaa kuin rippilahjaksi saamani virsikirja, ja niinpä otin sen ja aloin veisata paria vanhaa jouluvirttä ja Totuuden henkeä, mielivirttäni, kuinkas muuten. On muuten hyvät sanat, Topeliuksen. Voisi olla vaikka huoneentauluna Eduskuntatalon seinässä muistutuksena.

Totuuden henki johda sinä meitä,
etsiessämme valkeuden teitä.
Työtämme ohjaa, meitä älä heitä.
Tietomme siunaa.

(Maalaus Libby Grandy)

20.10.06

Nimettömät

Muuan hämäräheikki viittaa eräässä ryhmäblogissa alempaan päreeseeni ja kysyy, miksi anonyymiä ei uskota. Tulikohan tämä kysymys siitä, kun poistin mainitun anonyymin kommentin päreeni kommenteista?

Hämäräheikin profiili johti siis anonyymien suosimaan Profile not available -blogiin, eli ei mihinkään. Ryhmäblogissa, jossa hän esiintyy yhtenä kirjoittajista, tosin on joitain tunnettuja bloggaajan nimiä reilusti esillä. En voi olla lievästi kummastelematta, että mm. luotetut ja täyspäisiltä tuntuvat kirjoittajat ovat mukana ryhmäblogissa, jossa osa kirjoittajista ilkeilee Blogistanissa tekoparran turvin. Eikö näillä available-kirjoittajilla ole kanttia seistä sanojensa takana vai mistä kiikastaa?

Miksikö siis anonyymiä ei uskota? Minusta on mielenterveyden kannalta parempi, että esimerkiksi nämä kaksi ansioitunutta ja anonyymien suuresti muistamaa bloggaajaa eivät usko saamiaan anonyymejä kommentteja eivätkä reagoi niihin muuten kuin IP-numeroa selvittämällä ja lähestymiskieltoa hakien. Viittaan tässäkin usein mainitsemaani rajan laskemiseen virtuaalin ja real lifen välillä. Olkoot juridiset seuraamukset molemmissa yhtäläiset.

Sanokaa minulle, milloin Blogistanin anonyymilla available-extremistillä on puhtaat jauhot pussissa? Missä anonyymius täällä on tarpeen milloinkaan? Blogistanissa liikkuvilla on taatusti lähes aina blogi takataskussaan, ja bloginimellä esiintyminen on sama kuin passin näyttö, koska monilla on blogissaan jopa vuosienkin historiat. Joitain poikkeuksia toki on, mutta nämä erottaa siitä, että kommentoijat (mm. Ripsa, molly ja blogikäki omassa blogissani) ovat aina selvästi asiasta kiinnostuneita ja edistävät dialogia rakentavasti, tarpeen tullen mukavan ärhäkästikin ja eri mieltä ollen. Sen sijaan anonyymit tommit ja panut ovat aina liikkeellä vain ilkeilläkseen veemäisesti.

(Maalaus Boris Kustodiev)

18.10.06

Pakkolunastus

Minkähän vuoksi maapalan pakkolunastuksen alle joutuu usein joku marginaaliryhmään kuuluva: vanhus, köyhä, yksinhuoltaja tai muu onneton? Isorikkaiden ja maanviljelijöiden pytingin kohdalle tehdään tarvittaessa mutka, mutta mummon mökin tai muun idyllin yli tempaistaan kerrostalo tai viivasuora asvaltinpätkä nopeuttamaan ja oikaisemaan turbojen matkaa?

Viimeksi on omasta talostaan talutettu Espoon poliisin ystävällisellä opastuksella vanha aviopari, kun eivät itse ymmärtäneet lähteä kerrostalon rakentamisen alta pois. Nyt taloa ei enää ole, ja vanhukset eivät korvausrahoilla pysty lunastamaan edes pientä kaksiota päällerakennettavasta kerrostalosta.

Minultakin - tai oikeastaan äidiltäni - pakkolunastus vei aikanaan taivaan tuuliin pikku perinnön, punaisen pärekattoisen torpan, jossa oli porstuan lisäksi tupakeittiö, sali ja kaksi makuukamaria kauniine kaakeliuuneineen. Pihalla kukki syreenipensas, porstuan ikkunan alla oli kultapalloja ja ruskoliljapenkki ja eteläseinustalla särkynytsydän. Pihan perällä oli vanha harmaa navetta, jossa helskytettiin kesäisin kangaspuita ja jonka etuosassa oli yksireikäinen pikkulahyyskä. Sen pikkuruutuisesta ikkunasta oli hauska katsella puutarhan kirsikka- ja luumupuita, ja lepikon takaa kuultavaa merta. Sen reiällä istuskellessani keksin kerran tulevan tyttäreni harvinaisen etunimen.

Kaikki tämä jäi tiensuoristuksen alle, ja korvaukseksi tuli niin mitätön summa rahaa, että äidin piti riskeerata ja ottaa elämänsä ensimmäinen pankkivelka uuden mökin rakentamista varten. Mainittakoon vielä, että muutaman kilometrin päässä asuvan tilan ulkorakennuksen kohdalle jäi tiehen iso mutka, joka oli määrä myös suoristaa. Äiti kun ei osannut pitää puoliaan ja valittaa niin kuin iso isäntä teki. Isännän kanoilta kun olisi mennyt katto pään päältä.

(Maalaus Philip Evergood)

17.10.06

Perimmäisten kysymysten äärellä

Eräässä blogissa on käyty pieni ärhäkkä keskustelu bloggaajan mahdollisesta fiktiivisyydestä.

Keskustelun kohteena olevassa blogissa on kyse on elämän perusasiasta, itsemurhasta ja siihen liittyvien asioiden pohdiskelusta. Hyvin dramaattinen ja traaginen bloggausaihe, altis myös sille, että lukija kokee hyvin kirjoitetun blogin draaman kehittelynä. Se sallittakoon, koska fiktiivisessä maailmassa tässä operoidaan. Ja sen ilmoittaminen ei tarkoittane blogin arvon väheksymistä, päinvastoin, sehän nostaa blogin joksikin yleispäteväksi teokseksi, jolla on ajatonta arvoa.

Blogin lukijat tukevat kirjoittajaa sataprosenttisesti, ja heidän lähtöoletuksensa on se, että blogi on faktaa. Monenlaiset hyvät neuvot ja tsemppaamiset tuntuvat pitävän kirjoittajaa pinnalla. Tukijat ovat nyt kuitenkin äityneet raivoon arvaamattomaan - tosin pöly on jo onneksi laskeutunut - kun muuan ulkopuolinen lukija intoutui kehumaan blogia ja nauttineensa siitä riemukkaasti, koska hän kokee blogin ehkä osittain fiktiona. Tämä oli dramaattinen virhe. Nauttia itsemurhakandidaatin blogista.

Ulkopuolista lukijaa höykytettiin kiroillen ja raivosta täristen, niin että satunnaista ohilukijaa alkoi hirvittää se vihan voima, ja hänkin jätti keskusteluun vaatimattoman hönkäyksensä, jota miekan nostaneet eivät onneksi tuntuneet huomaavan. Ulkopuolinen lukija tuntui säilyttävän tyyneytensä ja argumentointitaitonsa melskeen keskellä, eikä väistänyt iskuja.

Mistä tällainen tukijoiden ja hellien auttajien viha kumpuaa? Mistä sen voima tulee? Miksi siihen sisältyy niin kirpeitä loukkauksia ja vihaan yllyttävää dialogia? Itselläni on varmaan virheellinen käsitys siitä, että kun ollaan lähellä oman elämän lopettamisen pistettä, ollaan niin suurten kysymysten äärellä, että raivolla ei pitäisi olla enää sijaa. On niin ristiriitaista, että siellä missä on hyvää auttamista, onkin mukana myös pahaa. Ihan kuin käärme nostaisi paratiisissa päätään. Ehkä juuri tästä syystä olen aina lievästi kammoksunut hyväntekijöitä ja päänsilittäjiä. En luota heihin.

Olen muutenkin aina ihmetellyt sitä, miksi aggressiot purkautuvat räjähtämällä, kun jonkin virtuaalisen teoksen tai hahmon pintaa raaputetaan tarkistamismielessä. Ihmisellä kun on luontainen halu jahdata totuutta täällä virtuaalimaailmassakin.

(Maalaus Paul Cézanne)

15.10.06

Sunnuntairauhaa

Sunnuntairauhaa vaan kaikille!

Oma pyhäpäivän aamuni on kulunut kotoisissa askareissa ja insinöörien suunnittelutaitoa manaillessa. Ovatkohan he koskaan itse koekäyttäneet suunnittelemiaan talouskoneita?

Uusin hankintani on Electrolux-pölynimuri, jota myytiin mm. ultrasilencer-maininnan kera alkusyksystä. Myöntää täytyy, että imuri on hiljainen, jos imutehon säätää minimiasentoon. Sillä vaan ei voi silloin imuroida muuta kuin pölyä pitsiverhoista, lattialta se ei nosta roskaa ellei tahkoa muutamaa kertaa edestakaisin. Teho pitää säätää maksimiin, jos tahtoo kunnon tuloksen, ja silloin imuri hurisee siinä missä muutkin, jopa yli normaalihurinan.

Muutakin ongelmatiikkaa tässä tekniikan helmessä on. Esitteessä mainostetaan, miten pienempi pölysuutin kulkee kätevästi varressa olevassa pidikkeessä mukana, niin että sen voi temmata siitä lennossa ja kumartumatta ja tökätä paikoilleen. Tänään tuo suulake lensi itsestään kolme kertaa lattialle, kun käsi osui siihen. Insinööri on nimittäin keksinyt laittaa pidikkeen juuri käden tarttumakohdan alapuolelle, niin että käsi kuin käsi taatusti pudottaa sen. Ja koska varasäiliötä imurissa suuttimelle ei ole, suutin on haettava tietenkin alakerrasta, kun olet yläkerrassa, tai päinvastoin, sen mukaan, kumpaan sen olet unohtanut. Pienet asiat ovat tärkeitä käyttömukavuuden kannalta, eikä niitä aina huomaa ennakoida ostohetkellä.

Mainittakoon, että tätä imuria edeltävään Voltaankin petyin. Sitä mainostettiin koiraperheisiin, mutta karvaakaan se ei nostanut karhealta eteismatoltani. Lisäksi siitä irtosivat mattosuulakkeen pyörät heti kättelyssä, kun Rubenin pitkät karvat takertuivat pyörien akseleihin ja jumiuttivat ne. Tätä imuria kärsin silti yli viisi vuotta. Nyt se on mökki-imurina, ja haisee vieläkin Rubenille, aina kun imuroin.

Lisää insinöörien suunnittelukukkasia: kahvinkeittimen vedensuodatin, jonka on määrä puhdistaa vesi. Myyjä kertoi, että suodatin vaihdetaan kerran vuodessa, ja sen hinta on 11 euroa. Opaskirjasessa taas sanotaan, että suodatin pitää vaihtaa kahden kuukauden välein, eli vuoden suodattimet tulisivat maksamaan 70 euroa, mikä on enemmän kuin koko keittimen hinta (n. 50 euroa). Onneksi keittimessä on tulppa, jolla suodattimen reiän voi tukkia! Suomalainen kraanavesi kun kaiken lisäksi on Euroopan huippua puhtaudessaan ja maussaan. Vesi on niin hyvää, että kaikenlaisten kivennäisvesien juominen on täysin turhaa.

13.10.06

Hedelmöityshoidot miehen näkökulmasta

Mistä se on miehellä kiinni, kun hän vastustaa hedelmöityshoitoa yksinäiselle naiselle tai naisparille? Eihän sen häntä pitäisi koskettaa niin paljon kuin naista, ja kuitenkin erään tutkimuksen mukaan suurin vastustajaryhmä ovat keski-ikäiset miehet.

Voisiko pohjalla olla hissukseen vanhenevan miehen pelko libidonsa heikkenemisestä? Se olisi laajentunut peloksi vapaita hedelmöityshoitoja kohtaan, jonkinlaiseksi naarauden peloksi? Jos ei pippelikään enää pelitä, miten meidän miesten käy? Voitaisiinko mennä freudilaisittain aina kastraatiopelkoon asti? Vai olisiko syynä yksinkertaisesti vain pelko seksuaalisten markkinoiden kapeutumisesta, tarjonnan supistumisesta, mikä voi kolahtaa myös omaan nilkkaan? Pelätään että naisista tulee omillaan pärjääviä amatsoneja, jotka eivät kelpuuta miestä enää lakanoidensa väliin.

Vai olisiko hoitokammon syitä etsittävä kenties vieläkin kauempaa? Voisiko kyseeseen tulla rahan menettämisen pelko, pelko siitä että spermanluovutus kostautuu taloudellisesti? Hedelmäksi kasvanut siemen seisookin joku päivä ovella pyytämässä rahaa tai aikaa. "Hei iskä, vippaa viissatanen."

Itse olen taipuvainen pitämään miehen suurimpana pelkona seksuaalisen herruuden menettämistä. Tästä ei taida kuitenkaan olla pelkoa, koska eduskunnan lakivaliokunta perustelee kantaansa hedelmöityshoitojen rajaamisesta vain avio- ja avopareille "yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevilla arvoilla". Ja nythän vallitseva arvo näyttäisi olevan se, että yhteiskunta haluaa suojella lapsen oikeutta isään.

Lääketieteellisen etiikan professori, Veikko Launis, on kuitenkin sitä mieltä (HS 12.10.), että ei ole voitu osoittaa. että yksinäisten naisten tai naisparien lapset häiriintyisivät ja että ei voida myöskään sanoa, että isättömyys vaarantaa lapsen edun. Kysyä sopii siis, mihin vallitseviin arvoihin eduskunnan lakivaliokunta oikein viittaa, etenkin kun vielä Taloustutkimuksen teettämän kesäisen kyselyn mukaan yli 60 prosenttia suomalaisista sallisi hedelmöityshoidot yksinäisille naisille ja 50 prosenttia naispareillekin.

Minäkin kysyn edelleen, eikö ole tärkeintä, että lapsi on haluttu ja rakastettu. Kysyn myös niiltä miehiltä, jotka eivät sallisi hedelmöityshoitoja muille kuin omille mahoille naisilleen: miksi te ette ole kelpuuttaneet aikanaan yksinäisiä, hyviä ja kunnollisia naisia kumppaneiksenne? Miksi olette jättäneet heidät yksin? Miksi teille kelpaavat vain mahdollisimman kauniit, povekkaat ja mielellään rotusääriset naiset? Miksi olette kieltäneet heiltä pippelinne ja rakkautenne? Ja lopuksi kysyn teiltä, arvoisat kukkahattumiehet: miksi tuomitsette heidät myös yksinäisyyteen sallimatta heidän täyttää kotiaan, sydäntään ja koko maailmaa rakkaudella?

(Maalaus Lucas Granath t.e.)

12.10.06

Raittiuden Ystäwät ry.?

Pohdiskelin aamusella alemmassa keskustelussa niitä syitä, jotka voivat ajaa tytön prostituutioon. Tätä kautta nousi ajatus raittiustyön tarpeellisuudesta nyky-Suomessa. Näen nimittäin kuvan pikkutytössä äidin suojaavan käden alapuolella potentiaalin tulevan prostituoidun.

Turmiolan Tommille ja väkijuoma-käsitteelle on hirnuttu Suomessa vuosikymmenet. On kuitenkin niin, että Turmiolan Tommi elää yhä keskuudessamme, tavallisissa suomalaiskodeissa pulloa heilutellen ja perhettä rusikoiden entistä voimallisempana ja entistä hirmuisempia tekoja tehden, entistä suurempaa hätää aiheuttaen. Ja tämä kaikki yhteiskunnan suosiollisella myötävaikutuksella. Juomiselle on suuri tilaus, juomisen päällä leijuu myyttinen sankarikehä, jopa niin, että ne, jotka eivät juo, ovat monen mielestä luusereita ja nyhveröitä, jotka eivät ole kiinnostavia esimerkiksi kumppaneina.

Olen aina kummastellut sitä, että viikonloppuisin pitää juhlia. Sellaista viikonloppua, johon ei kuulu juhliminen (lue: viinanjuonti), ei pidetä minään. Pitää mennä baariin, etenkin jos on alle 50-vuotias ja ilman vakituista kumppania ja kumppanin kera eritoten. Ja seuraavana päivänä pitää antaa raportti ystäville tai blogeissa (huom. myös kännibloggaukset ovat suosittuja) ja palstoilla krapulan asteesta, siitä miten kipeä tukanjuuri itse kullakin on. Kipein tietysti on alfauros tai -naaras - tässä vallitsee sukupuolten tasa-arvo. Ne, jotka eivät baareissa ole olleet, ovat hiljaista nössömassaa, joka ei ole mitään, jota ei noteerata. Vain juominen on elämää. Ja kun edellisillan antia muistellaan, se tarkoittaa juotuja paukkuja, ei ohjelma-antia.

Keski-Euroopasta saapuvat ystävät ja turistit jaksavat ihmetellä suomalaisten sivistymättömiä juomatapoja - seikka, jota moni suomipoika ei tunnu ymmärtävän tai josta ei taida olla tietoinen. Suomipojan mielestä pullossa ei tarvita korkkia sen jälkeen, kun se on avattu. Ja viinin väitetään väljähtyvän, jos koko pulloa tai hanapakkausta ei juoda samantien tyhjäksi.

Tunnen ihmisiä, joille olutlasillisen tarjoaminen näyttää olevan signaali ryyppäämisen alkamiseen ja joille viinin juonti ruokajuomana on mahdottomuus. Päälle menee sitten koko pullo kevyesti ja toista odotetaan. Esimerkiksi tosi-tv-sarjassa Big Brother, jota uteliaana olen silloin tällöin vilkuillut, kisaajat tähtäävät kaiken toimintansa siihen, että saisivat alkoholia, jota ilman eläminen selvästi ahdistaa heitä.

Itseäni ei muiden juominen sinänsä haittaa, ja omassa kaapissani on aina viiniä ja konjakkipullo, mutta puheen keskittyminen juomisella kerskumiseen kyllästyttää. Sitä jää vain miettimään, olisiko uudenlaisen raittiustyön aika. Ja millaista se voisi olla? Vai riittääkö alkoholiveron korotus vähentämään viinanjuontia?

10.10.06

Anna Politkovskajan muistoksi


Veit kaikki meret ja kaiken tilan.
Annoit minulle kenkieni kokoisen maapalan ja kalterit sen ympärille.
Mitä siitä hyödyit? Et mitään.
Jätit minulle minun suuni, ja se muovaa sanoja, hiljaisuudessakin.

(Osip Mandelstam, suom. Risto Ahti)

Jukolan veljesten fraktuura

Ergonomian dosentti, apulaisylilääkäri Esa-Pekka Takala, dosentti Risto Näsänen ja dosentti Ilpo Kojo ovat sitä mieltä (HS C6 10.10.), että Jukolan veljesten Juhani ja Timo ovat lukemishäiriöisiä. Kaksi seitsemästä sopii heidän mielestään hyvin myös nykyisiin lukihäiriöisten lukuihin: 15 - 20 prosenttia kansasta.

Jukolan poikien fraktuura oli aikanaan vaikealukuista, koska kirjainten visuaaliset erot olivat melko pieniä. Lisäksi kirjaimilla oli useampia merkkejä, esimerkiksi ässällä. Nykyisin tutkijoiden mukaan lukemiseen ja ymmärtämiseen vaikuttavat mm. tekstin kirjasintyyppi ja -koko. Itseäni vahvasti likinäköisenä tuntuu haittaavan eniten trendinä oleva pienenpieni kirjainten koko ja kirjainten näkymistä syövät värilliset pohjat. Tietty väri saa osan avautuvasta nettisivusta välkkymään tai liikkumaan. Valkoinen teksti mustalla pohjalla, etenkin jos se on pientä, on tuskaa meikäläiselle, niin paljon kuin pidänkin näistä väreistä.

Koska luki-häiriö on niin yleinen, suomen kielen yhdys-sanat tulisi kirjoittaa väli-viivan kera dosenttien mielestä. Päätelmä on kummallinen, mutta perustelut ovat asiallisia, sillä onhan luetun ymmärtämisen ensimmäinen edellytys se, että sanat ovat lyhyitä. Lyhyt kokonaisuus on helpompi hahmottaa kuin pitkä. Silmä liikkuu riveillä hypäyksittäin, poimii kiinnekohtia etukäteen ja palaa takaisin tarkistamaan, etenkin ellei ihminen ymmärtänyt lukemaansa kokonaisuutta. Mitä pitempiä sanat ovat, sen hitaampaa ja vaikeampaa ymmärtäminen on. Ja mitä monimutkaisempia lauseketjut ovat, sitä vaikeampaa koko teksti on hahmottaa.

Esimerkkinä uudistuneesta kielenkäytöstä dosenttitrio esittää seuraavan potpurin: " toimisto-työpaikka, televisio-vastaanotin, matka-puhelin-operaattori, työterveys-lääkäriasema, ammattikorkeakoulu-kokeilu-hanke." Ilmaan jää äänetön kysymys: miksi ei sitten lääkäri-asema tai ammatti-korkea-koulu. Onko kuitenkin niin, että dosentit olettavat kaiken sujuvan lonkalta, vaikka viivojen lätkiminen näyttää mielivaltaiselta? Eikö sitä viivaa nyt merkittäisikään kaikkien yhdysosien väliin? Milloin merkitään ja milloin ei merkitä? Miten dosentit arvelevat lukihäiriöisten pärjäävän tässä viidakossa?

Itseäni dosenttien ehdotus ei hätkähdytä. Onhan paljon muutakin kirjoitetussa ja muussakin mediassa pätkitty pieniin vilkkuviin ja välkkyviin osasiin, jotta ihmiset saavat poimia viihteen tarjottimelta sen, mikä miellyttää, ihan itse, pieneksi hetkeksi kerrallaan. Pieniä paloja siellä, pieniä paloja täällä, jotta kukaan ei pitkästyisi, vaan rientäisi palalta palalle, ees ja taas ja taas ja ees.

Dosentit kysyvät vielä, ovatko nykyiset tiukkapipoiset kielipoliisit vallankäyttäjiä, jotka tiedostamattaan haluavat säilyttää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Jos sanat pätkittäisiin, nykyajan juhanien ei enää tarvitsisi purkaa oppimisvaikeuteen liittyvää turhautuneisuuttaan lukkarin ikkunoita rikkomalla, lohkaisevat dosentit lopuksi.

Luoja varjele lukihäiriöisiä kauppakorkeakoulun dosenteilta!

9.10.06

Seitsemäs kuolemansynti: siveys

Viime blogikirjoituksissani olen miettinyt suhdettani huoruuteen, jonka tuomitsen osana ihmiskauppaa ja -sortoa sekä ennen kaikkea naisen alistamista.

Kun seitsemäntenä kuolemansyntinäni on irstauden vastakohta, siveys, yritän samalla kirjoittaa tästä päreestä huoruusmanifestini, jotta asiaan ei tarvitsi tämän jälkeen palata. On lisäksi pari bloggaajaa, joille olen vastauksen velkaa heidän alempana esittämiinsä kysymyksiin, joihin liitän vielä kommentit. Toivon heidän oivaltavan ajatteluni perustan vaikken vastaakaan kysymyksiin yks yhteen - eihän keskustelu ole kuulustelua - ja hyväksyvän sen, että erimielisyys asioista ei tarkoita sitä, ettei olisi ymmärtänyt toisen perusteita ja faktoja. Ja toivon heidän ennen kaikkea ymmärtävän sen, että voisin hyvin pitää huoraa ystävänä, jonka ihmisyyden puolesta taistelussa olen valmis jopa siihen, että meikäläistä syytetään huoran heitteille jättäjäksi. Aika outo oletus ja kaukaa haettu - olenhan sanonut, ettei ketään heikkoa ja hätää kärsivää jätetä heitteille jo kunnallisen terveydenhuollonkaan puolesta. Tietenkin henkiin jääminen ja terveydestä huolehtiminen on aina ensisijaista ja sen tulee olla välitöntä, oli maksukykyä tai ei, mutta on eri asia olla kannattamatta lisäsatsauksia erikoisterveydenhoitoon, kuten olen maininnut.

En halua verrata itseäni Jeesukseen, mutta olihan hänkin monen mielestä vallankumouksellinen omalaatuisine ihmiskäsityksineen. Olen vakuuttunut siitä, että Jeesus olisi ymmärtänyt maailmankäsitykseni, jonka mukaan almu tai HIV-piikki persuksiin ei ole parasta rakkautta ja antajan hyvyyttä, vaan tarvitaan enemmän, tarvitaan sydäntä ja laajempia muutoksia, kykyä puuttua huoruuden syihin, tarvitaan kauaskantoisia korjausleikkauksia ja inhimillisiä varojen ja tukien kohdentamisia, ettei tarvittaisi niitä almuja ja HIV-piikkejä, jotka vain pidentävät ihmiskauppaa.

Sinä päivänä kun siveä perheenisä tuo huoran perheen päivällispöytään, alan kannattaa huorille maksettavaa kuukausipalkkaa, erikoisjärjestettyä terveydenhoitoa, vaarallisen ammatin lisää ja varhaista eläkeikää. Tämä metafora perheen päivällispöytään tuomisesta sisältää ajatteluni kulmakiven. Vasta kun huoralla on sija vierellämme, vasta kun miehet puhuvat huorissa käynnistään avoimesti kuin kuntosalilla käynnistään, vasta silloin kun miehet eivät pelkää, että heille naurettaisiin huorissa käyntiä, vasta silloin työllä on arvostusta ja se ansaitsee tulla ammatiksi muiden joukkoon, ammatiksi, jonka harjoittajalla on myös velvollisuuksia eikä vain oikeuksia.

Miksi huoruuden puolustajat eivät visioi ja missioi huoruutta seminaareissa, toreilla ja kaduilla ihmisille tunnetuksi ja varteenotettavaksi ammattiväyläksi? Miksi alalle ei ole koulutusta? Kisälli-oppityttösysteemi on tietenkin käyttökelpoinen, mutta kai nyt tämäkin ala uudistuu ja alan teoretisoinnin myötä vasta voitaisiin kai keksiä uusi ammattinimikekin. Mikä se voisi olla? Rakkauden ammattilainen? Erosnomi? Seksonomi?

En ole siis huoruutta vastaan siveysmoraalisista syistä, sillä näen siveyden olevan vähintään yhtä suuri, ellei suurempikin synti. Huora vahingoittaa suorasti vain itseään, siveä kiusaa toista osapuolta. Näen siveyden kohtuullisuuden tavoin kitsautena, ahtautena, henkisenä pienuutena, itsekkyytenä ja ehkä kylmyytenäkin, jota perustellaan usein moraalisin tai terveydellisin syin.

PS Viimeinen päre ei pysynyt edes tyydyttävästi siveys-linjassaan, vaan karkasi huoruuden analysoinniksi, toivottavasti viimeisen kerran tässä blogissa.

(Maalaus William Blake: Baabelin portto)

Kuudes kuolemansynti: kohtuullisuus

Kohtuullisuus on usein yhteydessä säästeliäisyyteen tai äärimmilleen vietynä saituuteen. Säästäväisyys taas tuntuu olevan näkyvä oire elämän panttaamisesta, säästöliekillä elämisestä, huonompien aikojen odottelusta tai pohjalaisesta ei tehrä tästä ny numeroo -hengestä.

Kohtuullisuuden nimissä on kiusattu muita kuin itseäänkin. Ennen säilytystekniikan kehittymistä on päivittäin järsitty vanhaa leipää, usein huonoilla hampailla, uuden odotellessa kovettumista syömäkelpoiseksi. Erään tutun maatalon isäntä ei koskaan päästänyt vaimoaan osuuskauppaan tuhlailemaan, vaan kävi itse traktorilla hakemassa ruokatavarat. Toinen emäntä ei edes jouluna tuonut munia tai maitoa köyhille kaupunkilaissukulaisilleen, pitääkseen muna- ja maitotilinsä kohtuullisen voitollisena. Molempien lapsista kasvoi säästäväisiä ihmisiä, joiden kohtuuttomuus ilmeni korkeintaan juomatavoissa, ei kaikkien, sillä löytyi niitäkin, joilla esiintyi kohtuukäyttöä, jopa absolutismia. Ikäviä ihmisiä kuitenkin heistä kehkeytyi, omanarvontuntoisia keskusta-aatteen ikuiskannattajia, jotka jaksavat kuittailla vuodesta toiseen meikäläiselle opettajien kohtuuttoman pitkistä ja laiskoista lomista ja korkeista palkoista, etenkin kesäajalta, jonka tulisi olla palkaton. Tällaista kohtuullisuutta.

Lapsena iloa pilattiin kuivilla kansanviisauksilla, kuten ei makeaa mahan täydeltä -lausahduksella, joka tärväsi karkkihimoisen lapsen pienenkin (yksi lakupötkö) herkkuhetken. Niinpä ystävän kanssa kahdeksanvuotiaina lettipäinä turvauduttiin myymälävarkauksiin. Oli yllättävän helppoa varastaa tikkunekkuja ja suklaapatukoita, useampia kerralla. Koskaan ei jääty kiinni. Kun ystävä siirtyi varastamaan sormuksia kemikaliokaupasta, hänet kyllä napattiin ja palautettiin päiväjärjestykseen. Nykyään hän on alallaan (psykologia) tunnettu tohtori, ja minusta tuntuu, että oman lapsuusaikamme yleisellä kiltteys- ja kohtuulliskasvatustrendillä on osansa siinä. Jotain hyvääkin synnistä on siinnyt.

(Maalaus Rembrandt)

8.10.06

Haave rakkaudesta*

Kuuntelin eilen illalla suomalaisia tangoja, oman aikansa laulurunoutta. Levylautaselle juuttui pyörimään pariinkin kertaan Matti Salmisen tulkitsema kavalkadi Suomalainen tango.

Melkein itketti, suloisen kaihoisasti tosin vain, se ydin, mikä lauluista kirkastui eri tavalla kuin joskus ennen.

Nimittäin ei rakkautta olekaan, on vain haave rakkaudesta, tähdet meren yllä, satumaa, laulu rakkauden, joka antaa ihmiselle toivoa ja voimaa elää.

Tämä yksinkertainen totuus selittää sen, miksi ihmiset jättävät rakastettujaan, miehet vaimojaan ja lapsiaan, naiset miehiään ja lapsiaan, toisen vuoksi. Silmissä siintää rakkauden virvatuli, jota on pakko tavoittaa. Ei voida jäädä paikoilleen toteamaan, että eihän rakkautta ollutkaan.

On vain matka rakkauteen, ihmisen ainoa toivo. Kun oletetun päämäärän saavuttaa, tuuli tyyntyy hetkeksi, kunnes myrsky nousee jälleen. Myrskyn voi kestää, mutta siihen voi myös kuolla tai ainakin murtaa oksansa. Voi myös puhjeta uuteen kukkaan paremmaksi luullussa maaperässä, mutta voiko missään kukkia ikuisesti?

Kun iso mies laulaa rakkauden haaveesta voimalla ja volyymilla, ääni tunnetta tihkuen, voiko muuta kuin uskoa?

On loppuun harmonikka soinut
jo yöhön unelmani haihtuu,
vaan yhä lämmön tunnen sen.
En aikaa pysäyttää mä voinut
ja arkipäivään juhla vaihtuu,
jää silti haave rakkauden.

Sadun saareen
halki yön käydä sain,
sateenkaaren

päähän luo rakkaimpain.
Olin hetken niin onnellinen
unen uskoin mä jatkuvan sen,
ilman yhteisen iltamme muistoa kestäisi en.

Haave rakkaudesta ainoa on
kukka ikuisesti kuihtumaton,
tule unikuva luokseni
tule minun vuokseni
kukkaseni kuihtumaton.
Haave rakkaudesta ainoa vaan
meille jokaiselle lahjoitetaan
läpi elämän se uskoa antava on
kantava voima ainiaan.
(Juha Vainio san., Toivo Kärki säv.)

Ja eihän siinä pahaa ole, että rakkaus on vain virvatuli viehkeä, eikä siinäkään, että niitä voi olla monta elämämme tiellä. Ehkä sen kuuluukin olla niin? Ehkä tärkeintä onkin olla matkalla, liikkeellä, nähdä unta perillepääsystä.

* Välipostaus syntipohdiskelujen lomaan

(Maalaus Jean-Baptiste-Siméon Chardin)

7.10.06

Viides kuolemansynti: anteliaisuus

Olen monessa blogikommentissani puhunut siitä, miten almujen anto ei oikeastaan auta köyhää, vaan pikemminkin ruokkii köyhyyttä, kasvattaa sitä entisestään, antaa sille lisää elinaikaa. Ajattelen myös niin, että almulla ostetaan joskus puhdas omatunto, jotta itse voidaan sitten reilusti mässätä ja ostaa vaikka uusi kapula vanhanmallisen tilalle.

Anteliaisuus voi olla siitäkin ikävä ominaisuus, että siihen saattaa liittyä tekopyhyyttä ja rummun pärinää, jotta kaikki näkisivät, miten hyviä ihmisiä tässä ollaan. Television hyväntekeväisyyskonserttien rahankeräykset vetävät tästä langasta: yrityksiä ja varakkaita yksityishenkilöitä saadaan lahjoittamaan tuhansia euroja, kun yrityksen nimi vilahtaa ruudun alalaidassa muutaman sekunnin ajan. Anteliaisuudella ostetaan myös runsaasti taivaspaikkoja, etenkin kirkollisissa piireissä, joissa almun anto nojaa kirjallisiin säädöksiin.

On monia kansanosia ja ihmisryhmiä, joiden olemassaoloa hyväntekeväisyys tukee, jopa merkittävästi. Mm. sotainvalideilla ja sotaveteraaneilla on omat tunnetut ja luotetut hyväntekeväisyysjärjestönsä, joilla oletetaan olevan puhtaat paperit ja humaani järjestöideologia. Järjestöjen massakoneisto nyt tietysti vaatii pääomaa, mutta riittäähän siitä osa sotiemme veteraaneillekin.

Toinen esimerkki apua tarvitsevasta kansanosasta olkoon vaikka aiemmin mainitsemani prostituoitujen ryhmä. Syy, miksi en kannata prostituoitujen terveydenhuollon ja olojen parantamista, on se, että auttaminen vain pidentää ihmisen oman kehon kauppaan perustuvaa ihmisoikeuksien vastaista riistämistä. Ei ole merkitystä sillä, että prostioitu sanoo pitävänsä tästä työstä, sillä kyse on useimmiten siitä, että prostituoidulla ei ole koulutusta, jota hänelle voidaan tarjota. - Ja sanoohan kaapattu Natalia Kampuchikin surevansa hänet kaapanneen miehen kuolemaa.

Omasta lapsuudestani muistan keräykset rajaseudun köyhille. Kukin antoi, mitä kotona oli, vaikka pieneksi käyneitä vaatteita ja kenkiä lapsille. Uskon, että tämäntyyppiset puhtaan tarvekalun keräykset olivat silloin tarpeen, koska sotien jälkeinen köyhyys kosketti koko kansaa ja yhdisti ihmisiä. Ja ne annettiin kyynelsilmin ja hyvästä sydämestä, kaikessa hiljaisuudessa, jotta lapsille saataisiin joulu.

En sano, ettei nytkin annettaisi hyvästä sydämestä. Varsinkin vanhukset antavat kymmeniä euroja sekoittaessaan eurot mummonmarkkoihin. Aika vaan on nyt toinen. Hyvinvointi on käsinkosketeltavaa, ja yhteiskunta voisi huolehtia vähäisistään paremmin kuin koskaan, jos vaan haluaisi tehdä eri saroilla inhimillisiä arvovalintoja eikä jättää avun tarpeessa olevia yleisen hyväntekeväisyyden varaan.

(Maalaus Paul Cézanne)

6.10.06

Neljäs kuolemansynti: ahkeruus

En kuulu himotamppaajiin enkä himo-imuroijiin. Suursiivousta en muista tehneeni vuosikausiin. Uuden imurin ostoa lykkäsin vuosikaudet, koska en pitänyt imuroinnista. Nyt on uusi imuri, mutta siihen tartun vasta, kun näen punaisella käytävämatolla selkeitä roskia.

Laulan siis fyysisen laiskuuden riemulaulua, koska se edistää terveyttä: verenpaineet pysyvät kurissa ja sydänkuolemat laskevat, kun malttaa luopua tärkeydestään ja istahtaa ja vaikka katselee ulos ikkunasta mietiskellen olevaisuuden ihmeitä. Työasioissa on kai terveellistä muistaa, ettei kenenkään panos ole korvaamaton missään projektissa tai työtehtävässä. Voisi olla viisaampaa ristiä kädet pään taakse ja nojautua takakenoon jatkamaan visioimista.

Mietin joskus jopa sitä, että olenkohan jättäytynyt yksikseni laiskuuttani, silkasta nautinnonhalusta. On äärettömän mukavaa tehdä sitä, mitä haluaa, heittää pötkölleen kun ramaisee, tai on mukavaa istuskella löhötuolissa kirjaa lukien kesken hektisintä päivällisaikaa, jolloin perheet kokoontuvat yhteen, kuka mistäkin kiireestä palaten. Ei tarvitse passata eikä sovitella kiistoja. Ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. Ei tarvitse ylläpitää minkäänlaista kulissia. Voi vaikka panna jääkaappiin juustopalan kääreettä, jos ei jaksa kääräistä sitä kelmuun. Ei tarvitse pyyhkiä edes pöytää, jos ei sillä hetkellä yksinkertaisesti jaksa. Voi ottaa käteensä vaikka Anna Kortelaisen uusimman opuksen L. Onervasta ja uppoutua siihen, tai voi lähteä ulos tai ystävän luo kahville. Pyyhkii sitten kun jaksaa.

Voi olla, että arvostan toisenlaista ahkeruutta, hengen ahkeruutta, sillä nimenomaan hengen laiskuus on mielestäni Tuomas Akvinolaisen kuolemansynneistä suurin, eikä suinkaan ylpeys. Hengen laiskuudestahan kaikki muut synnit johtuvat.

Kun makoilee raukeana riippukeinussa koivujen välissä, voi se kait olla aktiivisempaa toimintaa kuin naapurista kuuluva raivokas mattojen tamppaus? Ja onkohan se niin, että vanha kansa kielsi lapsiaan lukemasta liikaa nimenomaan siksi, ettei halunnut heidän aktivoivan henkeään ja mieltään pois tärkeämmistä fyysisistä töistä? Vielä tyttäreni kaverin äiti kielsi tyttöään lukemasta illalla sängyssä, etteivät silmät mene pilalle. Mainittakoon, että äiti kuului ahkerien himosiivoajien kastiin.

Kohtuuden nimissä mainittakoon, että laiskuuteni koskee kotitöitä ja haluttomuutta passata sohvalla makoilevaa miestä (jota siis ei ole eikä tule, ellei ihmettä tapahdu ja löydy jostain kartoittamalta autiolta saarelta otusta, joka ymmärtää naisen koko kirjoa ja tässä mielessä sukupuolten tasa-arvon). Työasioissa olen sen sijaan suuri syntinen, yhä vieläkin. Saatan tehdä paperitöitä keskeytyksettä tuntikausia. Koulutöitä tein sunnuntait ja arki-illat, hikipisaroita säästämättä, koska se oli mieleistä. Mutta mutta, kuinkas minun sitten kävikään?

(Maalaus Laura Myntti)

5.10.06

Kolmas kuolemansynti: rakkaus

Rakkauden nimissä omistetaan, harjoitetaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja ääripäässä päästetään rakas hengestään.

Rakkauden loukussa on aina heikko yksilö, joko vanhempien väheksymä ja rusikoima lapsi tai sitten nainen, jolla kaiken kestävän rakkauden heikentämänä ei ole voimia oivaltaa, että on paljon muutakin elämää kuin miehen kautta eletty tai miehen hänelle ohjelmoima elämä. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, - -, kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä. (Paavali) Tämä huoneentaulu tuijottaa monen kodin seinältä hakattua rakasta syyttävästi.

On merkillepantavaa, että Suomi on Euroopan kärkimaita väkivallanteoissa ja että rakkaan puolison tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi on joutunut huikeat 22 prosenttia parisuhteessa olevista naisista ja entisen miehen väkivallan tai uhkailun kohteeksi on joutunut 50 prosenttia avo- tai avioliitossa olleista naisista. (Jyväskylän yo, perhetutkimusyksikkö)

Traditionaalinen perhe nähdään usein rakkauden tyyssijana, ihanteellisena paikkana kasvattaa lapsia ja toteuttaa tasapainoista parisuhdetta. Edellä mainitut väkivaltaluvut muokkaavat kuvan kuitenkin varsin toisenlaiseksi: koti voi muuttua turvapaikasta pelon paikaksi, tragedian näyttämöksi, jonka eteen vedetään paksut verhot estämään rakkaushakkauksen kuuluminen muille.

Kun miettii tätä väkivallan yleisyyttä, ei voi olla pohtimatta sitä, mikä on todellisen rakkausväkivallan osuus, kun kaikki ei koskaan tule tilastoihin. Ja mikä on henkisen väkivallan osuus rakkausliitoissa ja rakkaussuhteissa? Montako lasta nitistetään henkisesti päivittäin kotona tai montako kuritetaan nyrkillä tai nahkavyöllä tai tukistuksin? Montako miestä alistetaan ivapuheilla ja nalkuttaen? Tätä taustaa vasten tuntuu kerrassaan typerältä, että hedelmöityshoitoja suotaisiin vain pyhässä liitossa oleville rakkaudenomistajille, ei niille henkilöille, jotka pelkästä rakkaudesta ja antamisenhalusta haluaisivat synnyttää lapsia tähän maailmaan.

4.10.06

Toinen kuolemansynti: myötätunto

Mainittakoon tässä vaiheessa, että olen riisunut tarkoittamastani synnin käsitteestä ahtaan uskonnollisen näkökulman seitsenosaisessa kirjoitussarjassani.

Tarkoitan synnillä pahaa tekoa, rikosta ihmisyyttä, en Jumalaa vastaan. Ja kun nimeän jonkin kuolemansynniksi, en tarkoita, että mainittu ominaisuus on aina ja kaikkialla rikos ihmisyyttä vastaan. Se voi olla myös syvästi myönteinen ominaisuus, kuten nöyryys uuden asian edessä vaikkapa opiskelutilanteessa tai myötätunto toisen ihmisen surun edessä.

Toiseksi kuolemansynniksi nimeän siis myötätunnon, joka tarjoutui tähän Tuomas Akvinolaisen nimeämän toiseksi pahimman kuolemansynnin - kateuden - vastakohtana. Kysyn seuraavassa, miten myötätunto voi olla kuolemansynti. Ja johdonmukaisuuden nimissä: onko se toisen perinteisen kuolemansynnin, kateuden, vastakohta, jos tässä vastakohtia haetaan?

Ensinnäkin, en ymmärrä, miksi kateus olisi kuolemansynti. Sehän todistaa vain, että ihmisen tunteet elävät, toimivat niin kuin niiden pitääkin. Jos jollakulla on omistuksessaan muutaman miljoonan markan unelmakämppä rantalaitureineen, niin miksi sitä olisi synnillistä kadehtia? Tai jos joku on umpiterve, niin miksi sairas ei saisi kadehtia terveen olotilaa?

Toiseksi, minusta on kieroa piilottaa kateuden tunteensa ja teeskennellä, ettei muka yhtään harmita tai tee mieli sitä, mitä emme omista tai mitä meillä ei ole. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkea tulisi kahdehtia, vaan lähinnä sitä, että kateus on liikkeellepaneva voima, siis resurssi, jota ei kannata heittää hukkaan.

Nimitän tässä kateuden puuttumista siis myötätunnoksi, vaikka semanttisesti myötätunto on vallan muuta, paljon kantaaottavampi tunne kuin kateuden puute. Nimitän siis sitä, että emme kadehdi huvilaa Kulosaaren rannoilla myötätunnoksi, jota meidän on pakko tuntea plantaasin omistajaa kohtaan, jos kerran emme kadehdi häntä ja kuitenkin tiedämme tarkoin huvilan sijainnin ja kauneuden. Tai myötätunnoksi tervettä kohtaan, jos sairaana emme kadehdi terveyttä. Hyväksymme tyynesti eriarvoisuuden ja sen, että olemme alemmalla tai huonommalla portaalla.

Mitä enemmän tämänkaltaista myötätuntoa maailmassa on, sen eriarvoisempana yhteiskunta säilyy. Myötätuntoon liittyy hiljainen hyväksyminen, ja sen myötä tyyneys ja toimimattomuus, olojen perimmäinen säilytyshalu ja ehkä myötätunnon kohteen sopeuttaminen rakenteeseen, jossa kitka ilmenee. Esimerkiksi se, että huoruus halutaan laillistaa, on juuri tällaista myötätunnon väärinkäyttöä. Hyväksymällä seksin kauppatoiminnan tuemme yhteiskunnallista alistamista ja eriarvoistamista sen kansanosan osalta, joka ei osaa pitää puoliaan ja joka on saatu uskomaan siihen, että itsensä myyminen on samaa kuin yritystoiminnan harjoittaminen valvotuissa oloissa.

Sen sijaan kateus johtaa kapinaan ja vallankumouksiin, kuten mm. historiallisessa proletaarin nousussa isäntiä ja johtajia vastaan. Jos proletariaatti olisi tahtonut vain leipää, se ei olisi koskaan noussut. Se nousi vasta kun näki kaikki ihanuudet, mitä rahalla saa.

(Maalaus Annibale Caracci)

3.10.06

Ensimmäinen kuolemansynti: nöyryys

Liikutuin lapsena, kun luin Z. Topeliuksen satuja ja runoja Lukemisia lapsille -kirjoista. Räkänokkaiset orpolapset kiittivät kauniisti armollista Herraa, kun ankaran katovuoden jälkeen olikin taas ihmeen kaunis suvi ja syys toi jyvät täyteläät, ja niiden myötä leipää rääsyläislapsillekin.

Oi, isä, sulle kiitos on
ja kiitos harras, rajaton,
sa murheen poistit maasta
ja johdit tiemme valohon.
(Köyhäin lasten kiitoslaulu)

Näitä lukiessa tuli niin nöyräksi, että kirjoitti nöyriä runoja. Totuus näyttäytyi niissä oudon käänteisessä valossa, kuten esimerkiksi runossa Kotini. Näin se alkoholistin tyttären runo kuului:

Koti armas kultainen,
siellä oon mä iloinen.
Paras paikka päällä maan,
parempaa ei olekaan.

Kotona on isä, äiti,
sekä sisko rakkahin.
Kotona on ilo onni,
se on paikka parahin.

Mainittakoon vähemmän nöyrästi - alan parantua synnistäni - että voitin tuolla riimirunolla piirini Lasten Henkisissä Kilpailuissa toisen palkinnon, runokirjan Muistojen tie, jota en koskaan lukenut. Kolmannen palkinnon (kirja Nappaslieriäiset, jota myös en koskaan lukenut) sain tarinallani Kalle Kannnon kääntymys, jossa kuvasin alkoholisti-isän nöyrtymistä tyttöjensä keuhkotautivuoteen äärellä. Tarina päättyi isän lupaukseen, ettei hän nosta enää väkijuomia huulilleen, jos tytöt parantuvat. Ja panin tytöt parantumaan.

Nöyryyttä ylläpitää toivo, ajatus palkinnosta, jonka ponnisteluistaan saa. Jossain on onnenmaa, joskus kaikki on paremmin. Nöyryyden syöpä nakertaa ihmiseltä ilon ja turruttaa hänet jonkinlaiseen välitilaan, jossa odotuksesta muodostuu pysyvä tila. Kuin kiirastuli ennen paratiisia. Nöyryyttä näkee laajasti nykyään mm. hoitoalan ihmisissä, jotka ovat niin maahanpoljettuja, etteivät kehtaa nousta barrikadeille vaatimaan työstään asiaankuuluvaa korvausta.

(Maalaus Marc Chagall)

2.10.06

Seitsemän kuolemansyntiä -sarja

Uudessa NONO-blogissa on tulossa kirjoitussarja seitsemästä kuolemansynnistä. Pyydetyt kirjoittajat kirjoittavat kukin esseen valitsemastaan kuolemansynnistä.

Minäkin tahdon yrittää, täällä omassa blogissani, koska kyse on nähdäkseni eettisistä pohdinnoista, blogini pääaihealueesta. Synnit keksin kuitenkin itse, ja tulen luultavasti puhumaan aika paljon itsestäni. Luulisin, en ole aivan varma, koska kirjoitan kunkin esseen vasta kun sen vuoro on, sen kummemmin etukäteen suunnittelematta. Voin myös kirjoitella muita päreitä välillä, eli sarja ei välttämättä tule peräkkäin. Myönnettäköön, että samalla koetan saada uutta potkua blogiini, kynäni kun jostain syystä uhkaa ehtyä kokonaan tällä blogisaralla. Jospa nyt aiheesta kirjoittaminen tuntuisi vähän mielekkäämmältä..

En siis tule kirjoittamaan ylpeydestä, kateudesta, vihasta, laiskuudesta, ahneudesta, kohtuuttomuudesta enkä irstaudesta. Kirjoitan synneistä, jotka nimeän nöyryydeksi, myötätunnoksi, rakkaudeksi, ahkeruudeksi, anteliaisuudeksi, kohtuullisuudeksi ja siveydeksi. Minusta nimittäin näiden nimissä tehdään suuria syntejä samalla, kun lunastetaan taivaspaikkaa toisten nenän edestä.

Ja vakuutan, ettei omilla pikku esseilläni ole mitään yhteyttä NONO-blogin kirjoitussarjaan. Kunhan varastin mainion idean, ja hävyn vuoksi vielä nurin kurin, ettei ihan julkivarkaaksi syytetä.

(Maalaus Titian)

1.10.06

Petos

Vilkaisin taas turistin blogia nähdäkseni, miten muutto Nurmijärven omakotitaloon on sujunut ja saadakseni ehkä murusen onnea osakseni, siitä lukiessani. On ollut hauska seurata talon ostotouhuja.

Sainkin surun muruja. Koti on saastunut, ahdistus asuu taloa ja kirjoittajaa. Miehellä on toinen nainen. Jumalauta noita pettureita, jotka epäkypsyyksissään hyppyyttävät naisia taivaan porteille ja sitten syöksevät helvettiin. Ja voi meitä naisia, jotka rakastamme ja alamme rakentaa pesää ja tulevaisuutta luottaen toiseen ja rakkauden kestoon tajuamatta, että parhainkin rakkaus on raunioilla, ennen kuin ehdimme kissaa lausua.

Ja mistä johtuu, että se useammin on mies kuin nainen, joka murskaa toisen elämän? Nainenkin murskaa, mutta useimmiten vasta, kun osoittautuu, ettei miehestä ole arjen jakajaksi ja vastuun kantajaksi. Mies pettää usein jo rakkauden korkeilla laineilla, silloin kun paratiisi kukoistaa.

Tarina Eedenin tapahtumista tuntuukin epäuskottavalta - Eevako muka petti viekkauttaan ja Adam oli vain viaton uhri omenaa haukatessaan. Ettäs kehtaavat valehdella pyhässä kirjassa.