Suruprojektit

Tsunamiomaisten enemmistö hylki Suomen Punaisen Ristin tapaamisia tuoreen iltapäivälehden (IS 30.11.) otsikon mukaan. Juuri niin minäkin olisin tehnyt, sillä en ymmärrä, mitä tekemistä ulkopuolisella, täysin vieraalla henkilöllä on yksityisen ihmisen murheessa. Haiskahtaa trendikkäältä surun tuotteistamiselta, mutta voi toki tapahtua pyyteettömästikin, sillä hyväntekijän sydänhän on puhdasta kultaa.

Vain kolmasosa tsunamissa lähiomaisensa menettäneistä otti edes jollakin tapaa osaa SPR:n surutilaisuuksiin, ja tämä kolmanneskin lähinnä ensimmäisiin tapaamisiin, jonka jälkeen ihmiset alkoivatkin yllättäen surra yksin. SPR on jopa listannut syitä, joiden vuoksi surutapaamisista laistettiin, järjestön voimakkaista motivointiyrityksistä huolimatta: synnytykset, sukujuhlat, työmatkat, sairastumiset.

Eipä ihme, että järjestössä harmiteltiin kohderyhmän poisjääntiä, sillä tähän suruprojektiin oli panostettu mittavasti. Oli valmisteltu erilaisia sururituaaleja, kuten kynttiläpöytiä ja veteen ajelehtimaan jätettyjä surulautasia. Oli myös tilattu lehti- ja tv-kuvien perusteella aasialaisia lyhtyjä, mutta lyhdyt jumiutuivat tulliin eivätkä ehtineet suurimpaan suruun. Toiseen tilaisuuteen ne olivat ehtineet, mutta kova pakkanen oli haitannut sytyttämistä.

Nyt kun Juice on kuollut, koko Suomen kansa suree, tai sen ainakin oletetaan surevan. Juicen rallit ovat tauon jälkeen alkaneet soida yötä päivää radiokanavilla, samoin kuin Aki Sirkesalon kuoltua hänen levynsä kokivat ennennäkemättömän myyntipiikin. Sirkesalohan antoi monen muun uhrin tavoin tsunamitragedialle kasvot, kuten väitettiin, kun ahmittiin liikkuvaa katastrofikuvaa televisiosta ja nopeasti myyntiin tulleilta videoilta. Nyt lehtien yleisönosastossa toivotaan Juicelle omistettua valtakunnallista hiljaista hetkeä, jolloin koko Suomen kansan toivotaan hiljentyvän kesken pikkujoulutouhujen muistamaan yhtä suurimmista taiteilijoista, joita Suomessa on ollut ja tulee olemaan.

Tympäisee se, miten hyväksi ihminen kuoltuaan muuttuu. En usko, että Juice eläessään olisi piitannut hiljaisista hetkistä ja järjestöjen suruprojekteista suuriakaan. Miksi ihmisten ei annettaisi surra rauhassa rakkaimpiaan, sillä kukaan ei voi sitä tuskaa pois ottaa eikä edes helpottaa. Ymmärrän shokkitilanteen tuen, jota jokainen meistä saattaa tarvita, ja ennen kaikkea ystävien antaman tuen. Itsensä kanssa kuitenkin tilit on tehtävä selväksi senkin asian kanssa, että jokainen kuolema vie meitä lähemmäksi omaa kuolemaamme. Siinä tarvitaan hiljaisuutta, luonnossa kulkemista, taivaalle tähyilemistä, silmien sulkemista, rauhaa, rauhaa, rauhaa. Ja koska ihmisen elämä on luonnollista rytmiä, ilo tulee surun jälkeen, kun aika on, ei yhtään ennen.

(Maalaus Lord Frederick Leighton)

Mitä ne miettii ne akateemiset naiset?

Näin fiksujako ne akateemiset naiset miettii?" (Vanhas-Kuros-draama)

"Jos olet Iines äidinkielen opettaja, runomakusi on verrattain populistinen. Varteenotettava kirjallisuusihminen ei edes mainitse tätä Heliä tai Kotroa. - - Ja sinulta nämä muut populistit vielä vaativat runoblogia. Eläköön yksinkertaisuus."

No mitä sitten pitäisi miettiä? Miksi akateemista naista ei saisi koskettaa se, miten akateemiset miehet kohtelevat itseään vähemmän koulutettuja naisia? Tai miehet yleensä naisia? Miksi Susan Kurosen kyyneleet ja virolaisen Evan mustelmat ja abortti olisivat sellaisia vähäarvoisia tapahtumia, että akateemisen naisen pitäisi kohauttaa niiden kohdalla olkiaan ja jatkaa Coelhon lukemista? Pitäisikö yleensäkin sulkea silmänsä mediaviestinnän tulvalta ja katsoa ylevästi kauppajonossa haisevien vähänkoulutettujen ja kulttuuria tuntemattomien yli? Pitäisikö luettava hakea aina kirjastosta?

Eivätkö Hamletin tragedian ainekset olisi muka mediassa kissankokoisin kirjaimin, jos ne sattuisivat nyt? Tai Raskolnikovin kirvesmurha? Eikö akateeminen nainen saisi kiinostua niistä? Pitäisikö odottaa niin kauan, että joku jalostaa ne ensin taiteeksi ja sitten vasta voisi kirjoittaa niistä asiantuntevan esseen blogiinsa?

Toisaalta, eikö joistain kunniamurhista saisi loistavan uuden pitkän aikajänteen perhesaagan tai tragedian? Eivätkö oikeastaan nämä Kuros-Vanhas-draamat ole jo tuhannesti kirjoitettu? Eikö juuri näitä tuoreita juttuja tulisikin vatvoa ja pohtia, sillä ne ovat niitä kuvioita, joista kirjallisuus elää, jotka istutetaan romaanin pohjakuvioiksi?

Ja pitäisikö ylipäänsä pitäytyä vain tunnustetuissa kirjallisuusklassikoissa? Pitäisikö kirjoittaa kirjallisuudesta osoittaakseen olevansa kiinnostunut kirjallisuudesta? Miten olisi sellainen näkemys, että joku voi pyrkiä kirjoittamaan itse kirjallisuutensa, sen josta asiantuntevat kirjallisuudenomistajat saavat sitten taas kirjoittaa?

Voidakseen kirjoittaa hyvin ja syvästi, ehkä pysyvästi, pitää olla kiinni ajassa, ei menneessä kirjallisuudessa. Ja sillä tavalla kiinni, että ei halveksi mitään, vaan näkee kaikessa myyttisiä merkityksiä ja arkkityyppisiä yhteyksiä. Ja eikö lopulta ole niin, että kaikki on jo ollut, kaikki on jo kirjoitettu?

Näitä miettii akateeminen nainen tänään, ja ihmettelee, mitä se akateemisuus muka on. Akateemiset ystäväni puhuvat mieluiten elämän pikku asioista, ihmissuhteistaan, menemisistään ja tulemisistaan, sairauksistaan, kuulemistaan juoruista, työstään. Ei kai siinä eroa ole ei-akateemiseen ajatteluun, joten leiman lyöminen ja lokerointi on turhaa.

(Maalaus Tamara de Lempicka)

Puhetaidosta

On hupaisaa seurata ihmisten tapaa käyttää ääntään. Jotkut ovat armoitettuja puhujia ja saavat massat mukansa pelkällä retoriikalla, jotkut taas aiheuttavat kuulijoissaan lähinnä päänsärkyä avatessaan suunsa.

En yritä saada enää selvää Kakin puheesta Big Brothereissa, koska en jaksa seurata ohjelmaa, vaikka minua kiinnostaisikin tarkkailla ihmisten käytöstä poikkeustilanteissa. Sen kuitenkin havaitsin, että miekkosen mongerrusta tekstitettiin ruudun alalaitaan. Ja olen yrittänyt saada selvää, mikä kuuntelemani radiokanavan aamupäiväjuontajan nimi on. Nainen on viikon lomasijaisena, ja mutisee nimensä muutaman kerran ohjelman aikana, mutta ei auta, en saa nimestä kiinni.

Seuraavat variaatiot olen ollut erottavinani: Satu Riste, Satu Risto, Satu Ristola, Satu Risanen, Satu Risonen, Satu Ristelä, Satu Ristinen, Satu Ristonen, Satu Ristineva. Etunimi tulee kohtuullisen yksiselitteisesti, samoin sukunimen ensi tavu. Muu onkin sitten laskeva-aksenttista puuroa. Ei siinä mitään, saahan sitä mutista. Mutta että työkseen puhuva ei ymmärrä ammattinsa perusasiaa, tuntuu käsittämättömältä.

Ja miksi juuri oman nimen sanominen tuntuu erityisen hankalalta, muuallakin kuin viestimissä? Eräskin ujontuntuinen oppilas mutisi nimensä: Sulinari. Hän oli selvästi tuskissaan odottaessani nimeä kynä ojossa kirjatakseni sen listaan. Arvelin pojan ujostelevan harvinaista nimeään ja lohduttaakseni häntä aloin vuolaasti selittää, että omalla tyttärellänikin on nimi, jota ei ole almanakassa. - Entäs sukunimi, jatkoin kynä valmiina. - Ari Sulin.

Huvittavimmat hetket tällä äänenkäyttösaralla saa kuunnellessaan nuoria ja kauniita julkisuuden neitokaisia, joiden nasaalisen honottavaa tai kimittävää puhetyyliä hätkähtää. Niin suuri ero on ladyksi meikatun olemuksen ja puheen välillä. On melkein sääntö, että mitä missimpi nainen, sen rumemmin hän käyttää ääntään ja kieltään. Amerikoissa monet vastaavantyyppiset naiset taas puhuvat kaiken aikaa hunajaisesti, koskaan kiihtymättä tai korottamatta ääntään. Sekin on hupaisaa seurattavaa.

(Maalaus V. A. Serov)

Herra antaa, herra ottaa

Pari naista on ollut herrojen kanssa marjassa, ja nyt on käynyt niin kuin herrojen kanssa aina käy. Naiset on sheivattu laidan yli ja herrat eivät kommentoi.

Ensimmäinen herra on aloittanut lintujen talviruokinnan, kaurahiutaleilla, ja seuraa kissojen kanssa lintulaudan elämää, nauttii tikan koputuksesta pihapuun kelottuneessa latvassa. Jännittää, milloin latva tipahtaa pois.

Toiselle herralle kävi julkisuuden paine niin raskaaksi, että hän päätti pyrkiä eduskuntaan. - Turha jäädä pyörittelemään peukaloitaan, tuumaa tämä reipas naisenhakkaaja. - Syytekään ei ole este pyrkimiselle, toteaa hän positiiviseen tyyliinsä.

Herrojen ex-rakkaat näyttävät olosuhteisiin nähden siedettäviltä, virotar Eva jopa pirtsakalta. Susanin silmät taas kiiltävät punaisina, koska hän napsii unilääkkeitä ja itkee paljon. Ystävät uskovat, että Susan ei selviä. Evankin elämä on riekaleina, mutta hän sentään odotttaa oikeudenkäyntiä.

Sitten on vielä kolmaskin herra. Hän tuhlasi siementään raiskaustilanteessa, josta on saanut syytteen. Itse tilanteen aiheuttajaa, raiskaistua naista, ei ole vielä löydetty lööppeihin, mutta ehtinee, jos mies nousee nuo kuuluisat raput ylös asti. Mielii nimittäin kakkosherran tavoin eduskuntaan, kansakunnan kaapin päälle. Saa nähdä, mitä Soini tekee, jämpti mies, vaikka onkin mussukan näköinen. Näyttääkö ovea niin kuin on luvannut? Vaan ovathan Juhantalo ja Halme jo suorittaneet päänavauksen eduskunnan rivien moniarvoistamiseksi. Ja eikös Vileninkin väikkäri ollut kopsittu jostain? Ja mikä mies se Matti Ahdekin oli? Entä Väyrysen pyllynnipistelyt ja menneiden suuruuksien tankerokännäykset ja julkisesti vaietut salarakkaat?

Eduskuntavaalien ehdokkaaksi olisi hyvä saada myös jokunen räväkkä mimmi, joku miestä motannut tai kähminyt tai muuten vaan miehiä urpottanut donna. Tasa-arvoa tähänkin asiaan. Ja moniarvoisuutta eduskuntaan.

Loraus aamukahviin

"Olen lukenut monen muunkin plokaajan kanssa erään kaltoin kohdellun henkilön postauksista hänen puheongelmistaan. En mainitse häntä nyt sen tarkemmin koska en ole häneltä siihen lupaa kysynyt. Hänen häiriönsä ovat selkeästi trauman jälkeisiä ja ovat monta astetta vakampia kuin ne, joita pohdiskelen itselläni ja lapsuudenperheessäni asuvilla olevan."

Tämmöiseen sitä törmää kesken aamukahvin hörppäilyn surffatessaan blogeissa, etsiessään uutta luettavaa. Olenkohan vainoharhainen, kun kuvittelen Salkan * viittaavan minuun, linkkaamatta, niin kuin Blogistanian kirjoittamaton ja hyvä eettinen tapa olisi? Masentaa, muutenkin on kaamosmainen tunnelma, kun ulkona tihkuttaa ja on liian pimeää mennä edes kuvaamaan. Nurmikollakin on liukastumisen vaara, jopa saappaat lipsuivat märkien lehtien päällä lehteä hakiessa.

Minun on varmaan turha olla surffaamatta kirjalliseksi julistautuvien henkilöiden blogeissa. Jostain syystä niistä osuu meikäläiseen piikkejä, joiden suuntaa en ymmärrä. Ja aina linkkaamatta, selän takaa se nuoli lentää.

Mitä itse Salkan näkemykseen tulee, äänisairaus ei johdu traumasta, vaan se on puhtaasti fyysinen sairaus, jonka hoitamiseen tarvitaan liuta foniatreja, ei psykiatreja.

* PS Linkki ei aukea normaalisti (beta-versiossa häikkää?), joten tässä merkkijono: http://tikunnokassa.blogspot.com/search/label/Puhehäiriö

Rasistiset teinit

Mistä ne rasistiset yläkoululaiset ja teinit oikein sikiävät? Ja mistä saavat voimantuntonsa? Jostain se uho versoaa, jossain täytyy olla vihan alkukoti, kun yhdestä luokallisesta omiakin oppilaitani saattoi olla reilu enemmistö sitä mieltä, että maahanmuuttajat ja valtaväestöstä poikkeavat ovat laiskoja keinottelijoita, joilla on valtava omaisuus hameensa laskoksissa. Yksikin romaninainen oli kuulemma vaatinut sosiaaliavusta 1.600 euroa kansallispukuunsa ja saanut sen, mistä koko luokka oli tuohduksissaan.

Enpä juuri siis yllättynyt aamuisen Hesarin uutisesta, jonka mukaan 40 prosenttia yläkoululaisista on sitä mieltä, että Suomessa on liikaa pakolaisia. Oikeastaan itse arvelisin prosenttilukua suuremmaksikin, työskenneltyäni yläasteelta tulleiden kanssa iät ja ajat. Nythän tieto pohjaa vain yhteen tehtyyn tutkimukseen. Olen joutunut muutamaan kertaan sellaiseen tilanteeseen puheviestinnän väittelyissä ja keskusteluissa, että ei ole saatu ketään puhumaan rasismia vastaan, ellei pelata roolipeliä. Joissain keskusteluissa on ollut pakko avata suunsa, vaikka keskusteluun puuttumista välttäisikin viimeiseen saakka.

Yläkoululaisilla ei ollut tutkimuksen mukaan myöskään tietoa siitä, että Suomessa on maahanmuuttajia selvästi vähemmän kuin muissa Euroopan unionin maissa, eli vain kaksi prosenttia kansalaisista on lähtöisin muualta. Tätäkään en oikeastaan ihmettele, sillä yhä harvempi lukee sanomalehtiä ja kuuntelee uutisia. Internet on siitä kiva uutisfoorumi, että sieltä voi valita mieleisensä uutiset.

Joskus sitä vain miettii, miten käy, kun on oikein vanha ja rollaattorin varassa, näiden pikkurasistien johtamassa yhteiskunnassa. Sitä voidaan vaikka katkaista eläkkeenmaksu ja tuet neekereiltä, mummoilta ja mustalaisilta.

Site Meterin kertomaa

En ole tiennytkään, että lukijat ovat niin nirsoja. Sitä maltetaan viipyä blogissa keskimäärin nolla sekuntia. Ja minulla kun on tupa täynnä luettavaa, jonka pariin koetan arvoisia lukijoita houkutella kuvituksella, joka antaa oivalluksia ja esteettistä nautintoa. Nyt sitä huomaakin, että turhaa kaikki vaiva. Parempi olisi postailla muutaman virkkeen lausahduksia, joissa olisi jokin vitsin kaltainen juttu tai viduilla höystetty humoristinen purkaus.

Sitä vain kurkistetaan ovelta, ei raoteta linkkiluukkuja, vaan mennään kiireesti seuraavaan blogiin, jossa olisi ehkä hieman keveämpi ja lyhyempi ja iloisempi postaus. Taidan yhtyä Jörn Donnerin sanoihin, kun hän Suomen Kuvalehdessä toteaa kuivaan tapaansa: Kirjailijat luulevat, että heidän sanojaan luetaan. Kuvitelma on luultavasti väärä. Siis luetaanko blogeja sen vaivan ja innon edestä, jolla postauksia väsäämme?

Ehtiikö siinä nollassa sekunnissa lukea otsikkoa ja kappaleen alkua pidemmälle? Mitä tästä pitää ajatella? Se tosin ilahduttaa, että jokuset viipyvät minuuttitolkulla, ja jokuset sitäkin enemmän. Mutta mitä tuo hätäisyys kertonee blogikulttuurista?

(Maalaus Boris Kustodiev)

Leskiäidillä kaksi tytärtä

Isosisko on tumma, ja minä olen se vaalea, pikkusisko. Nyt sisko on jo hieman harmaantunut, minä en juurikaan. Äiti meiltä kuoli muutama vuosi sitten, ja itkimme yhdessä keväisellä kirkkomaalla toukokuun viimeisenä, merituulen puhaltaessa mustien jakkupukujemme lävitse, riipoen ohuihin mustiin sukkiin puettuja sääriämme. Suru sai meidät horjahtelemaan korkokengissämme, mutta muistotilaisuudessa minä jo hymyilin ja luin äänen värisemättä adressien surusäkeet ja kaipaajien nimet, tauottaen oikeissa kohdissa, jotta kauniit runot kuuluisivat hyvin. Reippaasta siskostani ei olisi ollut lukijaksi äänen värisemättä, joten otin johdon käsiini. Roolit olivat vaihtuneet.

Tähän asti olin ollut pikkiriikkinen sisko, lähes keskosena syntynyt rääpäle, pulskan isonsiskon pällisteltäväksi. Se pörröinen kissanpentu, jota hieman tönittiin ja takutettiin, käskettiin ottaa esimerkkiä ja tehdä perässä. Sanottiin, että ei susta mitään tule ellet rohkaistu. Vetäistiin sitten hellästi takaisin piiriin, että jokos opit elämään ressukka, vihdoinkin.

Pienenä kuuntelin posket punehtuneina vanhaa laulua, ja luulin kaikkien tietävän, että se Leskiäidin tyttäret tarkoittaa juuri meitä, minua ja siskoa. Äiti kasvatti meitä yksin, vähän kuin olisi leski, vaikka oli vain erilleen muuttanut. Laulu meni niin, että leskiäidillä kaksi tytärtä, oli tumma ja vaalea. Tytär tummainen, kulki tanssien, eikä huolissa huomenen. Mutta vaalea äidin ilona - -.

Isosisko ei ollut koskaan mistään moksiskaan, ei itkenyt, vaan nauroi ja tanssi ja minä laiha vaalea hoidin sen parkumisen kaikkien puolesta. Olin aina kotona, sillä eihän äitiä voinut jättää yksin. Sisko meni kylille poikien perään ja ryhtyi bändin laulusolistiksi. Ruotsinlaivalla mennessämme Tukholmaan hän pomppasi kännipäissään lavalle esiintymään, ja minä häpesin taas ja katselin Itämerta. Vannoin etten koskaan enää matkusta siskon kanssa mihinkään. Sisko lähtikin sitten maailmalle naimisiin. En ymmärtänyt, miten hän voi tehdä äidille sellaisenkin tempun, ettei edes kutsunut häntä häihinsä. Häät olivat hurjat ja niissä tarjoiltiin alkoholia, jota äiti ei hyväksynyt. Minä olisin jättänyt alkoholin tarjoilematta, kuten jätin juomattakin. Join vasta opiskelemaan päästyäni, ja se olikin hauskaa puuhaa.

Nyt, äidin kuoltua, olen tummaisen isonsiskoni tuki ja turva, koska hänellä on ongelmia avioliitossaan ja alkoholinkäytössään, eikä kukaan muu ymmärrä hänen perimmäisiä huoliaan. Huomaan kesäisin tavatessamme, että hänen kätensä vapisevat aina vaan enemmän ja ryhti on painunut hieman kasaan. Lisäksi hän on hermoromahduksen partaalla, koska kakarat ovat niin kamalia, siis eka- ja tokaluokan oppilaat. Muuan turkkilaisapina puri häntä jopa varpaaseen, kun hänellä oli sandaalit. Hän on lisäksi blondannut hiuksensa ja saanut juonteita kasvoihinsa. Olen ostanut hänelle jo joulupakettia varten kaksi puuvillaista laamapaitaa, pitkä- ja lyhythihaisen, että saa valita sään mukaan, kumpaa pitää.


PS Tarina on laadittu Pakinaperjantain Sisarukset-aiheen innoittamana. Sinne voi kirjoittaa muitakin kuin pakinoita.

(Juliste Tamara de Lempicka)

Vanhoja kirjoituksia

Laatikossa on pino vanhoja sinikantisia kouluvihkoja. Tässä kaikenlaisen paasauksen lomaan välipalaksi vanhoista jutuista kiinnostuneille muutamia poimintoja vihosta, jonka nimilapussa lukee Asioimiskirjoituksia 1914 - 1915. Tekstit on kirjoitettu pienen koulupojan horjuvalla käsialalla.

Palvelijaa halutaan

Reipas ja siivo 18 vuotta täyttänyt nuorukainen otetaan hyvillä ehdoilla hevostenhoitajaksi. Tarjoutujalla tulee olla kykeneväisyystodistus entiseltä isännältään taikka muuten tunnetulta henkilöltä. Rautalammilla Peuralassa syysk. 4 päivänä 1904, Sepeteus Sirviö.

Palveluspaikkaa haluaa

Kansakoulun oppimäärän suorittanut ja hyvänpuoleisilla todistuksilla varustettu 17 vuotias nuorukainen haluaa sellaista palveluspaikkaa, jossa olisi tilaisuus tottua hevosten hoitamiseen ja maanviljelystoimeen kuuluviin tehtäviin. Palkkaa pyydetään 18 mk kuukaudessa ja elanto. Kutsumuksen sopii lähettää Kerkonperän postiasemalle osoitteella "Nuorukaiselle".

Kadonneen ilmoitus

Kuluvan helmikuun 10 pvää vasten yöllä hävisi tuntemattomalla tavalla hopeakuorinen, keskikokoinen ankkuri-taskukello, merkitty n:olla 10 30.1. Joka siitä tahi varkaasta jotakin tietäisi, pyydetään palkintoa vastaan ilmoittamaan joko suoraan allekirjoittaneelle tahi kaupppias Aatu Arvolalle Jyväskylässä. Kivijärvellä 18 p:nä helmikuuta 1904. Tuomas Tyhjänen, Palvelija Kivijärven Kinnulassa.

Huutokauppailmoitus

Kohta sattuvan poismuuton takia myöpi allekirjoittanut vapaaehtoisella huutokaupalla maanantaina kuluvan maaliskuun 20 p:nä alkaen k:lo 10 e.pp. Rautalammin Kirkonkylän Rouhelassa hevosia, lehmiä, huone- ja talouskaluja. Tunnetuille ostajille myönnetään silloin hyväksyttävillä ehdoilla kolmen kuukauden maksuaika. K Joukahainen, maanviljelijä.

Vaivashoitopiirin kokouksen kuulutus

Vaajasalmen vaivashoitopiirin maksuvelvolliset sekä muut, joilla on kokoukseen jotakin asiaa, pyydetään kokoontumaan maanantaina tulevan joulukuun 5 p:nä klo 11 e.pp. Kiiskilän tupaan keskustelemaan ja päättämään piirin köyhälistön asioista. Matti Seppälä, vaivaspiirin esimies.

Hakemus seminaariin

Pyydän nöyrimmästi päästä oppilaaksi Jyväskylän seminaariin ensi lukuvuoden alkaessa, ja kun olen vähävarainen, niin rohkenen toivoa pääseväni sisäoppilaaksi. Mukaan liitän jäljennöksenä ylemmästä kansakoulusta saamani päästötodistuksen, lääkärin todistuksen terveydestäni, todistuksen omasta ja vanhempieni varallisuudesta sekä papinkirjan. Antti Melanen.

Todistus oppiin pääsyä varten

Että nuorukainen E. Leander, syntynyt joulukuun 3 p:nä 1897, on tunnettu sekä elämässään nuhteettomaksi että muutoin edistystä harrastavaksi, reippaaksi ja käteväksi pojaksi, saan täten todistaa. K. F. Hellström.

Ilmoitus yrittäjäksi ryhtymisestä kihlakunnan voudille

Täten ilmoitan nöyrimmästi, että aikomukseni on tämän pitäjän Ajostaipaleen kylässä ruveta harjoittamaan kirjakauppaa. Myötäliittäisin papintodistuksen ijästäni ja maineestani. Ilmoitan samalla että toiminimenä tulisin käyttämään ainoastaan allaolevaa nimikirjoitusta. Wilppulassa toukok. 6p:nä 1915. Aatu Alasonkila.

(Maalaus Vincezo Floppa)

Opettajien pakkolomista (paasaus)

Yhdeksän kuntaa panee opettajia pakkolomalle. (HS 16.11.) Viisitoista kuntaa on suunnitellut pakkolomia, mutta kuusi on järkiin tultuaan ja lakipykälät sisästettyään perunut lomat. Oppilaillahan on juridinen oikeus saada opetusta vuoden jokaisena koulupäivänä, joten suunnitellut lomautukset ovat selkeästi laittomia.

Tuoreimman lomautuspäätöksen on tehnyt Parkanon kunta, joka vie lapsilta joulu- ja kevätjuhlat lomauttamalla opettajat juuri ennen lomia. Ei tule näytelmiä, ei minkäänlaisia pukujuhlia, ei suvivirttä, ei tonttuleikkejä. Pitäähän löysät karsia pois, jos opetuksesta joudutaan supistamaan nelisenkymmentäkin tuntia ryhmää kohden. Ja pitäähän sen nyt jossakin näkyä, että taso ei voi säilyä ennallaan, jos resursseja vähennetään.

Eniten itseäni sieppaavat hymistelevät sivistys- tai koulutoimenjohtajat. Mm. Alahärmän kyseisen viran haltija Eija Karhu lepsuttelee lauhkeasti, että kyllä tässä pärjätään ja että aina täältä koulusta joku aikuinen liikenee luokkiin peräänkatsomaan. Ja yläkoululaiset saavat tehdä tehtäviä omin nokin, viereisen luokan opettaja repeää sinne aina välillä. Taas viestitään ulos kuva, että koulu pärjää entisenkaltaisin loistavin tuloksin ilman alan työntekijöitä.

Itsellänikin on kokemuksia kahdessa tilassa yhtaikaa opettamisesta. Iso ryhmä ei mahtunut yhteen luokkaan, vaan se jaettiin kahteen pieneen luokkaan. Minä juoksin sitten kaksoistunnin vuoroon kummassakin luokassa kertomassa samat asiat, kahteen kertaan siis. Tuntien jälkeen olin hiestä märkä, ja minua kirjaimellisesti heikotti. Palkkaan tämä luonnollisesti ei vaikuttanut mitenkään.

Opettajien ammattijärjestökään ei tunnu paneutuneen asiaan tosissaan, sillä se ehdottaa tilalle ryhmäkokojen suurentamista tai tuntikehyksen leikkaamista, jotka toteutuessaan kuitenkin johtaisivat suurella todennäköisyydellä pysyviin leikkauksiin.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että lomauttajakunnat eivät HS:ien mukaan edes ole varsinaisia kriisikuntia. Opettajilta toivoisi nyt jonkinasteista kansallista heräämistä, ettei mentäisi mihin vaan kuin pässit narussa.

(Maalaus A. Mucha)

Mielensä vangit

Ihmetyttää, miksi jokuset eivät ikään kuin halua niiden asioiden muuttuvan, joita kohtaan he tuntevat vihaa tai ennakkoluuloja. Olen miettinyt, voisiko kyseessä olla vastaavanlainen ilmiö kuin osalla alkoholistin puolisoista: haitan ei pohjimmiltaan halutakaan poistuvan, koska raitis puoliso vie jonkin tärkeän purkautumiskanavan, jota on tarvittu joltisenkinmoisessakin sielullisessa hollissa pysymiseksi. Tarvitaan siis vihollisia, joihin heijastamalla saadaan oma näkemys näyttämään ihanteelliselta.

Nämä ajatukset tulivat siitä, kun kuuntelin puhelimessa entisen kollegan turhautumista. Opiskelijat ovat kyllästyneet itseohjautuvaan työntekoon, ennen kaikkea iltalinjojen aikuisopiskelijat, jotka kokevat olevansa heitteillä. Opettajat eivät enää saa opettaa, koska opetusalan luovat visionänäärit tuntevat ennakkoluuloja sanaa kohtaan näkemällä opettamisen sitkeästi passiivisena tapahtumana, opettajan suurena virkavirheenä. Käytännössä tämä on mennyt siihen, että yhä suureneva osa opetuksesta hoidetaan ”etänä” eli itsenäisinä tehtävinä. Tunnit annetaan vapaaksi, opettaja jää palkatta ja opiskelijat ohjauksetta, laajojenkin projektien keskelle.

Itse en vältä opettaa-sanaa, enkä toista ennakkoluulojen värittämää sanapeikkoa: kasvattamista. Niiden merkityshän on muuttunut, mitä sanoja kammoavat eivät tunnu tietävän. Merkitys on aivan erilainen nyt kuin pari vuosikymmentä sitten - ja tähän aikaan tuntuvat ennakkoluulot juuttuneen taistelussa näitä sanahirviöitä vastaan.

Opettaminen ei siis tarkoita enää sanelemista, kuulustelemista, sakottamista. Kyllä se tarkoittaa opettajan eli ohjaajan vahvaa läsnäoloa kaiken aikaa opetustilanteessa. Opettaa voi sanojen lisäksi ilmeellä, eleillä, katseella, hymyllä, otsanrypistyksellä, antamalla tilaa kasvulle, olemalla hiljaa, seisomalla sivussa mutta kaiken aikaa läsnä ollen. Opettajat tietysti soveltavat tätä systeemiä vaihtelevalla menestyksellä, mutta jotain Pisa-testaus puhunee opettajien puolesta.

Sama koskee kasvattamista. Ei se näillä vuosisadoilla normaalitapauksisssa ole enää alistamista, vaan valtaosa vanhemmista antaa parhaansa mukaan lapselle kasvutilaa olemalla läsnä tämän arjessa niin paljon kuin mahdollista, tukemalla häntä, luottamalla häneen ja ennen kaikkea, kunnioittamalla lapsen persoonallisuutta.

Ja kyllä näihin sanakäsityksiin mahtuu mainiosti kuuluisa tokaisu: Mitään tietämisen arvoista ei voi opettaa (Oscar Wilde). Käsitän sen niin, että emme voi sanoa omin huulin Totuutta mistään yhdellekään opetuslapselle. Mutta ellemme ole valona yhdessäkään mutkassa opetuslapsen elämäntien varrella, hänen tiensä voi kulkea suuntaan, joka kääntyy häntä itseään vastaan.

(Maalaus Rembrandt)

Isämuistelus

Pienenä olin isän tyttö. Istuin usein hänen sylissään ja etsiydyin hänen lähelleen, koska hän oli aina kotosalla ja äiti kävi töissä kodin ulkopuolella.

Isällä oli tumma, hyvin runsas ja taipuisa tukka, kapeahkot kasvot. Hän poltti usein tupakkaa ja esiintyi lähes aina melko hyvin pukeutuneena. Hän oli mieltynyt kissanrusettiin, jonka solmi leukansa alle joka aamu, töitä aloitellessaan. Muilla miehillä oli kravatti tai useimmilla ei mitään, mutta minunpa isälläni oli erivärisiä kissanrusetteja!

Kotona oli isän toimistohuone, jossa hän teki töitään. Hän oli asianajaja, ja milloin hän ei ollut käräjillä, hän otti vastaan asiakkaita. Kaikki kelpasivat, herroista mustalaisiin; ketään ei käännytetty takaisin, ilmeisesti koska isän säännöllinen alkoholin kulutus vaati sievoisia summia, ja mustalaisilla tuntui olevan rahaa. Meillä kävi Rositaa ja Valdea, ja moni heistä jutteli minulle, kun istuin toimiston sohvalla heitä tarkkailemassa. Häpeä sanoa, että erään kerran siskon kansssa huutelimme heille puskista mustalainen mullisilmä uhkas minut tappaa -lorua.. Siihen aikaan ei tunnettu romani-sanaa ja oli päivänselvää, että lapset lällättivät poikkeavia minkä kerkesivät.

Isän toimisto oli jännittävä paikka. Siellä oli kaksi suurta Billnäsin kirjoituspöytää ja kaksi pyörivää kirjoitustuolia, joista toinen natisi ja narahteli, jonkin kierteisen saranan kaivatessa öljytippaa, jota ei koskaan tullut. Siellä oli myös upea musta kirjoituskone, Underwood-merkkinen, joka on minulla vieläkin. Sain kirjoitella sillä heti, kun sormet ylettyivät näppäimille. Pöydän laatikoissa oli erilaisia papereita, valkoisia eripaksuisia arkkeja ja hiilipapereita, koska lakiasiakirjat piti aina kirjoittaa kahtena kappaleena, joskus useampanakin. Muistan, miten jännittävää oli kokeilla hiilipaperilla monentamista. Kirjoitin yhden sanan ja tarkistin jännittyneenä, jäljentyikö se alapaperiin. . Ja kyllä se sinne ilmestyi taianomaisesti, hivenen violettiin vivahtavana kylläkin. Käytin hiilipapereita myös piirtämiseen, ja luovutin taideteokseni sekä äidille että isälle ylpeänä. Tapansa mukaan isä ihasteli tuotoksiani ja käski tehdä lisää, äiti tuhahteli paperin haaskausta.

Meillä oli isän kanssa jokailtaiset nukkumaanmenoseremoniat. Istuin hänen sylissään ja hän nutuutti minua, ts. hieroi leuallaan päätäni ja minä kikatin hervottomana ja pyysin lisää nutuutusta. Sitten alkoi replikointi, jossa toistelimme toisillemme: hyvää yötä, nuku hyvin, kauniita unia, onnea matkalle ja kaikkea muuta mitä mieleen tuli. Näin sain nukkumaanmenoa siirrettyä aina hiukan myöhemmäksi ja isä oli juonessa mukana.

Vasta kouluiässä opin häpeämään isän alituista ryyppäämistä. En kehdannut pyytää kavereitä meille, vaan kävin itse aina heidän luonaan ja välttelin heidän kutsumistaan. Joskus kun isä oli selvä, ilahduin ja soitin nopeasti parhaan ystäväni meille "leikkimään" tms. Hetket olivat kuitenkin aika harvinaisia ilonpilkahduksia. Myöhemmin äiti ei enää jaksanut isän juomista ja ainaista rahapulaa, vaan muutimme pois kotoa, eräälle koululle. Kipein erokokemus oli se, kun äiti lähetti minut viemään isälle pestyjä lakanoita kassillisen. Isä oli yksin siellä talossa, autioissa huoneissa, Billnäsit myyneenä, ja kun ojensin pala kurkussa lakanakassin, hän sanoi vain, että koirankin veitte.

Näen edelleen unia, joissa isä asuu siinä talossa, yksin, hylättynä ja rappiolla. Koskaan hän ei kuitenkaan kuole, vaan sinnittelee siellä pullojensa keskellä, ja aina minä kuljen siinä unessa talon pihalla uskaltamatta mennä ovesta sisään. Oikeastihan isä kuoli ajat sitten kotikuntansa vanhainkodissa, minulta saamani kirje kädessään, luonnollisen äkkikuoleman. Niin, siinä kirjeessä ilmoitin, että hänestä tulee isoisä ja että olen menossa naimisiin.

(Maalaus Boris Kustodiev)

Miten nyt eteenpäin?

Nyt meni ajopeli, ei kun laskuri alta. Miten tästä eteenpäin? Mistä mielekkyys bloggaamiseen? Mikä lopetti kotimaisen Laskuri.netin palvelut? Mistä nyt katsoo, mistä kukin tulee ja mitä juttua lukee ja ennen kaikkea, kuka blogissa parhaillaan häärää? Näitä laskurin tietojahan usein korostetaan, kun manailee blogilistaan liittyviä tilastojuttuja, kuten ohuita tilaajamääriä. Että niistä laskureista saa todellisen informaation.

Ilmeisesti Site Meter on hyvä laskuri. Jokin siinä kuitenkin mättää, koska en osannut asentaa sitä aiemmin Illuusia-blogiin, vaikka yritin. Se alkoi lähettää torsoja tilastoja sähköpostiini, mutta ei asettunut silti sivuille. Lisäksi Site Meter lienee julkinen, muidenkin katsella. Ainakin minä tuijottelin eilen erään lukijan Site Meteria ja huomasin, että hyvänen aika, sehän näyttää palveluntarjoajani kaupunginkin. Eipä siinä mitään, täällä olen missä olen antanut ymmärtää olevani, mutta oli se silti yllätys. Ajatella, jos tapanani olisi huudella anonyyminä puskanikkinä ihmisten blogeissa muka jonain rovaniemeläisenä tms. Sitten bloginhaltija lukisi laskurista, että jaaha, Porista tuo rovaniemi onkin. Luulenpa, että jollekulle nalli napsahtaa, suoraan ohimoon.

Olen yrittänyt etsiä kotimaista laskuria, mutta ei tunnu olevan. Olisiko niitä joitain helppoasenteisia jollakulla lukijalla tiedossa?

(Juliste Tamara de Lempicka)

Jutun aiheet

Nyt on kuulemma jutun aiheet lopussa, kun kirjoittaa välillä intiimistä elämästäänkin - olkoonkin, että intimiteettini on jonkun mielestä tapahtumaköyhää ja varsin vaatimatonta. Mutta juhlat ne on hiirenkin talossa. Ja unelmien prinssi se on ikkunaprinsessallakin, prinssi joka tulee noutamaan.

Joku ratsastaa jutuissaan kaiken aikaa intiimin elämänsä tapahtumilla, jopa niin, että elää elämäänsä blogisivuilla yötä päivää, selvänä, juovuksissa ja krapulassa. Olen joskus ihmetellyt, miten bileiden lomastakin tehdään ihan pätevän tuntuisia blogimerkintöjä. Annetaan raporttia olosta juuri tultua tai mentyä tai kesken kaiken. Ja nythän on bilettävän bloggaajaryhmän keskuudessa muotia tehdä toisistaan haastatteluja blogitreffeillä, joiden tapahtumat selostetaan blogilehdyköillä. Narsismi kukkii koreimmillaan! Tähän on tultu, mutta tuskin tämäkään vielä on huippu. Puuttuu vielä bloggaajien kesken suoritetun sukupuoliyhdynnän pramille heitto.

Sellaisenkin olen pannut merkille, että alistamalla live-elämänsä (huom., elämä ei enää riitä, pitää määrittää, mitä elämisen tasoa tarkoitetaan puheena olevassa asiassa) blogialttarille tilaajamäärä nousee kohisten, kun miitteihin osallistuneet aktivistit tilaavat kiitokseksi toistensa blogeja.

Pitäisiköhän meidän varttuneempien bloggaajien pitää jotkin herännäisseurat jossain kapakissa tai kulttuuritilassa, jotta saisimme tilaisuuden nostattaa blogimme tilaajamäärää tuonne bileblogien ja yhden asian (käsityöt) blogien joukkoon? Vai - onko sillä väliä?

Niin, tämän jutun laadin RR:lle esimerkiksi siitä, miten veistetään juttu tyhjästä. Kun aiheet todella on loppu.

(Kuva Joseph A. Maturo)

Lunta lunta lunta vaan

Piti viedä auto katsastukseen, mutta ulos ei autolla oikein ole asiaa, koska tiet ovat taas auraamatta eilisen lumisateen jäjiltä. Nytkin sataa isoja märkiä hiutaleita ja lumi alkaa kääntyä raskaan vesipitoiseksi.

Minua ahdistaa hiukan pattitilanne, jossa olen. Olen nimittäin muutaman kuukauden kirjoitellut ja jutellut erään itseäni hiukan vanhemman miehen kanssa messengerissä, hyvin tiiviisti. Hän on avarakatseinen ja kaikin puolin kiinnostava ihminen, jonka kanssa viestiminen on helppoa ja mukavaa. Kirjoitamme usein samanaikaisesti lähes saman ajatuksen tai repliikin eetteriin, joskus jopa samoin sanoin. Meillä on yhtäläisiä toiveita elämältä ja tulevaisuudelta ja hän arvostaa minua ja minä häntä. Mutta.

En vain ole kertonut hänelle äänisairaudestani, joten tapaaminen ei taida onnistua. Ja sen tapaamisen aika olisi nyt, muuten tilanne alkaa olla luonnoton. Olen lisäksi esittänyt asiat siinä valossa, että olen edelleen työelämässä, vaikken siis ole. Kun ajattelin ensin vain hieman leikkiä virtuaalin suomin mahdollisuuksin, en petkuttaen, mutta intimiteettiäni suojaten. Arvelin lisäksi, että nettituttavuudet eivät kauan kestä kuitenkaan. Vaan toisin kävi ja nyt tuntuu, että olen mennyt liian pitkälle, paluuta ei ole ilman että haavoitan jotakuta.

(Kuva Joseph A. Maturo)

Kuolemantuomiot

Eilinen vainajainpäiväin päreeni poistui tältä paikalta itsestään - liekö halloweenin vaikutusta vai oliko vain ihan kotoisaa kummittelua, tonttujen ja haltijoiden tekosia.

Puhuin ilmaan haihtuneessa päreessäni vielä keskuudessamme elävistä yksinasuvista vanhuksista, sillä joka toinen päivä joku suomalaismummo tai -pappa tekee itsemurhan. Kun ei kukaan muu tule, tulee edes kuolema. Kynttilä palakoon vielä tänään heidän muistokseen, samoin kuin kaikkien itsemurhan tehneiden, joita omassakin suvussani on yksi. Isoisäni veli tuomitsi itsensä kuolemaan ja hirttäytyi navetan ylisille juoppohulluuskohtauksen aikana. Suku vaikeni tapahtumasta visusti, mutta vuotihan se ihmisten tietoon. Liekö sukua, jossa ei ole itsemurhaa? Tai edes hullua?

Ja tulee kuolema Saddamillekin. Kuulin juuri radiouutisista tämän tiedon. Miekkonen hirtetään, mikä on sille ihan oikein. Silti miettii sitä, miksi paha kostetaan pahalla, kauheimmalla mahdollisella tavalla. Teot jäävät kuitenkin elämään, ikuiseen muistoon.

(Piirros Giotto Scrovegni)

Humoraalitaulukko

Klikkaa isommaksi, niin teksti näkyy!

Oletko kyynikko?

Muuan lukija kertoi kommentissaan tulevansa surulliseksi, kun kohtaa kyynisyyttä. Kyynisyys oli tullut häntä vastaan kommentissani, jossa kritisoin surun tuotteistamista. Surua kun mielestäni on alettu hoitaa, samoin kuin alakuloa, ikään kuin sairauksina. Hoidoista on tehty paketti, joka puretaan massiivisin toimenpitein ja jopa pillerein. Näin ainakin ajatukseni tarkoitin. Itse en osaa pitää näitä ihmisen elämään luonnollisina kuuluvia jaksoja hoitoa vaativina operaatioina, joten olen kai kyyninen henkilö, joka suhtautuu halveksien ja ivallisesti toisten murheisiin.

Tein oikein kyynikkotestin* selvittääkseni, onko sanoissa varmasti perää. Jo vain! Minussa on potentiaalia! Täysverisyyteen on matkaa, mutta hyvällä tiellä ollaan. Herätän lupauksia.

Muutenkin olen siinä mielessä vinoon kasvanut, että olen kiinnostunut kyynisestä suhtautumisesta asioihin. Jo lapsissa kuulemma (tai luemma) on annos kyynisyyttä, ja onpa myynnissä jopa kyynisiä nukkeja, cynical dolls. Ajattelen niin, että kyynisyys on ketään kumartamaton tapa sanoa totuus ääneen. Menen jopa niin pitkälle, että näen kyynisyydessä enemmän rakennusaineksia kuin yleistyytyväisessä hymistelyssä ja sopeutumisessa.

Mistä kyynisyys tulee? Se tulee mielestäni unelmien ja toiveiden murskaantumisesta. Siitä että ihmisellä on ollut haaveita paremmasta maailmasta. Ihminen on kokenut, että maailma ja kanssaihmiset ovat raadollisia, alhaisia, pettureita ja että heistä ei lopulta ole siihen hyvään, jota hän on odottanut maailmalta. Kyynisyys on pettymystä, se on eräänlainen henkiinjäämisstrategia, jossa lepattaa vielä toive siitä, että parempi maailma jaksaa sinnitellä hengissä kaiken alla ja odotella aikoja parempia.

Näin kun kyynisyyden näen, en jaksa olla kovin huolissani tavatessani sitä. Enemmän olen huolissani, kun tapaan hyrisevää tyytyväisyyttä, sopeutumista ja auvoisen positiivista elämänasennetta siellä, missä näen parantamisen varaa - ja minä näen sitä kaikkialla. Edelleen minua mietityttää, mitä kyynisyys on? Mikä on kyynisyyden vastakohta? Onko meissä kaikissa vain eri määrä kyynisyyttä, niin ettei kukaan ole kyynikko?

* Kyynikkotesti löytyy yllä olevan linkin sivulinkistä How to know if you're a cynic, koska siihen ei saa suoraa linkkiä

Good News Day

Muuan ystävä kertoi lukeneensa Scott Adamsista, Dilbert-sarjakuvan luojasta. Tämä menetti puolitoista vuotta sitten äänensä spasmodica dysphonican (tämä minunkin sairauteni) vuoksi. Nyt Adams kertoo blogissaan riemu-uutisia, miten on saanut äänensä takaisin, vaikkei kukaan koskaan ennen häntä ole parantunut tästä mystisestä sairaudesta, jonka syntymekanismia ja parannuskeinoja ei tunneta.

Adamsin blogipäre on yrittämisen riemulaulu, amerikkalainen selviytymistarina mahdottomankin ikeenkin alta, takaisin terveiden joukkoon, pois luuserin ja tavallisen kuolevaisen roolista.

Epäilen hieman, että Adams on saanut alunperin väärän diagnoosin, koska hän puhuu päreessään aivotoimintojensa muustakin hidastumisesta, mm. sukkeluutensa osalta. Tällainen ei ole tyypillistä spasmodiselle dysfonialle. Toisaalta on tietenkin niin, että sairautta ei täysin tunneta, joten eri ihmisillä voi olla erilaisia oireita.

Joka tapauksessa Scott Adamsin toipuminen on riemastuttavaa ja toivoa herättävää, ja koetan unohtaa epäilyni väärästä diagnoosista. Hänen metodiaan voi kokeilla suomalaisissa oloissakin mainiosti, sillä mitään hävittävää ei ole. Metodi on nimittäin hyvin yksinkertainen, jopa simppeli: Adams hoki jatkuvasti riimirunoa

Jack be nimble, Jack be quick.
Jack jumped over the candlestick.

Hän toisti sitä toistamistaan, kunnes se tuntui vaivattomalta, ja hän nautti äänensä soinnista. Jotenkin hän palautui mielessään lapsuuden puheeseen, tavoitti rytmin ja sai aivojensa kaatuneen osan boottaamaan:

"But suddenly, yesterday, I felt the connection again. It wasn’t just being able to speak, it was KNOWING how. The knowing returned. I still don’t know if this is permanent. But I do know that for one day I got to speak normally. And this is one of the happiest days of my life. " (Scott Adams)

Arvata saattaa, että olen jo kaivanut riimikirjan esiin. Pikku Pegasos on auki lorujen kohdalta ja haen sieltä juuri sellaista lorua, jossa olisi paljon konsonatteja, etenkin konsonanttialkuisia sanoja, koska ne tulevat minulta helposti. Vokaalialkuisessa sanassa äänihuulet kramppaavat herkästi. Voin sanoa hyvin haamu, mutta en aamu, voin sanoa Leena, mutta en Eeva. Aivoni eivät löydä rataa. Kumma, miten laulaessa ja nauraessa rata löytyy paremmin, joskus jopa helposti; samoin aamuisin herättyäni ja haukotellessani voin puhua täysin estoitta, mutten viitsi enkä kehtaa jatkuvasti haukotella. - Tässä lorussa on konsonantteja, luulen että aloitan tällä:

Körö körö kirkkoon,
papin muorin penkkiin,
ruskealla ruunalla,
valkealla varsalla jne.

(Maalaus J. J. Tissot)