Ikkunaiines I

Blogin lopetus

2007-03-26T09:00:00.005+03:00

Tämä blogi ei enää päivity blogilistalle.

Uusi blogi on osoitteessa http://i-iines.blogspot.com

(Postimerkin kuva Martta Wendelin)

HUOM. Teksti on normaalikokoista Explorer-selaimella luettaessa, mutta jostain tuntemattomasta syystä valitettavan pientä käytettäessä Firefox-selainta. En näe keinoa korjata tilannetta muuttamatta kaikkia tekstejä erikseen isokoiseksi - jolloin ne olisivat Explorerilla luettuna normaalia suurempia.

Viimeinen postaus tähän blogiin

2006-12-30T17:05:00.000+02:00

Olkoon tämä viimeinen merkintä tähän blogiin, kun tämä ei kerran taivu beta-versioksi. Ja kun tämän tekstiäkään ei saa sopivan kokoiseksi.

Panen tähän viimeiseen ikkunaan lupaamani kuvan itsestäni, laihanpuoleisena koululaisena. Kasvojeni nykyinenkin muoto erottuu kuvasta hyvin. Oikeastihan minulla on isäni kasvojen muoto, hieman pitkulainen, ei kuitenkaan ihan yhtä pitkulainen kuin isällä jonka kuva löytyy toisaalta kuvablogistani; ja posket ehkä tasaavat tätä pitkulaisuuden vaikutelmaa. Silmätkin ovat isän silmät.

Kehottaisin sitä bloggaajaa, joka teki kaksivuotiaan kuvastani (huom. alempi kuva linkin sivulla) varsin pitkälle meneviä tulkintoja persoonallisuudestani, katsomaan hyvin tarkasti tätä koululaisen kuvaa. Vieläkö tulkinta istuu ylläni? Olen itse aina ajatellut niin, että lapsen silmistä ja ilmeen teeskentelemättömyydestä näkyy parhaiten lapsen sielun ja mielen tila ja ehkä luonnekin. Minulla soivat hälytyskellot, jos lapsi hymyilee jokaisessa valokuvassa kuin viimeistä päivää.

Itse olen onnellinen siitä, että minua ei ole opetettu teeskentelemään, koska minua ei ole koskaan lyöty tai kohdeltu huonosti. Vaikka isäni oli alkoholisti, olen saanut paljon rakkautta molemmilta vanhemmiltani. Olen vain oppinut isän vuoksi peittelemään asioita ja häpeämään liikaa, ja se on suurin este sille, että osaisin kokea maailman aina onnellisena ja kaikin puolin harmittomana paikkana.

Ähkypostaus

2006-12-28T15:45:00.000+02:00

Kun nyt Blogistanissa tuntuu vallitsevan yleinen jouluähky eikä keskustelu oikein kulje, pannaan tähän yksi henkilökohtainen höpötyspostaus, johon ei tarvitse reagoida puoleen eikä toiseen, ellei jaksa.

Tulin hankkineeksi 8,6 kilon kinkun, vaikka oli vain pari jouluvierasta. Se täyttää edelleen jenkkikaappini yhden hyllyn kokonaan, ja tulevien päivien ateriaongelmia ei ole. Se vaan, että sinappi taitaa loppua ennen kuin kinkku, joten uusi tuubi on ostettava, vaikka sinappituubi uhkaa sitten vanheta, koska se kestää meikäläisellä parhaimmillaan pari vuotta. En nimittäin syö ollenkaan makkaraa, en pötköä, en leikettä, ja tarvitsen sinappia lähinnä salaattikastikkeen maustamiseen. Olen inhonnut makkaraa niin kauan kuin muistan, koska yhdistin nakkimakkarat lapsena sormiin. Kieltäydyin ehdottomasti syömästä sormia samassa yhteydessä kun kieltäydyin juomasta lehmänmaitoa, eikä niitä saanut millään ilveellä kurkustani alas.

Tahtoisin jo keventää ruokavaliotani ja aloittaa nälkäkuurin päästäkseni vihdoin ensi kesäksi ihannemittoihini. Olen liimannut huoneentaulukseni punapukuisen naisen kuvan, joka sauvoo hymyillen ja hyvin hoikkana punaisilla kävelysauvoilla kohti kevättä. Sellainen aion olla ennen kuin rantakausi koittaa. Muutenkin mielen valtaa kaikkinainen uudistuminen näin valon ajan kynnyksellä, pimeän väistyessä. Pitää pitää huolta itsestään kaikin puolin, terveydestä, ulkonäöstä, hengen ja sielun tilasta ravitsemalla niitä oikein ja runsaasti, ruumiin sijasta.

Aloitin habitusmuokkauksen eilen käymällä silmälääkärissä uudistamassa lasini, koska en näe mm. lukea kehnosti luettavuusvaatimukset täyttäviä blogeja, joita on aivan liikaa. Olen usein kummastellut, miksi kirjoittajat eivät ota huomioon lukijoita tehdessään blogien visuaalisia pohjia. Lähes kaikissa blogeissa kirjaimet hukkuvat sameanvärisiin kirjaimia syöviin pohjien väreihin. Tai sitten kuvitellaan, että musta tausta valkoisten kirjainten pohjalla on tyylikäs. Tai pidetään normaalikokoista kirjasinta (eli aanelosella kirjasinkoko 12) selkokielisyyttä vaativille idiooteille suunnattuna.

Miksi kummassa muurahaisenpisun kokoinen fonttilaji on muka kaunista? Ja kun sen vielä yhdistää värilliselle pohjalle, tehdään kyllä karhunpalvelus lukijalle, oli näkö mikä tahansa. Oma lukunäköni ei ole kovin huono, vaan pikemmin normaalia parempi ikäiselleni - silmälääkäri kehui lisäksi valkoisia mykiöitäni ja terveitä silmänpohjiani, ja silti en näe näitä blogien pikkupränttejä siristämättä silmiäni. Harmi, sillä moni tällainen blogi kiinnostaisi enemmänkin. Jätän nämä kuitenkin suosiolla, koska kirjoittajakaan ei välitä lukijoiden parhaasta, vaan pitää tärkeämpänä omaa esteettistä nautintoaan.

Eilisen päivän kuljin siis mustuaiset laajentuneina silmälääkärin tiputtamista silmätipoista ja nautin kaikista joulun valoista ja tuikuista, joita kaupunki ja koti on täynnä. Ne näkyivät nimittäin monisakaraisen tähtikuvion sisällä lähes iltaan saakka, ikään kuin sädekehä olisi ympyröinyt jokaista liekkiä ja tuikkua. Ylimaallisen kaunista! Kunpa olisin saanut kuvattua sen, mitä näin. Yllä olevan Paul Kleen maalauksen tähdet kuvaavat aika hyvin sen, miten näin kaikki valot. Oikein harmitti, kun tippojen vaikutus illalla lakkasi.

(Maalaus Paul Klee)

Muuttuuko ihminen?

2006-12-26T06:20:00.000+02:00

Eilisissä uutisissa mainittiin, että Saddam Hussein hirtetään kolmenkymmenen päivän kuluttua. Miekkonenhan siis on hirvittävillä teoillaan ansainnut kuoleman, mutta silti hirttäminen on väärin. Puistattaa kuulla 2000-luvulla, että joku hirtetään kolmenkymmenen vuorokauden kuluttua, olkoonkin sitten ihmiskunnan vihollinen.

Ihan kuin ei oltaisi edetty mihinkään niistä ajoista kun toisinajattelevia heitettiin leijonille tai poltettiin rovioilla. Tai katkaistiin kaula salaliitosta epäiltynä, kuten eilisessä Elisabet I -televisioelokuvassa Skotlannin kuningattaren kaula, jota nitkutettiin kirveellä irti muusta kehosta hieman kömpelöön eurooppalaistyyliin. Sujuvammin englantilaisilta kävi ihmisen puhkominen ja vielä elävän ihmisen kiduttaminen sisälmyksiä esiinkaivaen ja niitä kärventäen.

Tämmöisiä totuuksia ja julmuuksia televisio suolsi tapaninpäivänä tuutista ulos. Pani vain vetämään lankoja yhteen Maria Stuartin mestauksesta Saddam Husseinin hirttoon. 500 vuotta väliä, ja yhä vaan kirves heiluu tai silmukka kiristyy. Tuntuu kuin ihminen ei kehittyisi edes sysäyksittäin. Oppiikohan ihminen koskaan sitä totuutta, että väkivalta lisää väkivaltaa? Ettei väkivaltaa pidä kostaa väkivallalla?

(Elisabet I:n muotokuvan tekijä tuntematon)

Kaunein joulukortti

2006-12-22T17:30:00.000+02:00

Hain kauan kaikkein kauneinta joulukorttia, ja tässä se on, Rudolf Koivun kuva. Sen myötä toivotan kaikille blogini vakituisille lukijoille ja satunnaisille harhailijoille jouluiloa, tähtien tuiketta ja kynttilöiden loistetta!

En ajattele sulkevani blogia pyhiksi, vaan kirjoitan, jos asiaa tulee, koska kirjoittaminen on niin äärimmäisen hauskaa.

Lahjaksi vuohi

2006-12-22T17:20:00.000+02:00

Joulu on hyväntekeväisyyden sesonkiaikaa. Nyt voi ostaa hyvän joulumielen vaikka antamalla lahjaksi lehmän tai vuohen ystävälle, jolla on jo kaikkea.

Suomen World Visionin Lahjaksi lehmä -nettikaupasta voi valita ystävälleen muitakin hauskoja hyväntekeväisyyslahjoja, joista on iloa sekä ystävälle että kehitysmaan lapsille, kun lahja toimitetaan puutetta ja hätää kärsivälle perheelle köyhään kohdemaahan.

Kun vaan voisi olla varma, että rahat menevät sinne minne luvataan eikä järjestön "organisaatiokuluihin". En ole perehtynyt tarkemmin World Visionin toimintaan, mutta mm. sen painama moniväriesite on herättänyt kyselyjä lahjoitettujen rahojen käyttötavasta.

Olen miettinyt, mikä olisi paras tapa antaa almunsa tarvitsevalle. Onko hyviä ehdotuksia? Juuri annoin almuja koululaisille, jotka myivät pientä joulupukkikynttilää ovellani, hinta seitsemän euroa. Rahat menivät kuulemma leirikoulua varten. Havahduin vasta jälkeenpäin, että tulin maksaneeksi 42 mummonmarkkaa kynttilästä, joita marketista saisi samalla hinnalla kaksi tai kolme kappaletta.

Kaksi yötä jouluun. Hyvää joulunodotusta kaikille lukijoille! Panen vielä erillisen joulukortin tämän hieman kriittisen juttuni yläpuolelle.

Sananen suomalaisesta joulujuhlaperinteestä

2006-12-21T20:37:00.000+02:00

Pitäisikö suomalaisten koulujen joulujuhlaperinteen kristillistä osuutta muuttaa maahanmuuttajina olevien koululaisten erilaisen kulttuuritaustan vuoksi? Uutisissa esitettiin eilen tämänsuuntaisia kysymyksiä, ja vastaavia ajatuksia on ollut aika ajoin esillä lehdissä.

Kysymys on outo. Eikö maahanmuuttajia nimenomaan pidä kotouttaa tähän maahan, johon kuuluu erottamattomana osana sen koko kulttuuri, kieli ja tavat? Mitä pahaa on esittää ohjelmaa, jolla on pitkä historia ja sen myötä juuria tämän maan uskonnollis-myyttisessä mullassa? Voisiko ajatella, että se tulisi tehdä jopa ylpeänä siitä, että on, mitä esittää?

Nyt en tarkoita sitä, että maahanmuuttajalapset tulee mukauttaa suomalaiseen kulttuuriin, vaan siis kotouttaa eli tutustuttaa perin pohjin, jotta heidän olisi helpompi kotiutua täysvaltaisiksi kansalaisiksi ja selvitä uudenlaisessa yhteiskunnassa, ymmärtää sen tapoja ja ihmisiä. Eihän erilaisuuden näkeminen voi olla kuin hengen rikkaudeksi. Vastaavasti suomalaiset saavat kokea tätä kulttuurien ja uskontojen kirjoa, kun kouluissa järjestetään kansainvälisiä tilaisuuksia, vaikkapa sen mukaan, mitä kansallisuuksia koulussa on edustettuna. Ja voihan joulujuhliin tuoda uutena piirteenä kansainvälisyyttä maahanmuuttajalasten ohjelmanumeroissa.

Koulujen perinteiset joulujuhlat ovat mittaamaton muistojen aarreaitta, jota mielestäni tulisi pikemmin tukea ja elvyttää kuin pyrkiä karsimaan. Elävä ohjelma alkaa muutenkin olla kortilla mekaanisten ohjelmien rinnalla, joita lapset tuijottavat päivittäin välkkyvästä ruudusta yksinään, vailla yhdessä koetun tilaisuuden lumoa. Kukapa ei muistaisi omaa joulujuhlaansa, sen aiheuttamaa hyvää mieltä ja jännityksen euforiaa? Tai kenelle suvirsi ei toisi tunnetta kesälomasta ja alkavasta vapaudesta?

(Kuva Rudolf Koivu)

Eteenpäin, sanoi akka lumessa

2006-12-20T10:51:00.001+02:00

On aika hassua, että Elinkeinoelämän valtuuskunnan Jorma Ollilakin kehottaa naisia hakeutumaan johtopaikoille Suomessa. Ikään kuin se olisi kiinni naissukupuolen arkuudesta tarttua vallan kahvaan. Kyllä se kiinni lähinnä siitä, että naisen kädessä on useimmiten yhä paistinpannun tai kattilan kahva.

Toimituspäällikkö Ulla Appelsin (IS, 16.12.) on sanonut, että naisen menestykseen tarvitaan miestä. Tähän on helppo yhtyä. Mies aukaisee ladun, nainen hiihtää perässä. Ja naisen perässä hiihtää perheen jälkikasvu, helmoihin takertuen. Näin se on aina ollut ja kenties on aina oleva, ikävä kyllä.

Tulevaisuuden johtajiahan valitaan ikäluokista, jotka ovat juuri nyt potentiaalissa vanhemmuusiässä. Ja tutkimusten mukaan äitien ajankäytöstä kuluu päivittäin pari tuntia miehiä enemmän kotitöiden ja -vastuiden hoitamiseen. Appelsinin laskelman mukaan naisen vuorokauden olisi oltava 27 tunnin mittainen, jotta nainen olisi miehen kanssa tasa-arvoinen.

Tasa-arvon suurimpana kompastuskivenä pidetään usein sitä, että naisen euro on 80 senttiä. Näinhän ei ole, sillä euroja saa aina lisää. Kaikkien ongelmien ydin on siis naisen ajanpuute. Ja tässä kohdin naiset voivat mielestäni katsoa peiliin ja miettiä, tuliko naitua vain naimisiinpääsyn riemusta vai todellisesta rakkaudesta, jossa puolisot ovat tasavertaisia kaikessa, myös perheenjäsenten ajankäytössä. Kirsi Pihan kirjassa Äitijohtaja todetaan monen naisjohtajan suulla, että johtajuudesta ei tulisi mitään, ellei mies osallistu perheen arjen pyörittämiseen jopa naista enemmän.

(Kansikuva Martta Wendelin)

Antaa mennä, kun on alamäki

2006-12-18T17:30:00.000+02:00

Verottaja muisti joulukirjeellä, jossa oli veroprosentin nosto lähelle 40:tä. Kyllä, siis neljääkymmentä. Minulle, työkyvyttömälle eläkeläiselle, Osku Pajamäen mukaan nuorten työpaikat riistäneelle ahneelle suojelutyöpaikassa olleelle salasijoittajien sukupolven edustajalle.

Olen kyllä siitä hauska yhteiskunnan elätti, että samalla kun tulot laskevat, veroprosentti on tasaisessa nousukiidossa ja osallistun kaiken aikaa riemurinnoin hyvinvoinnin maksupuoleen.

Taitaa Osku Pajamäki pelätä turhaan eläkepommia. Jos verot ovat tätä luokkaa, eläkeläiset taitavat kyllä pitää tätä yhteiskuntaa pystyssä hautaan saakka. Mistä kummasta muuten on pesiytynyt sellainen ajatus, että eläkkeet ovat verovapaita? Se on yllättävän yleinen kolmikymppistenkin keskuudessa, saati nuorempien.

Tuntuu aika makealta se ajatus, että eläkeläiset on Suomen suurin äänestäjäryhmä. Jessus, mikä valta tehdä jotain, saada vihdoinkin parempi maailma aikaan! Ja voisihan siinä sivussa hieman korottaa eläkkeitäkin, koska ne ovat jääneet jälkeen yleisestä palkkakehityksestä. Opintorahan korotuksen lisäksi voisi suosittaa nuorille valtion takaamien opintolainojen ottoa. Niinhän meikäläinenkin aikanaan teki ja maksoi kaiken korkoineen takaisin. Eipä tarvitsisi käydä opintojen aikana pätkätöissä, vaan voisi keskittyä opiskeluun, jolloin valmistumisajatkin lyhenisivät.

Meemi

2006-12-18T17:00:00.000+02:00

Liinu haastoi meemiin, jossa piti poimia virke neljästä blogista, ja kirjoittaa niistä lyhyt tarina.

Suurin osa bloggaajista on kuitenkin jo osallistunut meemiin, joten oli hankala löytää haastamattomia tuntemiani blogeja, joiden arvelin haluavan osallistua. Tein jutun toisella tavalla enkä haasta ketään.

Listasin Site Meteristäni sadasta viime käynnistä hakusanat, joilla blogiini on tultu. Suosituimmat hakusanat olivat ikkunaiines, jota googlattiin peräti parikymmentä kertaa kertaa, toiseksi suosituin oli Susan Kuronen, sitten nokkosrokko ja pimpsa. Muut hakusanat esiintyivät vain kerran tai pari. Muodostin tekstin siis eniten käytetyistä hakusanoista lisäten muutaman pronominin, adverbin tai verbin, jotka sitoivat sanat ehjiksi lauseiksi.

Kas tässä googlettajien maailmankuva, joka kuvastaa myös blogini atmosfääriä.

Leskiäidin tyttäret: toinen oli tumma (Susan Kuronen), toinen kärsi antibioottien haittavaikutuksena nokkosrokosta (ikkunaiines). Mutta molemmilla oli kelsiturkki ja molemmat käyttivät Imperial Leatheria.
Foto-Nisulassa istui kuvattavana Sanna Kiiski, joka puhui hedelmöityshoitolaista - seitsemästä synnistä se ensimmäinen, josta pitäisi olla rangaistuksena kuolemantuomio. - Nainen nauttii pimpsastaan, lausui Yrjö Jyrinkoski, joka luki tutkimusta Seitsemän veljeksen naiskuvasta.

Lyhyt oppimäärä puolisosta

2006-12-14T11:31:00.000+02:00

Kuka tai mikä on puoliso? Milloin kumppanista tulee puoliso? Riittääkö parisuhde siihen, että ollaan puolisoita?

Hämmästyin, kun luin iltapäivälehdestä, että kirjailija Anja Snellman (ent. Kauranen) saapui puolisonsa Jukka Orman kanssa johonkin tilaisuuteen. Eihän siitä ole vuottakaan kun hän oli avioliitossa Saska Snellmanin (ent. Saarikoski) kanssa. Ja uusi suhde lie lehtien mukaan vasta keväältä alkanut, mikäli tulkintani on oikea.

Maajussin morsiamessakin ollaan jo puolisoita (Susanna ja Harri, IS joulukuussa), vaikkei lopullisia valintoja ole kai televisiossa näytettykään. Tiina Jylhällä on uusi puoliso heti kun entisestä irtautuu, samoin Hannele Laurilla on aina puoliso kainalossaan, tosin joka kerta eri mies, kun kuvaa katsoo. Miten on mahdollista, että kumppani on nykyään välittömästi puoliso, kun häntä kuitenkin pidetään vain kyllästymispäivämäärään asti ja sitten hankitaan taas tuoretta tilalle? Viittaan tässä yhteydessä lintumaailmaan, jossa puoliso valitaan kuolemaan saakka.

Missä ovat sulhaset ja morsiamet, missä heilat ja mies- tai naisystävät? Ja ennen kaikkea, missä ovat rakastajat ja rakastajattaret? Suomen kielen perussanakirjan (II osa, s. 545) mukaan puoliso on yhtä kuin aviopuoliso, mies tai vaimo. Liittäisin tähän merkitykseen kyllä vielä avopuolison silloin kun eletään yhdessä vuosikaudet.

(Maalaus Paulis Postasz)

Polkupyörävarkaita

2006-12-13T22:00:00.000+02:00

Eilisessä pikkukaupungin paikallislehdessä oli ilmoitus varkaudesta.

Näin meillä maaseudulla asiat hoidetaan, ennen kaikkea varmaan siksi, että lähin poliisi on läntisessä naapurikunnassa ja lähin yöllinen viikonlopun sairauspäivystys taas itänaapurissa. Paras ottaa oikeus omiin kätösiin, prkl, tuumataan täällä varsin yleisesti:

Kaiken lisäksi minäkin taidan olla varas jonkun silmissä.

Nimittäin uusi naapurini on asennuttanut satelliittilautasantennin väliseemme rivitalon ulkoseinään. Samaan aikaan kun lautanen ilmestyi maisemaa pilaamaan, aukesi ilmainen langaton wlan-yhteys, tuosta vaan. Käytin sitä tietenkin heti, koska muuten käytän läppäriä vain kännykän ja gprs-yhteyden avulla, mikä on hankalaa, kallista ja hidasta. En viitsi vekslata modeemia irti pöytäkoneesta ja liittää läppäriin. Wlan-yhteys toimii moitteetta ja aika nopeasti, vaikka signaali on muka heikko tai erittäin heikko.

Askarruttaa, voiko uusi naapurini, jos on taitava, päästä näkemään meikäläisen suojaamattomat päiväkirjat ja muut neronleimaukset tiedostoistani. Ilmoitusviestissä suojaamaton yhteys nimittäin selitetiin, että joku voi katsella tiedostojasi.

Ja voiko naapuri tietää, että joku muu käyttää hänen verkkoaan? Ja voinko ylipäänsä käyttää maksutta minulle ilmaiseksi tarjoutunutta nettiyhteyttä varastamatta häneltä jotakin? Omatuntoni ei nimittäin kolkuta yhtään, sillä minusta kun nyt vaan tiedon lähteille pääsy voisi olla helposti kaikkien ulottuvilla, ja vieläpä ilmaiseksi. Me tavalliset Internetin kuluttajathan olemme ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kyllä kustannamme verkon olemassaolon.

Sisäinen marttani

2006-12-12T11:07:00.000+02:00

Jos naiset jaetaan kahteen ryhmään sen mukaan, miten he tarttuvat käsillä oleviin käytännön askareisiin, olen kyllä Maria, joka mieluummin istuu ja kuuntelee, aistii ja kirjoittaa näkemästään kuin Martta, joka puunaa ja jynssää, vatkaa ja vaihtaa verhot käden känteessä.

Nytkin on mukava istahtaa ja tehdä pikavisiitti blogeihin ja ihmetellä sitäkin kautta maailmanmenoa. Pakastimessa odottavat torttu- ja piparitaikinat, samaten lantut lokerossaan eikä pullahiiva ole vielä mennyt vanhaksi jääkaapin sivulokerossa. Teen kyllä sitten ripeästi, kun sille päälle satun. Sisäinen marttani olkoon nyt hiljaa, että saan iloitella tässä.

Mitä enemmän luen muiden blogeja, sitä surkeammaksi omani tunnen. Niin loistavaa sanallista ilmaisua ja verbaalista tykitystä blogeissa on. Joskus luulin, että minä se mestari olen, mutta en enää. Olen joutunut myöntämään nöyrästi puutteeni taitavampien kirjoittajien edessä, joita Blogistaniassa on suoraan sanottuna mieletön määrä, nuoria ja vanhoja. Varsinkin nuoria.

Yksi asia minua joissakin nuorissa verbaalihirmuissa kyllä pelottaa. Nimittäin heidän röyhkeä itsevarmuutensa. En tiedä, onko hyvä, että ihminen on niin ehdoton, niin varma itsestään ja sanoistaan, siitä mitä tekee. Olen lukenut pariakin ilmeisesti oman alani eli suomen kielen opiskelijan blogia, enkä voi kuin hattua nostaa heidän sanalliselle ilmaisulleen. Mutta. Jotenkin minua paleltaa ja värisyttää heidän blogiensa äärellä.

Luin eilen sairaalassa odotellessani vanhaa lehteä, jossa oli kirjoitus narsistisesta maailmankuvasta. En muista kirjoittajan enkä lehden nimeä, mutta selasin mm. Tiede-lehteä ja paria terveysalan numeroa. Artikkelin mukaan narsistinen maailmankuva on tämän päivän hyväksyttävä ihanne. On sairasta narsisimia ja tervettä narsismia - narsistittomuudesta ei edes puhuttu. Muut ihmiset ovat terveellekin narsistille vain oman minuuden heijasteita, ja heillä on käyttöarvoa sen mukaan, miten paljon näyttävät tälle reippaalle narsistille peiliä. Jos peilistä näkyy negatiivisia heijasteita, niiden arvo muutetaan myönteiseksi. Näin esimeksi röyhkeys ja egosentrismi ovat myönteisiä ominaisuuksia, ja esimerkiksi kiltteys, nöyryys ja hiljaisuus ovat luuserin tai ainakin mitäänsanomattoman ihmisen tuntomerkkejä. Minua pelottaa se, että kun olen hyvin vanha, nämä henkilöt päättävät minun eläkkeestäni ja hyvinvoinnistani. Yhä enemmän tämä visio ahdistaa, kun luen näitä iloisenröyhkeitä blogeja, joissa itsestäänselvästi tiedetään, kuinka kaikki on.

Nyt sisäinen martta nostaa päätään ja pakottaa postireissulle. Reissun päätteeksi kutsuu tietenkin metsälenkki kameran kanssa.. Että se martasta.

(Kuvassa vanhoja suomalaisia Martta-nukkeja)

Odotellaan

2006-12-11T03:26:00.000+02:00

Nyt sitten odotellaan, millaiset tehot botoxilla tällä kertaa on. Pistos sujui hyvin, vaikka pantiin stydimpi annos, kuten savon murretta vääntävä neurologi annosta luonnehti.

Koolla on aina sama huipputiimi, tämä em. neurologi, oma foniatrini ja erikoishoitaja. Foniatri tekee päätökset ja määrää annoksen koon, erikoishoitaja valmistaa annoksen ja neurologi kytkee laitteet, hakee oikean kohdan, pistää ja mittaa vasteet ja kun oikea vaste löytyy, laskee myrkyn lihakseen. Ellei vastetta löydy, haetaan niin kauan että löytyy, neulan paikkaa vaihdetaan ja koko ajan viännetään savoa, niin etten huomaakaan pistosta. On siinä ammattitaitoa poikineen, eikä voi kuin ihailla sitä osaamista, jolla kukin suorittaa työnsä. Eikä sitä iloisuutta, jolla potilasta kohdellaan. On suorastaan hauskaa, ja herjat ja vitsit lentelevät. Sain taas hieman luottamusta takaisin omiin puhekykyihini ja pärjäämiseeni, kun huomasin, että onnistuin oikeasti naurattamaan heitä omilla kommenteillani.

Onneksi jouluvalmisteluissa ei paljon tarvitse ääntä, mikäli se nyt sitten menee pariksi viikoksi kokonaan. Ellei mene, olen tietenkin hirmu pettynyt, koska se merkitsee, että myrkky lirahti lihakseen täysin turhaan.

Kävin äsken henkien taiston itseni kanssa. Mietin, panenko siskon joulupakettiin perinteiset sukat siskon petturimiehelle. Tytär sanoi, että pane raipat, ei mitään sukkia. Mies on kuitenkin ollut kuin katuva koira koko syksyn ja kun sisko kerran rakastaa uskotonta miestään, mikäs minä olen heitä tuomitsemaan. Tein kuitenkin kompromissin ja ostin Pirkka-tennissukat, piruuttani. On myös mahdollista, että ne ovat liian pienet, mutta enhän minä nyt jaksa kaikkien kokoja muistaa.

Että on pimeä päivä. Tai siis päivä ei valjennut tänään ollenkaan, ja ikkunoiden takana myrskyää ja rummuttaa, ja on jo lähes pimeää. Nyt on kiva polttaa kynttilöitä ja nauttia sisälläolosta ja lähestyvästä joulusta. Voisi oikeastaan tehdä lanttulooran illalla valmiiksi.

(Maalaus Paulis Postasz)

Parrasvaloista

2006-12-07T21:42:00.000+02:00

Pääsen taas pitkästä aikaa botox-piikille kokeilemaan, miltä tuntuu olla mykkänä pari viikkoa. Jos pistos äänihuuliin siis tehoaa, ääni hiipuu kuiskaavaksi ja hyvin heikoksi, katoaa joskus kokonaan pariksi viikoksi. Jos ääni ei häivy, piikki ei tehoa.
Elän toivossa, että häipyy, koska sen jälkeen seuraisi parempi kausi. Olen kyllästynyt olemaan hiljaa, ja olen väsynyt teeskentelemään tervettä, kun en kuitenkaan pysty sanomaan ilman piikkiä kuin muutaman sanan lauseita kerrallaan, aina en niitäkään.

Aika hyvin osaan petkuttaa vieraita, liikkuessani kaupungilla tai asioidessani virastoissa ja liikkeissä ja joutuessani kosketuksiin muiden kanssa. Minulle on muotoutunut tietynlainen puhumisen tapa. Valitsen lyhyitä ilmaisuja, ja yritän käyttää konsonanttialkuisia sanoja, koska konsonantin antama tuki jostain syystä saa myös perässä seuraavan vokaalin tulemaan vaivatta. Jos sen sijaan heitän sanan alkuun pitkän vokaalin, esimerkiksi aamu, äänihuulet kramppaavat yhteen, ja sanaa ei tule ilman uutta hengitystä ja hengenvetoa. Outo piirre on se, että puhe kulkisi kyllä tau-ot-ta-mal-la ta-vuik-si, mutta kukapa sellaista jaksaisi kuunnella. Pitää ajatella myös kuulijoita ja säästää heidät tuskastumiselta.

Puhumisen vaikeus eristää väkisin, tahtoi tai ei. Välillä tuntee olevansa totaalisen yksin muiden joukossa, vaiti ollen, pää täynnä lausumattomia ajatuksia ja kysymyksiä. Sitä ei vain jaksa nousta estradille, ei jaksa koettaa ääntä kuuluville, koska se vaatii fyysisiä ponnisteluja ja hengityksen uudelleen organisointia. On myös niin, että ihminen, joka vastailee yksitavuisen lyhyesti, koetaan tietenkin joko hiljaiseksi, töykeäksi tai vetäytyväksi. Ehkä eniten on harmittanut se, että joudun olemaan varsin yksitavuinen taloyhtiön puheliaille mummoille ja papoille. Yksi heistä mm. pillahti kyyneliin, kun sai keväällä tiedon Rubenin kuolemasta.

Itselleni on vakiintunut sana aivan suosikiksi, vaikka en ole koskaan ollut jees-ihmisiä. Haluan osoittaa sillä ystävällisyyttä kanssaihmistä kohtaan. Toinen keskustelua edistävä sana, erinomainen käytössä, on niinkö. Kun liitän tähän lievän kulmien kurtistuksen tai kohotuksen, voin osoittaa olevani ajattelukyinen yksilö. Varsinaista vauhtia keskusteluun saa huudahduksella ihanko totta tai ei ole totta. Näissä on lisäksi hyvää se, että niissä ei ole pitkiä vokaaleja, joten ne tulevat suustani kuin terveenä ollessani. Toisaalta olen huomannut nyt sen, että ihmiset puhuvat enemmän kuin ennen, ja olen oppinut nielaisemaan sen, ettei oman mielipiteen julkituominen olekaan merkityksellistä kokonaisuuden kannalta. Maailma pyörii vaikkei itse olisikaan parrasvaloissa.

Sytytän kynttilän itsenäisyyspäivänä

2006-12-06T01:35:00.000+02:00

Sytytin aamulla kynttilän äidin kuvan eteen. Äiti on kuvassa kaunis, poskien luusto näkyvillä, suu hymyssä, silmissä raskaana olevan naisen pehmeä katse. Palakoon koko päivän, entiselle lotalle, jonka sulho kaatui häiden aattona Kannaksella. Tulihan siihen sitten toinenkin mies, isäni, mutta ei varmaankaan ensimmäisen veroinen.

Muistan ihmetelleeni lapsena äidin vakavuutta, surua, jota hän kantoi sisällään useita vuosia, oikeastaan koko elämänsä, orpotyttö, joka puolitoistavuotiaana menetti molemmat vanhempansa.

Olohuoneessa, portaitten alla, on äidin vanha kirstu, jossa lapsuudessani säilytetiin liinavaatteita - alun perin sotasulhon antama kapiokirstu, oletan. Liinavaatteiden alle oli piilotettu tummansininen, hopeanvärisillä punosnauhoilla sidottu valokuva-albumi, jossa oli kuvia vaaleatukkaisesta sotilaasta. Kysyin äidiltä, kuka mies on. Äiti otti albumin kädestäni, ja sanoi, että sitä albumia ei saa katsoa. Äidillä oli siis salaisuus, joka oli niin synkkä, että siitä ei voinut edes puhua.

Suljettu ilmapiiri varmaan heijastuu alemmassa jutussa olevaan kuvaanikin, jossa katselen valokuvaamon ihmeellistä maailmaa pelonsekaisin ilmein. Kaikki lapset kun eivät saa vanhemmistaan sitä henkistä turvaa, jota tarvitsisivat. Sitä selkänojaa, jota vasten voisi avautua ja nauraa silmät sirrillään. Niin se vaan menee, yhä edelleenkin. Vanhemmat voivat olla rakastavia ja lapsen kanssa, mutta eivät ole silti läsnä. Lapsi aistii herkimmin äidin poissaolon, sen että äiti on muualla, vaikka vastailee lapsen kysymyksiin. Katseet ja eleet ja kosketus kertovat aina enemmän kuin tuhat sanaa.

Halusin kirjoittaa nämä hieman surulliset rivit siksi, koska eksyin blogiin, jossa eräs kirjoittaja arveli omassa blogipäreessään minua alla olevan lapsuuskuvan perusteellla erittäin häiriintyneeksi ihmiseksi. Oli jopa tehnyt oman juttunsa oikeastaan minusta. On varmaan niin, että vanhempien teot todella kostautuvat kolmanteen ja neljänteenkin polveen, ilman raamatullista tulkintaakin. Ja on myös niin, että ihminen on hämmästyttävän sitkeä. Sitä selviää hengissä laihastakin maaperästä, jos on vahva elämänhalu. Kukkakin kukkii parhaiten, kun sitä ensin hiukan kiusaa veden ja ravinteiden puutteella. Yltäkylläisyys voi tukahduttaa.

(Akseli Gallen-Kallela, Liekki-ryijy)

Keep smiling!

2006-12-05T08:48:00.000+02:00

Panin kuvablogiini oman kaksivuotiskuvani pramille, kun tuoretta kuvaa ei nyt saa kameraa kastelematta. Muutama muukin bloggaaja on pannut lapsikuvansa näytille, joten meemi on hyvässä alussa ja lisää kuvia tulee toivottavasti.

Tähän mennessä kuvia yhdistää vakavuus, totinen ilme tärkeän hetken edessä. Itse aloin miettiä jopa sitä, olisiko ihmisen perusilme vakava, ja hymy olisi siitä jonkinlainen vääristymä. Nimittäin lapsi ei hymyile kuvissa ennen kuin oppii tajuamaan, mitä miellyttäminen on, eikä ainakaan ennen kuin oppii vastaamaan hymyyn hymyllä, siis matkimalla aikuista.

Mietin jopa sitä, miksi ihminen ylipäänsä hymyilee. Hymyhän rasittaa kasvolihaksia, pingottaa ne virneeseen. Voihan sitä olla täysin tyytyväinen ilme peruslukemillakin. Hymy saa aikaan myös paljon teeskentelyä ja huijaamista. Virtuaalin hymiötkin pohjaavat hymyilyyn. Kun ruudulla ei voi virnistää, pitää panna hymiö, joka alleviivaa sitä, mitä halutaan osoittaa toiselle itsestämme - yleensä miellyttävyyttä ja ääretöntä hauskuutta. Ei viitsitä hioa ilmaisua vastaamaan sanoja, tunteita, tai ei osata. Tai sittten vaan teeskennellään miellyttävää, koska tahdotaan olla kaikkien kaveri, eli tahdotaan että kaikki rakastavat meitä.

Pidän vakavista ihmisistä, saan väristyksiä alituisesti hymyilevistä tyypeistä ja virtuaalin hymiörakastajista. Milloinkahan alkuihminen keksi, että suun vetäminen korviin päin oli merkki mielihalun myötämielisyydestä? Siellä jossain on manipulaation alku. Minusta kannattaisi katsoa lapsia, jotka ovat kuvissa vakavia, ellei heitä kutiteta tai naurateta studioon tuoduilla leluilla tai naamanvääntelyillä, joihin he vastaavat oppimillaan ilmeillä, juuri kuten alkuihmiset tekivät. Kaikki on opittua, sillä myös simpanssi oppii vastaamaan ihmiseen hymyyn.

En tarkoita tällä sitä, että nauraa ei saisi, päinvastoin, nauru tervehdyttää ihmistä, vie surumielen pois, palauttaa elintoiminnot normaaleiksi. Voisiko sen huumorin mieluummin etsiä arkipäivän komiikasta, satiirisista ja jopa lakonisista tokaisuista ja vaikkapa tästä kirjoituksesta kuin korvissa olevista suupielistä ja hymiöistä tai toteamuksesta, että hymyile, niin sinulle hymyillään. Hymyn takanahan voi humista tyhjyys ja välinpitämättömyys ja valtava egosentrismi. Ja olisikohan vielä niin, että hymyllä voi myös puukottaa; liika hymyily voi peittää vaikka mitä, ja vielä niinkin että huumorilla ja hymyllä ei välttämättä ole niin kiinteää sidosta kuin luulisi?

(Yllä olevassa valokuvassa Valtteri, Foto Nisula 2004)

LISÄYS MYÖH.

Sekaannuksen välttämiseksi lisään tähän alle vielä oman kuvani:

LISÄYS 6.12.

Tässä havaitsemiani meemiin osallistuneita Blogistanin lapsukaisia: Sinä ja minä ja Hentun Liisa, Puntun Paavo ja Juortanan Jussi, Laurilan Lassi, myllärin Matti, ympäri tuvan

Päivän puuskahdus

2006-12-02T15:24:00.000+02:00

En ole koskaan äänestänyt Keskustapuoluetta, enkä tule äänestämään.

En osaa sanoin kuvata inhotustani sen asian edessä, että jollekulle Björn Wahlroosin tai Antti Herlinin kaltaiselle ökyrikkaalle maksetaan valtion - siis meidän, sinun ja minun - pussista maataloustukea jopa 150.000 ja 182.000 euroa per lärvi, vuodessa.

Samaan aikaan vanhukset kituvat hoidotta märissä vaipoissa lääkkeillä huumattuina sairaaloiden käytävillä ja nuoret mielenterveyspotilaat ovat "avohoidossa" kuntoutumassa yhteiskuntakelpoisiksi. Jos olisin matemaatikko, laskisin, mitä yleishyödyllistä noillakin kahdella tukimarkkamäärällä saisi.

Jossittelua

2006-12-01T22:54:00.000+02:00

Olen ollut jo pari kertaa nousemaisillani siniseen autooni, jonka taustapeilin katveessa on siniseksi värjätty vappusulka. - Nousemaisillani siinä mielessä, että suuntaan sen nokan itään ja lähden matkaan. Samaan aikaan rakas meseystävä lähtisi liikkeelle länteen päin ja tapaisimme puolimatkan krouvissa, eli runsaan parinsadan kilometrin päässä.

Olen jopa aloittanut mielikuvatarinan aiheesta, vapautuakseni arkuudestani. Kas tässä tarinan alku:

Lähdemme ajamaan iltaa vasten, minä tummuva taivas edessäni, hän katsoen laskevaa aurinkoa. Kuin kaksi punaista viivaa, jotka lähestyvät toisiaan vääjäämättä, syöden kartan mustan viivan yhä lyhyemmäksi.

Käteni puristavat rattia ja hikoavat. Pyyhin ensin vasemman kämmenpohjan takin helmaan, sitten oikean, hellittämättä ratista. Etuistuimella on vesipullo, ja kurlaan kuivaa suutani. Hienoinen sumu kietoo aukeiden peltojen ojista pilkistävien pusikkojen ääriviivat näkymättömiin, ja yhä tummuva hämärä alkaa piilottaa metsänrajaa. Olemme sopineet, että emme soita tai tekstittele, ajamme vain eteenpäin, soitamme vain, jos tulee reittiepäselvyyksiä.

Tien vierellä olevien talojen valot vilahtelevat sivuikkunoissa, kymmeniä huoltoasemia jää taakse. Vaihtelen radiokanavia ja harmittelen, etten ottanut omia levyjäni mukaan. Onneksi matkaa on vielä jäljellä, ja saan aikaa ajatella. Mietin ystäväni kertomaa tarinaa eksoplaneetasta, joka kiertää kirkasta keskustähteään. Jos eksoplaneetta lipuu tähtensä ohi, hetki ei koskaan enää palaa, vaan säteilevät materiat eroavat toisistaan ikuisiksi ajoiksi, radalle ei enää ole pääsyä.

Tämän pidemmälle en ole tarinassa vielä päässyt. Aavistan, että reittiepäselvyyksiä ei tulisi, vaan matka taittuisi nopeasti ja olisi kaikkineen mutkaton. Mietin mikä minua, aikuista naista, pidättelee tapaamasta virtuaalista ystävääni. Onko se vuosien yksinäisyys? En tiedä enää, miten suhteessa ollaan, mitä sanotaan, miten lähelle toista voi mennä tunkematta tämän omimmalle reviirille? Hukuttaisinko hänet purkautuvaan hellyyteeni ja rakkaudennälkääni, vai menisinkö täysin lukkoon ja nikottelisin hädissäni uuden tilanteen edessä? Olen asettanut itselleni aikarajan, mutta se saattaa olla toiselle osapuolelle liikaa. En ole mikään nettideittailija, joka hakee lyhyitä suhteita tai ystävyyksiä netin kautta, vaan jos tapaan jonkun, olen aika vakavissani. Ja siinä se vika vissiin onkin.

Suruprojektit

2006-11-30T15:15:00.000+02:00

Tsunamiomaisten enemmistö hylki Suomen Punaisen Ristin tapaamisia tuoreen iltapäivälehden (IS 30.11.) otsikon mukaan. Juuri niin minäkin olisin tehnyt, sillä en ymmärrä, mitä tekemistä ulkopuolisella, täysin vieraalla henkilöllä on yksityisen ihmisen murheessa. Haiskahtaa trendikkäältä surun tuotteistamiselta, mutta voi toki tapahtua pyyteettömästikin, sillä hyväntekijän sydänhän on puhdasta kultaa.

Vain kolmasosa tsunamissa lähiomaisensa menettäneistä otti edes jollakin tapaa osaa SPR:n surutilaisuuksiin, ja tämä kolmanneskin lähinnä ensimmäisiin tapaamisiin, jonka jälkeen ihmiset alkoivatkin yllättäen surra yksin. SPR on jopa listannut syitä, joiden vuoksi surutapaamisista laistettiin, järjestön voimakkaista motivointiyrityksistä huolimatta: synnytykset, sukujuhlat, työmatkat, sairastumiset.

Eipä ihme, että järjestössä harmiteltiin kohderyhmän poisjääntiä, sillä tähän suruprojektiin oli panostettu mittavasti. Oli valmisteltu erilaisia sururituaaleja, kuten kynttiläpöytiä ja veteen ajelehtimaan jätettyjä surulautasia. Oli myös tilattu lehti- ja tv-kuvien perusteella aasialaisia lyhtyjä, mutta lyhdyt jumiutuivat tulliin eivätkä ehtineet suurimpaan suruun. Toiseen tilaisuuteen ne olivat ehtineet, mutta kova pakkanen oli haitannut sytyttämistä.

Nyt kun Juice on kuollut, koko Suomen kansa suree, tai sen ainakin oletetaan surevan. Juicen rallit ovat tauon jälkeen alkaneet soida yötä päivää radiokanavilla, samoin kuin Aki Sirkesalon kuoltua hänen levynsä kokivat ennennäkemättömän myyntipiikin. Sirkesalohan antoi monen muun uhrin tavoin tsunamitragedialle kasvot, kuten väitettiin, kun ahmittiin liikkuvaa katastrofikuvaa televisiosta ja nopeasti myyntiin tulleilta videoilta. Nyt lehtien yleisönosastossa toivotaan Juicelle omistettua valtakunnallista hiljaista hetkeä, jolloin koko Suomen kansan toivotaan hiljentyvän kesken pikkujoulutouhujen muistamaan yhtä suurimmista taiteilijoista, joita Suomessa on ollut ja tulee olemaan.

Tympäisee se, miten hyväksi ihminen kuoltuaan muuttuu. En usko, että Juice eläessään olisi piitannut hiljaisista hetkistä ja järjestöjen suruprojekteista suuriakaan. Miksi ihmisten ei annettaisi surra rauhassa rakkaimpiaan, sillä kukaan ei voi sitä tuskaa pois ottaa eikä edes helpottaa. Ymmärrän shokkitilanteen tuen, jota jokainen meistä saattaa tarvita, ja ennen kaikkea ystävien antaman tuen. Itsensä kanssa kuitenkin tilit on tehtävä selväksi senkin asian kanssa, että jokainen kuolema vie meitä lähemmäksi omaa kuolemaamme. Siinä tarvitaan hiljaisuutta, luonnossa kulkemista, taivaalle tähyilemistä, silmien sulkemista, rauhaa, rauhaa, rauhaa. Ja koska ihmisen elämä on luonnollista rytmiä, ilo tulee surun jälkeen, kun aika on, ei yhtään ennen.

(Maalaus Lord Frederick Leighton)

Mitä ne miettii ne akateemiset naiset?

2006-11-28T10:16:00.000+02:00

Näin fiksujako ne akateemiset naiset miettii?" (Vanhas-Kuros-draama)

"Jos olet Iines äidinkielen opettaja, runomakusi on verrattain populistinen. Varteenotettava kirjallisuusihminen ei edes mainitse tätä Heliä tai Kotroa. - - Ja sinulta nämä muut populistit vielä vaativat runoblogia. Eläköön yksinkertaisuus."

No mitä sitten pitäisi miettiä? Miksi akateemista naista ei saisi koskettaa se, miten akateemiset miehet kohtelevat itseään vähemmän koulutettuja naisia? Tai miehet yleensä naisia? Miksi Susan Kurosen kyyneleet ja virolaisen Evan mustelmat ja abortti olisivat sellaisia vähäarvoisia tapahtumia, että akateemisen naisen pitäisi kohauttaa niiden kohdalla olkiaan ja jatkaa Coelhon lukemista? Pitäisikö yleensäkin sulkea silmänsä mediaviestinnän tulvalta ja katsoa ylevästi kauppajonossa haisevien vähänkoulutettujen ja kulttuuria tuntemattomien yli? Pitäisikö luettava hakea aina kirjastosta?

Eivätkö Hamletin tragedian ainekset olisi muka mediassa kissankokoisin kirjaimin, jos ne sattuisivat nyt? Tai Raskolnikovin kirvesmurha? Eikö akateeminen nainen saisi kiinostua niistä? Pitäisikö odottaa niin kauan, että joku jalostaa ne ensin taiteeksi ja sitten vasta voisi kirjoittaa niistä asiantuntevan esseen blogiinsa?

Toisaalta, eikö joistain kunniamurhista saisi loistavan uuden pitkän aikajänteen perhesaagan tai tragedian? Eivätkö oikeastaan nämä Kuros-Vanhas-draamat ole jo tuhannesti kirjoitettu? Eikö juuri näitä tuoreita juttuja tulisikin vatvoa ja pohtia, sillä ne ovat niitä kuvioita, joista kirjallisuus elää, jotka istutetaan romaanin pohjakuvioiksi?

Ja pitäisikö ylipäänsä pitäytyä vain tunnustetuissa kirjallisuusklassikoissa? Pitäisikö kirjoittaa kirjallisuudesta osoittaakseen olevansa kiinnostunut kirjallisuudesta? Miten olisi sellainen näkemys, että joku voi pyrkiä kirjoittamaan itse kirjallisuutensa, sen josta asiantuntevat kirjallisuudenomistajat saavat sitten taas kirjoittaa?

Voidakseen kirjoittaa hyvin ja syvästi, ehkä pysyvästi, pitää olla kiinni ajassa, ei menneessä kirjallisuudessa. Ja sillä tavalla kiinni, että ei halveksi mitään, vaan näkee kaikessa myyttisiä merkityksiä ja arkkityyppisiä yhteyksiä. Ja eikö lopulta ole niin, että kaikki on jo ollut, kaikki on jo kirjoitettu?

Näitä miettii akateeminen nainen tänään, ja ihmettelee, mitä se akateemisuus muka on. Akateemiset ystäväni puhuvat mieluiten elämän pikku asioista, ihmissuhteistaan, menemisistään ja tulemisistaan, sairauksistaan, kuulemistaan juoruista, työstään. Ei kai siinä eroa ole ei-akateemiseen ajatteluun, joten leiman lyöminen ja lokerointi on turhaa.

(Maalaus Tamara de Lempicka)

Puhetaidosta

2006-11-27T21:15:00.000+02:00

On hupaisaa seurata ihmisten tapaa käyttää ääntään. Jotkut ovat armoitettuja puhujia ja saavat massat mukansa pelkällä retoriikalla, jotkut taas aiheuttavat kuulijoissaan lähinnä päänsärkyä avatessaan suunsa.

En yritä saada enää selvää Kakin puheesta Big Brothereissa, koska en jaksa seurata ohjelmaa, vaikka minua kiinnostaisikin tarkkailla ihmisten käytöstä poikkeustilanteissa. Sen kuitenkin havaitsin, että miekkosen mongerrusta tekstitettiin ruudun alalaitaan. Ja olen yrittänyt saada selvää, mikä kuuntelemani radiokanavan aamupäiväjuontajan nimi on. Nainen on viikon lomasijaisena, ja mutisee nimensä muutaman kerran ohjelman aikana, mutta ei auta, en saa nimestä kiinni.

Seuraavat variaatiot olen ollut erottavinani: Satu Riste, Satu Risto, Satu Ristola, Satu Risanen, Satu Risonen, Satu Ristelä, Satu Ristinen, Satu Ristonen, Satu Ristineva. Etunimi tulee kohtuullisen yksiselitteisesti, samoin sukunimen ensi tavu. Muu onkin sitten laskeva-aksenttista puuroa. Ei siinä mitään, saahan sitä mutista. Mutta että työkseen puhuva ei ymmärrä ammattinsa perusasiaa, tuntuu käsittämättömältä.

Ja miksi juuri oman nimen sanominen tuntuu erityisen hankalalta, muuallakin kuin viestimissä? Eräskin ujontuntuinen oppilas mutisi nimensä: Sulinari. Hän oli selvästi tuskissaan odottaessani nimeä kynä ojossa kirjatakseni sen listaan. Arvelin pojan ujostelevan harvinaista nimeään ja lohduttaakseni häntä aloin vuolaasti selittää, että omalla tyttärellänikin on nimi, jota ei ole almanakassa. - Entäs sukunimi, jatkoin kynä valmiina. - Ari Sulin.

Huvittavimmat hetket tällä äänenkäyttösaralla saa kuunnellessaan nuoria ja kauniita julkisuuden neitokaisia, joiden nasaalisen honottavaa tai kimittävää puhetyyliä hätkähtää. Niin suuri ero on ladyksi meikatun olemuksen ja puheen välillä. On melkein sääntö, että mitä missimpi nainen, sen rumemmin hän käyttää ääntään ja kieltään. Amerikoissa monet vastaavantyyppiset naiset taas puhuvat kaiken aikaa hunajaisesti, koskaan kiihtymättä tai korottamatta ääntään. Sekin on hupaisaa seurattavaa.

(Maalaus V. A. Serov)

Herra antaa, herra ottaa

2006-11-24T21:05:00.000+02:00

Pari naista on ollut herrojen kanssa marjassa, ja nyt on käynyt niin kuin herrojen kanssa aina käy. Naiset on sheivattu laidan yli ja herrat eivät kommentoi.

Ensimmäinen herra on aloittanut lintujen talviruokinnan, kaurahiutaleilla, ja seuraa kissojen kanssa lintulaudan elämää, nauttii tikan koputuksesta pihapuun kelottuneessa latvassa. Jännittää, milloin latva tipahtaa pois.

Toiselle herralle kävi julkisuuden paine niin raskaaksi, että hän päätti pyrkiä eduskuntaan. - Turha jäädä pyörittelemään peukaloitaan, tuumaa tämä reipas naisenhakkaaja. - Syytekään ei ole este pyrkimiselle, toteaa hän positiiviseen tyyliinsä.

Herrojen ex-rakkaat näyttävät olosuhteisiin nähden siedettäviltä, virotar Eva jopa pirtsakalta. Susanin silmät taas kiiltävät punaisina, koska hän napsii unilääkkeitä ja itkee paljon. Ystävät uskovat, että Susan ei selviä. Evankin elämä on riekaleina, mutta hän sentään odotttaa oikeudenkäyntiä.

Sitten on vielä kolmaskin herra. Hän tuhlasi siementään raiskaustilanteessa, josta on saanut syytteen. Itse tilanteen aiheuttajaa, raiskaistua naista, ei ole vielä löydetty lööppeihin, mutta ehtinee, jos mies nousee nuo kuuluisat raput ylös asti. Mielii nimittäin kakkosherran tavoin eduskuntaan, kansakunnan kaapin päälle. Saa nähdä, mitä Soini tekee, jämpti mies, vaikka onkin mussukan näköinen. Näyttääkö ovea niin kuin on luvannut? Vaan ovathan Juhantalo ja Halme jo suorittaneet päänavauksen eduskunnan rivien moniarvoistamiseksi. Ja eikös Vileninkin väikkäri ollut kopsittu jostain? Ja mikä mies se Matti Ahdekin oli? Entä Väyrysen pyllynnipistelyt ja menneiden suuruuksien tankerokännäykset ja julkisesti vaietut salarakkaat?

Eduskuntavaalien ehdokkaaksi olisi hyvä saada myös jokunen räväkkä mimmi, joku miestä motannut tai kähminyt tai muuten vaan miehiä urpottanut donna. Tasa-arvoa tähänkin asiaan. Ja moniarvoisuutta eduskuntaan.

Loraus aamukahviin

2006-11-23T10:07:00.000+02:00

"Olen lukenut monen muunkin plokaajan kanssa erään kaltoin kohdellun henkilön postauksista hänen puheongelmistaan. En mainitse häntä nyt sen tarkemmin koska en ole häneltä siihen lupaa kysynyt. Hänen häiriönsä ovat selkeästi trauman jälkeisiä ja ovat monta astetta vakampia kuin ne, joita pohdiskelen itselläni ja lapsuudenperheessäni asuvilla olevan."

Tämmöiseen sitä törmää kesken aamukahvin hörppäilyn surffatessaan blogeissa, etsiessään uutta luettavaa. Olenkohan vainoharhainen, kun kuvittelen Salkan * viittaavan minuun, linkkaamatta, niin kuin Blogistanian kirjoittamaton ja hyvä eettinen tapa olisi? Masentaa, muutenkin on kaamosmainen tunnelma, kun ulkona tihkuttaa ja on liian pimeää mennä edes kuvaamaan. Nurmikollakin on liukastumisen vaara, jopa saappaat lipsuivat märkien lehtien päällä lehteä hakiessa.

Minun on varmaan turha olla surffaamatta kirjalliseksi julistautuvien henkilöiden blogeissa. Jostain syystä niistä osuu meikäläiseen piikkejä, joiden suuntaa en ymmärrä. Ja aina linkkaamatta, selän takaa se nuoli lentää.

Mitä itse Salkan näkemykseen tulee, äänisairaus ei johdu traumasta, vaan se on puhtaasti fyysinen sairaus, jonka hoitamiseen tarvitaan liuta foniatreja, ei psykiatreja.

* PS Linkki ei aukea normaalisti (beta-versiossa häikkää?), joten tässä merkkijono: http://tikunnokassa.blogspot.com/search/label/PuhehÃ¤iriÃ¶

Rasistiset teinit

2006-11-21T11:07:00.000+02:00

Mistä ne rasistiset yläkoululaiset ja teinit oikein sikiävät? Ja mistä saavat voimantuntonsa? Jostain se uho versoaa, jossain täytyy olla vihan alkukoti, kun yhdestä luokallisesta omiakin oppilaitani saattoi olla reilu enemmistö sitä mieltä, että maahanmuuttajat ja valtaväestöstä poikkeavat ovat laiskoja keinottelijoita, joilla on valtava omaisuus hameensa laskoksissa. Yksikin romaninainen oli kuulemma vaatinut sosiaaliavusta 1.600 euroa kansallispukuunsa ja saanut sen, mistä koko luokka oli tuohduksissaan.

Enpä juuri siis yllättynyt aamuisen Hesarin uutisesta, jonka mukaan 40 prosenttia yläkoululaisista on sitä mieltä, että Suomessa on liikaa pakolaisia. Oikeastaan itse arvelisin prosenttilukua suuremmaksikin, työskenneltyäni yläasteelta tulleiden kanssa iät ja ajat. Nythän tieto pohjaa vain yhteen tehtyyn tutkimukseen. Olen joutunut muutamaan kertaan sellaiseen tilanteeseen puheviestinnän väittelyissä ja keskusteluissa, että ei ole saatu ketään puhumaan rasismia vastaan, ellei pelata roolipeliä. Joissain keskusteluissa on ollut pakko avata suunsa, vaikka keskusteluun puuttumista välttäisikin viimeiseen saakka.

Yläkoululaisilla ei ollut tutkimuksen mukaan myöskään tietoa siitä, että Suomessa on maahanmuuttajia selvästi vähemmän kuin muissa Euroopan unionin maissa, eli vain kaksi prosenttia kansalaisista on lähtöisin muualta. Tätäkään en oikeastaan ihmettele, sillä yhä harvempi lukee sanomalehtiä ja kuuntelee uutisia. Internet on siitä kiva uutisfoorumi, että sieltä voi valita mieleisensä uutiset.

Joskus sitä vain miettii, miten käy, kun on oikein vanha ja rollaattorin varassa, näiden pikkurasistien johtamassa yhteiskunnassa. Sitä voidaan vaikka katkaista eläkkeenmaksu ja tuet neekereiltä, mummoilta ja mustalaisilta.

Site Meterin kertomaa

2006-11-20T13:32:00.000+02:00

En ole tiennytkään, että lukijat ovat niin nirsoja. Sitä maltetaan viipyä blogissa keskimäärin nolla sekuntia. Ja minulla kun on tupa täynnä luettavaa, jonka pariin koetan arvoisia lukijoita houkutella kuvituksella, joka antaa oivalluksia ja esteettistä nautintoa. Nyt sitä huomaakin, että turhaa kaikki vaiva. Parempi olisi postailla muutaman virkkeen lausahduksia, joissa olisi jokin vitsin kaltainen juttu tai viduilla höystetty humoristinen purkaus.

Sitä vain kurkistetaan ovelta, ei raoteta linkkiluukkuja, vaan mennään kiireesti seuraavaan blogiin, jossa olisi ehkä hieman keveämpi ja lyhyempi ja iloisempi postaus. Taidan yhtyä Jörn Donnerin sanoihin, kun hän Suomen Kuvalehdessä toteaa kuivaan tapaansa: Kirjailijat luulevat, että heidän sanojaan luetaan. Kuvitelma on luultavasti väärä. Siis luetaanko blogeja sen vaivan ja innon edestä, jolla postauksia väsäämme?

Ehtiikö siinä nollassa sekunnissa lukea otsikkoa ja kappaleen alkua pidemmälle? Mitä tästä pitää ajatella? Se tosin ilahduttaa, että jokuset viipyvät minuuttitolkulla, ja jokuset sitäkin enemmän. Mutta mitä tuo hätäisyys kertonee blogikulttuurista?

(Maalaus Boris Kustodiev)

Leskiäidillä kaksi tytärtä

2006-11-19T00:00:00.000+02:00

Isosisko on tumma, ja minä olen se vaalea, pikkusisko. Nyt sisko on jo hieman harmaantunut, minä en juurikaan. Äiti meiltä kuoli muutama vuosi sitten, ja itkimme yhdessä keväisellä kirkkomaalla toukokuun viimeisenä, merituulen puhaltaessa mustien jakkupukujemme lävitse, riipoen ohuihin mustiin sukkiin puettuja sääriämme. Suru sai meidät horjahtelemaan korkokengissämme, mutta muistotilaisuudessa minä jo hymyilin ja luin äänen värisemättä adressien surusäkeet ja kaipaajien nimet, tauottaen oikeissa kohdissa, jotta kauniit runot kuuluisivat hyvin. Reippaasta siskostani ei olisi ollut lukijaksi äänen värisemättä, joten otin johdon käsiini. Roolit olivat vaihtuneet.

Tähän asti olin ollut pikkiriikkinen sisko, lähes keskosena syntynyt rääpäle, pulskan isonsiskon pällisteltäväksi. Se pörröinen kissanpentu, jota hieman tönittiin ja takutettiin, käskettiin ottaa esimerkkiä ja tehdä perässä. Sanottiin, että ei susta mitään tule ellet rohkaistu. Vetäistiin sitten hellästi takaisin piiriin, että jokos opit elämään ressukka, vihdoinkin.

Pienenä kuuntelin posket punehtuneina vanhaa laulua, ja luulin kaikkien tietävän, että se Leskiäidin tyttäret tarkoittaa juuri meitä, minua ja siskoa. Äiti kasvatti meitä yksin, vähän kuin olisi leski, vaikka oli vain erilleen muuttanut. Laulu meni niin, että leskiäidillä kaksi tytärtä, oli tumma ja vaalea. Tytär tummainen, kulki tanssien, eikä huolissa huomenen. Mutta vaalea äidin ilona - -.

Isosisko ei ollut koskaan mistään moksiskaan, ei itkenyt, vaan nauroi ja tanssi ja minä laiha vaalea hoidin sen parkumisen kaikkien puolesta. Olin aina kotona, sillä eihän äitiä voinut jättää yksin. Sisko meni kylille poikien perään ja ryhtyi bändin laulusolistiksi. Ruotsinlaivalla mennessämme Tukholmaan hän pomppasi kännipäissään lavalle esiintymään, ja minä häpesin taas ja katselin Itämerta. Vannoin etten koskaan enää matkusta siskon kanssa mihinkään. Sisko lähtikin sitten maailmalle naimisiin. En ymmärtänyt, miten hän voi tehdä äidille sellaisenkin tempun, ettei edes kutsunut häntä häihinsä. Häät olivat hurjat ja niissä tarjoiltiin alkoholia, jota äiti ei hyväksynyt. Minä olisin jättänyt alkoholin tarjoilematta, kuten jätin juomattakin. Join vasta opiskelemaan päästyäni, ja se olikin hauskaa puuhaa.

Nyt, äidin kuoltua, olen tummaisen isonsiskoni tuki ja turva, koska hänellä on ongelmia avioliitossaan ja alkoholinkäytössään, eikä kukaan muu ymmärrä hänen perimmäisiä huoliaan. Huomaan kesäisin tavatessamme, että hänen kätensä vapisevat aina vaan enemmän ja ryhti on painunut hieman kasaan. Lisäksi hän on hermoromahduksen partaalla, koska kakarat ovat niin kamalia, siis eka- ja tokaluokan oppilaat. Muuan turkkilaisapina puri häntä jopa varpaaseen, kun hänellä oli sandaalit. Hän on lisäksi blondannut hiuksensa ja saanut juonteita kasvoihinsa. Olen ostanut hänelle jo joulupakettia varten kaksi puuvillaista laamapaitaa, pitkä- ja lyhythihaisen, että saa valita sään mukaan, kumpaa pitää.

PS Tarina on laadittu Pakinaperjantain Sisarukset-aiheen innoittamana. Sinne voi kirjoittaa muitakin kuin pakinoita.

(Juliste Tamara de Lempicka)

Vanhoja kirjoituksia

2006-11-18T07:46:00.000+02:00

Laatikossa on pino vanhoja sinikantisia kouluvihkoja. Tässä kaikenlaisen paasauksen lomaan välipalaksi vanhoista jutuista kiinnostuneille muutamia poimintoja vihosta, jonka nimilapussa lukee Asioimiskirjoituksia 1914 - 1915. Tekstit on kirjoitettu pienen koulupojan horjuvalla käsialalla.

Palvelijaa halutaan

Reipas ja siivo 18 vuotta täyttänyt nuorukainen otetaan hyvillä ehdoilla hevostenhoitajaksi. Tarjoutujalla tulee olla kykeneväisyystodistus entiseltä isännältään taikka muuten tunnetulta henkilöltä. Rautalammilla Peuralassa syysk. 4 päivänä 1904, Sepeteus Sirviö.

Palveluspaikkaa haluaa

Kansakoulun oppimäärän suorittanut ja hyvänpuoleisilla todistuksilla varustettu 17 vuotias nuorukainen haluaa sellaista palveluspaikkaa, jossa olisi tilaisuus tottua hevosten hoitamiseen ja maanviljelystoimeen kuuluviin tehtäviin. Palkkaa pyydetään 18 mk kuukaudessa ja elanto. Kutsumuksen sopii lähettää Kerkonperän postiasemalle osoitteella "Nuorukaiselle".

Kadonneen ilmoitus

Kuluvan helmikuun 10 pvää vasten yöllä hävisi tuntemattomalla tavalla hopeakuorinen, keskikokoinen ankkuri-taskukello, merkitty n:olla 10 30.1. Joka siitä tahi varkaasta jotakin tietäisi, pyydetään palkintoa vastaan ilmoittamaan joko suoraan allekirjoittaneelle tahi kaupppias Aatu Arvolalle Jyväskylässä. Kivijärvellä 18 p:nä helmikuuta 1904. Tuomas Tyhjänen, Palvelija Kivijärven Kinnulassa.

Huutokauppailmoitus

Kohta sattuvan poismuuton takia myöpi allekirjoittanut vapaaehtoisella huutokaupalla maanantaina kuluvan maaliskuun 20 p:nä alkaen k:lo 10 e.pp. Rautalammin Kirkonkylän Rouhelassa hevosia, lehmiä, huone- ja talouskaluja. Tunnetuille ostajille myönnetään silloin hyväksyttävillä ehdoilla kolmen kuukauden maksuaika. K Joukahainen, maanviljelijä.

Vaivashoitopiirin kokouksen kuulutus

Vaajasalmen vaivashoitopiirin maksuvelvolliset sekä muut, joilla on kokoukseen jotakin asiaa, pyydetään kokoontumaan maanantaina tulevan joulukuun 5 p:nä klo 11 e.pp. Kiiskilän tupaan keskustelemaan ja päättämään piirin köyhälistön asioista. Matti Seppälä, vaivaspiirin esimies.

Hakemus seminaariin

Pyydän nöyrimmästi päästä oppilaaksi Jyväskylän seminaariin ensi lukuvuoden alkaessa, ja kun olen vähävarainen, niin rohkenen toivoa pääseväni sisäoppilaaksi. Mukaan liitän jäljennöksenä ylemmästä kansakoulusta saamani päästötodistuksen, lääkärin todistuksen terveydestäni, todistuksen omasta ja vanhempieni varallisuudesta sekä papinkirjan. Antti Melanen.

Todistus oppiin pääsyä varten

Että nuorukainen E. Leander, syntynyt joulukuun 3 p:nä 1897, on tunnettu sekä elämässään nuhteettomaksi että muutoin edistystä harrastavaksi, reippaaksi ja käteväksi pojaksi, saan täten todistaa. K. F. Hellström.

Ilmoitus yrittäjäksi ryhtymisestä kihlakunnan voudille

Täten ilmoitan nöyrimmästi, että aikomukseni on tämän pitäjän Ajostaipaleen kylässä ruveta harjoittamaan kirjakauppaa. Myötäliittäisin papintodistuksen ijästäni ja maineestani. Ilmoitan samalla että toiminimenä tulisin käyttämään ainoastaan allaolevaa nimikirjoitusta. Wilppulassa toukok. 6p:nä 1915. Aatu Alasonkila.

(Maalaus Vincezo Floppa)

Opettajien pakkolomista (paasaus)

2006-11-16T12:48:00.000+02:00

Yhdeksän kuntaa panee opettajia pakkolomalle. (HS 16.11.) Viisitoista kuntaa on suunnitellut pakkolomia, mutta kuusi on järkiin tultuaan ja lakipykälät sisästettyään perunut lomat. Oppilaillahan on juridinen oikeus saada opetusta vuoden jokaisena koulupäivänä, joten suunnitellut lomautukset ovat selkeästi laittomia.

Tuoreimman lomautuspäätöksen on tehnyt Parkanon kunta, joka vie lapsilta joulu- ja kevätjuhlat lomauttamalla opettajat juuri ennen lomia. Ei tule näytelmiä, ei minkäänlaisia pukujuhlia, ei suvivirttä, ei tonttuleikkejä. Pitäähän löysät karsia pois, jos opetuksesta joudutaan supistamaan nelisenkymmentäkin tuntia ryhmää kohden. Ja pitäähän sen nyt jossakin näkyä, että taso ei voi säilyä ennallaan, jos resursseja vähennetään.

Eniten itseäni sieppaavat hymistelevät sivistys- tai koulutoimenjohtajat. Mm. Alahärmän kyseisen viran haltija Eija Karhu lepsuttelee lauhkeasti, että kyllä tässä pärjätään ja että aina täältä koulusta joku aikuinen liikenee luokkiin peräänkatsomaan. Ja yläkoululaiset saavat tehdä tehtäviä omin nokin, viereisen luokan opettaja repeää sinne aina välillä. Taas viestitään ulos kuva, että koulu pärjää entisenkaltaisin loistavin tuloksin ilman alan työntekijöitä.

Itsellänikin on kokemuksia kahdessa tilassa yhtaikaa opettamisesta. Iso ryhmä ei mahtunut yhteen luokkaan, vaan se jaettiin kahteen pieneen luokkaan. Minä juoksin sitten kaksoistunnin vuoroon kummassakin luokassa kertomassa samat asiat, kahteen kertaan siis. Tuntien jälkeen olin hiestä märkä, ja minua kirjaimellisesti heikotti. Palkkaan tämä luonnollisesti ei vaikuttanut mitenkään.

Opettajien ammattijärjestökään ei tunnu paneutuneen asiaan tosissaan, sillä se ehdottaa tilalle ryhmäkokojen suurentamista tai tuntikehyksen leikkaamista, jotka toteutuessaan kuitenkin johtaisivat suurella todennäköisyydellä pysyviin leikkauksiin.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että lomauttajakunnat eivät HS:ien mukaan edes ole varsinaisia kriisikuntia. Opettajilta toivoisi nyt jonkinasteista kansallista heräämistä, ettei mentäisi mihin vaan kuin pässit narussa.

(Maalaus A. Mucha)

Mielensä vangit

2006-11-14T00:00:00.000+02:00

Ihmetyttää, miksi jokuset eivät ikään kuin halua niiden asioiden muuttuvan, joita kohtaan he tuntevat vihaa tai ennakkoluuloja. Olen miettinyt, voisiko kyseessä olla vastaavanlainen ilmiö kuin osalla alkoholistin puolisoista: haitan ei pohjimmiltaan halutakaan poistuvan, koska raitis puoliso vie jonkin tärkeän purkautumiskanavan, jota on tarvittu joltisenkinmoisessakin sielullisessa hollissa pysymiseksi. Tarvitaan siis vihollisia, joihin heijastamalla saadaan oma näkemys näyttämään ihanteelliselta.

Nämä ajatukset tulivat siitä, kun kuuntelin puhelimessa entisen kollegan turhautumista. Opiskelijat ovat kyllästyneet itseohjautuvaan työntekoon, ennen kaikkea iltalinjojen aikuisopiskelijat, jotka kokevat olevansa heitteillä. Opettajat eivät enää saa opettaa, koska opetusalan luovat visionänäärit tuntevat ennakkoluuloja sanaa kohtaan näkemällä opettamisen sitkeästi passiivisena tapahtumana, opettajan suurena virkavirheenä. Käytännössä tämä on mennyt siihen, että yhä suureneva osa opetuksesta hoidetaan ”etänä” eli itsenäisinä tehtävinä. Tunnit annetaan vapaaksi, opettaja jää palkatta ja opiskelijat ohjauksetta, laajojenkin projektien keskelle.

Itse en vältä opettaa-sanaa, enkä toista ennakkoluulojen värittämää sanapeikkoa: kasvattamista. Niiden merkityshän on muuttunut, mitä sanoja kammoavat eivät tunnu tietävän. Merkitys on aivan erilainen nyt kuin pari vuosikymmentä sitten - ja tähän aikaan tuntuvat ennakkoluulot juuttuneen taistelussa näitä sanahirviöitä vastaan.

Opettaminen ei siis tarkoita enää sanelemista, kuulustelemista, sakottamista. Kyllä se tarkoittaa opettajan eli ohjaajan vahvaa läsnäoloa kaiken aikaa opetustilanteessa. Opettaa voi sanojen lisäksi ilmeellä, eleillä, katseella, hymyllä, otsanrypistyksellä, antamalla tilaa kasvulle, olemalla hiljaa, seisomalla sivussa mutta kaiken aikaa läsnä ollen. Opettajat tietysti soveltavat tätä systeemiä vaihtelevalla menestyksellä, mutta jotain Pisa-testaus puhunee opettajien puolesta.

Sama koskee kasvattamista. Ei se näillä vuosisadoilla normaalitapauksisssa ole enää alistamista, vaan valtaosa vanhemmista antaa parhaansa mukaan lapselle kasvutilaa olemalla läsnä tämän arjessa niin paljon kuin mahdollista, tukemalla häntä, luottamalla häneen ja ennen kaikkea, kunnioittamalla lapsen persoonallisuutta.

Ja kyllä näihin sanakäsityksiin mahtuu mainiosti kuuluisa tokaisu: Mitään tietämisen arvoista ei voi opettaa (Oscar Wilde). Käsitän sen niin, että emme voi sanoa omin huulin Totuutta mistään yhdellekään opetuslapselle. Mutta ellemme ole valona yhdessäkään mutkassa opetuslapsen elämäntien varrella, hänen tiensä voi kulkea suuntaan, joka kääntyy häntä itseään vastaan.

(Maalaus Rembrandt)

Isämuistelus

2006-11-12T00:13:00.000+02:00

Pienenä olin isän tyttö. Istuin usein hänen sylissään ja etsiydyin hänen lähelleen, koska hän oli aina kotosalla ja äiti kävi töissä kodin ulkopuolella.

Isällä oli tumma, hyvin runsas ja taipuisa tukka, kapeahkot kasvot. Hän poltti usein tupakkaa ja esiintyi lähes aina melko hyvin pukeutuneena. Hän oli mieltynyt kissanrusettiin, jonka solmi leukansa alle joka aamu, töitä aloitellessaan. Muilla miehillä oli kravatti tai useimmilla ei mitään, mutta minunpa isälläni oli erivärisiä kissanrusetteja!

Kotona oli isän toimistohuone, jossa hän teki töitään. Hän oli asianajaja, ja milloin hän ei ollut käräjillä, hän otti vastaan asiakkaita. Kaikki kelpasivat, herroista mustalaisiin; ketään ei käännytetty takaisin, ilmeisesti koska isän säännöllinen alkoholin kulutus vaati sievoisia summia, ja mustalaisilla tuntui olevan rahaa. Meillä kävi Rositaa ja Valdea, ja moni heistä jutteli minulle, kun istuin toimiston sohvalla heitä tarkkailemassa. Häpeä sanoa, että erään kerran siskon kansssa huutelimme heille puskista mustalainen mullisilmä uhkas minut tappaa -lorua.. Siihen aikaan ei tunnettu romani-sanaa ja oli päivänselvää, että lapset lällättivät poikkeavia minkä kerkesivät.

Isän toimisto oli jännittävä paikka. Siellä oli kaksi suurta Billnäsin kirjoituspöytää ja kaksi pyörivää kirjoitustuolia, joista toinen natisi ja narahteli, jonkin kierteisen saranan kaivatessa öljytippaa, jota ei koskaan tullut. Siellä oli myös upea musta kirjoituskone, Underwood-merkkinen, joka on minulla vieläkin. Sain kirjoitella sillä heti, kun sormet ylettyivät näppäimille. Pöydän laatikoissa oli erilaisia papereita, valkoisia eripaksuisia arkkeja ja hiilipapereita, koska lakiasiakirjat piti aina kirjoittaa kahtena kappaleena, joskus useampanakin. Muistan, miten jännittävää oli kokeilla hiilipaperilla monentamista. Kirjoitin yhden sanan ja tarkistin jännittyneenä, jäljentyikö se alapaperiin. . Ja kyllä se sinne ilmestyi taianomaisesti, hivenen violettiin vivahtavana kylläkin. Käytin hiilipapereita myös piirtämiseen, ja luovutin taideteokseni sekä äidille että isälle ylpeänä. Tapansa mukaan isä ihasteli tuotoksiani ja käski tehdä lisää, äiti tuhahteli paperin haaskausta.

Meillä oli isän kanssa jokailtaiset nukkumaanmenoseremoniat. Istuin hänen sylissään ja hän nutuutti minua, ts. hieroi leuallaan päätäni ja minä kikatin hervottomana ja pyysin lisää nutuutusta. Sitten alkoi replikointi, jossa toistelimme toisillemme: hyvää yötä, nuku hyvin, kauniita unia, onnea matkalle ja kaikkea muuta mitä mieleen tuli. Näin sain nukkumaanmenoa siirrettyä aina hiukan myöhemmäksi ja isä oli juonessa mukana.

Vasta kouluiässä opin häpeämään isän alituista ryyppäämistä. En kehdannut pyytää kavereitä meille, vaan kävin itse aina heidän luonaan ja välttelin heidän kutsumistaan. Joskus kun isä oli selvä, ilahduin ja soitin nopeasti parhaan ystäväni meille "leikkimään" tms. Hetket olivat kuitenkin aika harvinaisia ilonpilkahduksia. Myöhemmin äiti ei enää jaksanut isän juomista ja ainaista rahapulaa, vaan muutimme pois kotoa, eräälle koululle. Kipein erokokemus oli se, kun äiti lähetti minut viemään isälle pestyjä lakanoita kassillisen. Isä oli yksin siellä talossa, autioissa huoneissa, Billnäsit myyneenä, ja kun ojensin pala kurkussa lakanakassin, hän sanoi vain, että koirankin veitte.

Näen edelleen unia, joissa isä asuu siinä talossa, yksin, hylättynä ja rappiolla. Koskaan hän ei kuitenkaan kuole, vaan sinnittelee siellä pullojensa keskellä, ja aina minä kuljen siinä unessa talon pihalla uskaltamatta mennä ovesta sisään. Oikeastihan isä kuoli ajat sitten kotikuntansa vanhainkodissa, minulta saamani kirje kädessään, luonnollisen äkkikuoleman. Niin, siinä kirjeessä ilmoitin, että hänestä tulee isoisä ja että olen menossa naimisiin.

(Maalaus Boris Kustodiev)

Miten nyt eteenpäin?

2006-11-10T08:40:00.000+02:00

Nyt meni ajopeli, ei kun laskuri alta. Miten tästä eteenpäin? Mistä mielekkyys bloggaamiseen? Mikä lopetti kotimaisen Laskuri.netin palvelut? Mistä nyt katsoo, mistä kukin tulee ja mitä juttua lukee ja ennen kaikkea, kuka blogissa parhaillaan häärää? Näitä laskurin tietojahan usein korostetaan, kun manailee blogilistaan liittyviä tilastojuttuja, kuten ohuita tilaajamääriä. Että niistä laskureista saa todellisen informaation.

Ilmeisesti Site Meter on hyvä laskuri. Jokin siinä kuitenkin mättää, koska en osannut asentaa sitä aiemmin Illuusia-blogiin, vaikka yritin. Se alkoi lähettää torsoja tilastoja sähköpostiini, mutta ei asettunut silti sivuille. Lisäksi Site Meter lienee julkinen, muidenkin katsella. Ainakin minä tuijottelin eilen erään lukijan Site Meteria ja huomasin, että hyvänen aika, sehän näyttää palveluntarjoajani kaupunginkin. Eipä siinä mitään, täällä olen missä olen antanut ymmärtää olevani, mutta oli se silti yllätys. Ajatella, jos tapanani olisi huudella anonyyminä puskanikkinä ihmisten blogeissa muka jonain rovaniemeläisenä tms. Sitten bloginhaltija lukisi laskurista, että jaaha, Porista tuo rovaniemi onkin. Luulenpa, että jollekulle nalli napsahtaa, suoraan ohimoon.

Olen yrittänyt etsiä kotimaista laskuria, mutta ei tunnu olevan. Olisiko niitä joitain helppoasenteisia jollakulla lukijalla tiedossa?

(Juliste Tamara de Lempicka)

Jutun aiheet

2006-11-07T09:33:00.000+02:00

Nyt on kuulemma jutun aiheet lopussa, kun kirjoittaa välillä intiimistä elämästäänkin - olkoonkin, että intimiteettini on jonkun mielestä tapahtumaköyhää ja varsin vaatimatonta. Mutta juhlat ne on hiirenkin talossa. Ja unelmien prinssi se on ikkunaprinsessallakin, prinssi joka tulee noutamaan.

Joku ratsastaa jutuissaan kaiken aikaa intiimin elämänsä tapahtumilla, jopa niin, että elää elämäänsä blogisivuilla yötä päivää, selvänä, juovuksissa ja krapulassa. Olen joskus ihmetellyt, miten bileiden lomastakin tehdään ihan pätevän tuntuisia blogimerkintöjä. Annetaan raporttia olosta juuri tultua tai mentyä tai kesken kaiken. Ja nythän on bilettävän bloggaajaryhmän keskuudessa muotia tehdä toisistaan haastatteluja blogitreffeillä, joiden tapahtumat selostetaan blogilehdyköillä. Narsismi kukkii koreimmillaan! Tähän on tultu, mutta tuskin tämäkään vielä on huippu. Puuttuu vielä bloggaajien kesken suoritetun sukupuoliyhdynnän pramille heitto.

Sellaisenkin olen pannut merkille, että alistamalla live-elämänsä (huom., elämä ei enää riitä, pitää määrittää, mitä elämisen tasoa tarkoitetaan puheena olevassa asiassa) blogialttarille tilaajamäärä nousee kohisten, kun miitteihin osallistuneet aktivistit tilaavat kiitokseksi toistensa blogeja.

Pitäisiköhän meidän varttuneempien bloggaajien pitää jotkin herännäisseurat jossain kapakissa tai kulttuuritilassa, jotta saisimme tilaisuuden nostattaa blogimme tilaajamäärää tuonne bileblogien ja yhden asian (käsityöt) blogien joukkoon? Vai - onko sillä väliä?

Niin, tämän jutun laadin RR:lle esimerkiksi siitä, miten veistetään juttu tyhjästä. Kun aiheet todella on loppu.

(Kuva Joseph A. Maturo)

Lunta lunta lunta vaan

2006-11-06T11:15:00.000+02:00

Piti viedä auto katsastukseen, mutta ulos ei autolla oikein ole asiaa, koska tiet ovat taas auraamatta eilisen lumisateen jäjiltä. Nytkin sataa isoja märkiä hiutaleita ja lumi alkaa kääntyä raskaan vesipitoiseksi.

Minua ahdistaa hiukan pattitilanne, jossa olen. Olen nimittäin muutaman kuukauden kirjoitellut ja jutellut erään itseäni hiukan vanhemman miehen kanssa messengerissä, hyvin tiiviisti. Hän on avarakatseinen ja kaikin puolin kiinnostava ihminen, jonka kanssa viestiminen on helppoa ja mukavaa. Kirjoitamme usein samanaikaisesti lähes saman ajatuksen tai repliikin eetteriin, joskus jopa samoin sanoin. Meillä on yhtäläisiä toiveita elämältä ja tulevaisuudelta ja hän arvostaa minua ja minä häntä. Mutta.

En vain ole kertonut hänelle äänisairaudestani, joten tapaaminen ei taida onnistua. Ja sen tapaamisen aika olisi nyt, muuten tilanne alkaa olla luonnoton. Olen lisäksi esittänyt asiat siinä valossa, että olen edelleen työelämässä, vaikken siis ole. Kun ajattelin ensin vain hieman leikkiä virtuaalin suomin mahdollisuuksin, en petkuttaen, mutta intimiteettiäni suojaten. Arvelin lisäksi, että nettituttavuudet eivät kauan kestä kuitenkaan. Vaan toisin kävi ja nyt tuntuu, että olen mennyt liian pitkälle, paluuta ei ole ilman että haavoitan jotakuta.

(Kuva Joseph A. Maturo)

Kuolemantuomiot

2006-11-05T11:34:00.000+02:00

Eilinen vainajainpäiväin päreeni poistui tältä paikalta itsestään - liekö halloweenin vaikutusta vai oliko vain ihan kotoisaa kummittelua, tonttujen ja haltijoiden tekosia.

Puhuin ilmaan haihtuneessa päreessäni vielä keskuudessamme elävistä yksinasuvista vanhuksista, sillä joka toinen päivä joku suomalaismummo tai -pappa tekee itsemurhan. Kun ei kukaan muu tule, tulee edes kuolema. Kynttilä palakoon vielä tänään heidän muistokseen, samoin kuin kaikkien itsemurhan tehneiden, joita omassakin suvussani on yksi. Isoisäni veli tuomitsi itsensä kuolemaan ja hirttäytyi navetan ylisille juoppohulluuskohtauksen aikana. Suku vaikeni tapahtumasta visusti, mutta vuotihan se ihmisten tietoon. Liekö sukua, jossa ei ole itsemurhaa? Tai edes hullua?

Ja tulee kuolema Saddamillekin. Kuulin juuri radiouutisista tämän tiedon. Miekkonen hirtetään, mikä on sille ihan oikein. Silti miettii sitä, miksi paha kostetaan pahalla, kauheimmalla mahdollisella tavalla. Teot jäävät kuitenkin elämään, ikuiseen muistoon.

(Piirros Giotto Scrovegni)

Humoraalitaulukko

2006-11-04T17:46:00.000+02:00

Klikkaa isommaksi, niin teksti näkyy!

Oletko kyynikko?

2006-11-02T23:20:00.000+02:00

Muuan lukija kertoi kommentissaan tulevansa surulliseksi, kun kohtaa kyynisyyttä. Kyynisyys oli tullut häntä vastaan kommentissani, jossa kritisoin surun tuotteistamista. Surua kun mielestäni on alettu hoitaa, samoin kuin alakuloa, ikään kuin sairauksina. Hoidoista on tehty paketti, joka puretaan massiivisin toimenpitein ja jopa pillerein. Näin ainakin ajatukseni tarkoitin. Itse en osaa pitää näitä ihmisen elämään luonnollisina kuuluvia jaksoja hoitoa vaativina operaatioina, joten olen kai kyyninen henkilö, joka suhtautuu halveksien ja ivallisesti toisten murheisiin.

Tein oikein kyynikkotestin* selvittääkseni, onko sanoissa varmasti perää. Jo vain! Minussa on potentiaalia! Täysverisyyteen on matkaa, mutta hyvällä tiellä ollaan. Herätän lupauksia.

Muutenkin olen siinä mielessä vinoon kasvanut, että olen kiinnostunut kyynisestä suhtautumisesta asioihin. Jo lapsissa kuulemma (tai luemma) on annos kyynisyyttä, ja onpa myynnissä jopa kyynisiä nukkeja, cynical dolls. Ajattelen niin, että kyynisyys on ketään kumartamaton tapa sanoa totuus ääneen. Menen jopa niin pitkälle, että näen kyynisyydessä enemmän rakennusaineksia kuin yleistyytyväisessä hymistelyssä ja sopeutumisessa.

Mistä kyynisyys tulee? Se tulee mielestäni unelmien ja toiveiden murskaantumisesta. Siitä että ihmisellä on ollut haaveita paremmasta maailmasta. Ihminen on kokenut, että maailma ja kanssaihmiset ovat raadollisia, alhaisia, pettureita ja että heistä ei lopulta ole siihen hyvään, jota hän on odottanut maailmalta. Kyynisyys on pettymystä, se on eräänlainen henkiinjäämisstrategia, jossa lepattaa vielä toive siitä, että parempi maailma jaksaa sinnitellä hengissä kaiken alla ja odotella aikoja parempia.

Näin kun kyynisyyden näen, en jaksa olla kovin huolissani tavatessani sitä. Enemmän olen huolissani, kun tapaan hyrisevää tyytyväisyyttä, sopeutumista ja auvoisen positiivista elämänasennetta siellä, missä näen parantamisen varaa - ja minä näen sitä kaikkialla. Edelleen minua mietityttää, mitä kyynisyys on? Mikä on kyynisyyden vastakohta? Onko meissä kaikissa vain eri määrä kyynisyyttä, niin ettei kukaan ole kyynikko?

* Kyynikkotesti löytyy yllä olevan linkin sivulinkistä How to know if you're a cynic, koska siihen ei saa suoraa linkkiä

Good News Day

2006-11-01T18:33:00.000+02:00

Muuan ystävä kertoi lukeneensa Scott Adamsista, Dilbert-sarjakuvan luojasta. Tämä menetti puolitoista vuotta sitten äänensä spasmodica dysphonican (tämä minunkin sairauteni) vuoksi. Nyt Adams kertoo blogissaan riemu-uutisia, miten on saanut äänensä takaisin, vaikkei kukaan koskaan ennen häntä ole parantunut tästä mystisestä sairaudesta, jonka syntymekanismia ja parannuskeinoja ei tunneta.

Adamsin blogipäre on yrittämisen riemulaulu, amerikkalainen selviytymistarina mahdottomankin ikeenkin alta, takaisin terveiden joukkoon, pois luuserin ja tavallisen kuolevaisen roolista.

Epäilen hieman, että Adams on saanut alunperin väärän diagnoosin, koska hän puhuu päreessään aivotoimintojensa muustakin hidastumisesta, mm. sukkeluutensa osalta. Tällainen ei ole tyypillistä spasmodiselle dysfonialle. Toisaalta on tietenkin niin, että sairautta ei täysin tunneta, joten eri ihmisillä voi olla erilaisia oireita.

Joka tapauksessa Scott Adamsin toipuminen on riemastuttavaa ja toivoa herättävää, ja koetan unohtaa epäilyni väärästä diagnoosista. Hänen metodiaan voi kokeilla suomalaisissa oloissakin mainiosti, sillä mitään hävittävää ei ole. Metodi on nimittäin hyvin yksinkertainen, jopa simppeli: Adams hoki jatkuvasti riimirunoa

Jack be nimble, Jack be quick.
Jack jumped over the candlestick.

Hän toisti sitä toistamistaan, kunnes se tuntui vaivattomalta, ja hän nautti äänensä soinnista. Jotenkin hän palautui mielessään lapsuuden puheeseen, tavoitti rytmin ja sai aivojensa kaatuneen osan boottaamaan:

"But suddenly, yesterday, I felt the connection again. It wasn’t just being able to speak, it was KNOWING how. The knowing returned. I still don’t know if this is permanent. But I do know that for one day I got to speak normally. And this is one of the happiest days of my life. " (Scott Adams)

Arvata saattaa, että olen jo kaivanut riimikirjan esiin. Pikku Pegasos on auki lorujen kohdalta ja haen sieltä juuri sellaista lorua, jossa olisi paljon konsonatteja, etenkin konsonanttialkuisia sanoja, koska ne tulevat minulta helposti. Vokaalialkuisessa sanassa äänihuulet kramppaavat herkästi. Voin sanoa hyvin haamu, mutta en aamu, voin sanoa Leena, mutta en Eeva. Aivoni eivät löydä rataa. Kumma, miten laulaessa ja nauraessa rata löytyy paremmin, joskus jopa helposti; samoin aamuisin herättyäni ja haukotellessani voin puhua täysin estoitta, mutten viitsi enkä kehtaa jatkuvasti haukotella. - Tässä lorussa on konsonantteja, luulen että aloitan tällä:

Körö körö kirkkoon,
papin muorin penkkiin,
ruskealla ruunalla,
valkealla varsalla jne.

(Maalaus J. J. Tissot)

Työpöytämeemi

2006-10-30T17:15:00.000+02:00

Blogistania kiersi jokin aika sitten meemi työpisteistä. Tässä minun.

Huomatkaa pitsiverhot. Arvatkaa kuka ne on virkannut? Kukkanen pöydällä on enkelinsiipi. Kirjoituspöydän laatikoissa on aarteita. Ikkunasta näkyy pihalle, etualalla naapurin pihtakuusi, joka karistaa neulaset etupihalleni, josta minulla on suuri ilo lakaista ne monta kertaa vuodessa pois.

Panin tämän postauksen peittääkseni alempana olevan kylmän ja puistattavan kalkkunan.

Blogiväsymystä

2006-10-30T01:25:00.000+02:00

Olen miettinyt sitä, kannattaako pitää blogia, jos elämässä tapahtuu vain vähän. Ei voi mitenkään kilpailla ulkoisten tapahtumien loistokkuudessa, blogisosiaalisuuden osoittamisessa, nuoruudessa tai edes mutkattoman vidduilevassa kielenkäytössä, jolla osoittaa oikeanlainen kevytsuhtautuminen elämään.

Mistä kirjoittaa, kun ei käy missään, asuu tylsässä pikkukaupungissa, on työrajoitteinen, ei pysty kommunikoimaan täysillä ja väistelee kontakteja? On suurimman osan päivästä kotona, kirjoittelee blogia, lukee muiden kirjoituksia, kadehtii nuoria ja meneviä lahjakkuuksia ja miettii, mihin ihmeeseen on elämänsä tärvännyt. Kadehtii jopa avioeroaan kipuilevaa ex-ruustinnaa, jonka mies jättää 36 aviovuoden jälkeen. Ex-rouvalla on edes jotain mistä kirjoittaa. Upean narsistinen kirkon mies alati uusiutuvine temppuineen. Itse miettii, voisiko oman jo homehtuneen eronsa kaivaa naftaliinista ja kirjoittaa eronneen päiväkirjaa. Kun siitäkään ei ole kirjoitettavaa, niin sopuisasti se kävi. Sitä katselee ikkunasta ulos ja miettii lintulaudan pykäämistä. Minkälaisia tinttejä tänä vuonna ruokintapaikalle eksyy? Saakohan niistä hyviä lähikuvia? Todella jännittävää.

Vai lähtisikö peräti lenkille pururadan maastoon korsia ja kekoja kuvaamaan? Nostattaa henkeä miettimällä jotain pientä loikkaa polulta uuteen paikkaan metsään. Kenties siellä on jotain uutta kuvattavaa. Puukiipijä kuusen rungolla?

Tänään tartuin itseäni niskasta kiinni ja soitin kaksi puhelua, vaikka ääni pätki. Olin jo muutaman päivän siirtänyt puheluja, mutta pakkohan luuriin oli tarttua, kun kylpyhuoneen viemäri on tukossa, juuri päättyneen remontin jäljiltä. Lattia lainehtii vettä suihkun jälkeen. Toinen ongelma on makuuhuoneen ikkuna, joka jäätyi viime talvenakin ylös asti. Ehkä joku muistaa nämä kuvablogini kukkaset? Ja nyt odottelen sitten tämän päivän, minkälaisia miehiä* tulee paikkoja repareeraamaan. Todella jännittävää.

Huomennakin on rutiinista poikkeavaa toimintaa. Vien auton paikalliselle Essolle renkaan- ja öljynvaihtoon. Jännittävää pohtia, miten kuluttaa aikansa operaatiota odotellessa. Mihin menisi? Shoppailemaan? Kirjastoon? Tai voisi käydä yhdellä Elsalla kahvilla. Elsa on äitivainajani ystävätär, 72 vee. Virkistävää miettiä vaihtoehtoja.

* Tuli erittäin lupsakka ja puhelias nuorimies. Heitti myrkyt viemäriin ja ronkki putkia tunnin verran. Porasi ikkunanpokaan reiän ja sanoi, että sulla on upea kämppä ja että hän auttaa järjestämään osaavat ammattimiehet tekemään pintaremontin, ilman kuittia tai kuitin kera. Kaikki tuntuukin järjestyvän, kun vain itse panee töpinäksi.

(Maalaus Ivan Generalic)

Ikkunakuva myrskystä

2006-10-27T20:00:00.000+03:00

Myrsky raivoaa ikkunoitten takana. Nappasin kuvan valtaisasta lintujen parvesta, jota tuuli riepottti miten tahtoi. Linnut sinkoutuivat porukalla itään päin ja näkyvät vain pieninä pisteinä kuvassa, koska en ehtinyt tarkentaa objektiivia niiden ilmestyessä yllättäen linssin eteen.

Valot välkkyvät, joten kai sähköt pian katkeavat. Mitä sitten tekee, jos ei ole sähköjä? Olisiko ilta pilalla? Pimeässä huoneessa istumista? Voisiko tehdä mitään, siis todellakaan mitään järkevää?

PS Tämä lyhyt postaus vain siksi, kun päivitin blogilistaani rusikoimalla sieltä ne blogit pois, jotka ovat minutkin raakanneet omalta listaltaan. Kiitos ja anteeksi! En tohdi pitää listallani minut poistaneita, vaikka saatankin lukea heitä. Jotenkin sitä kokee olevansa tunkeileva, kun poimii listalleen parhaita blogeja, jotka eivät ehkä koskaan lue kuin kenties harvoja blogeja. Esimerkiksi tohtori Kemppinen tuskin vilkaisee koskaan ikkunaiineksen blogia. Hänet kuitenkin säilytin listallani, koska hänellä ei ole listaa.

Tuuletan turkkini

2006-10-25T08:59:00.000+03:00

Parina yönä on tuuli naksautellut talon liitoksia ikään kuin betoni halkeisi hiusmurtumiin. Jotain on lennellyt katolle. Ja isot ikkunat ovat hulmunneet humisten ilmavirran vaikutuksesta. Jos Ruben vielä eläisi, sen jokasyksyiset paniikkikohtaukset alkaisivat juuri nyt, ensimmäisistä myrskynpoikasista.

Antaa ryskyä nyt vaan! Rakastan syysmyräköitä ja ilmassa lenteleviä lehtiä ja risunpalasia. Lähden päiväksi mökille kuvaamaan merta ja värikkäitä pensaita, ja mitä nyt kameran linssiin osuu. Matkan varrella poikkean Rauman Prismaan ja ostan oransseja paksuja kynttilöitä ja katsastan pokkari- ja musiikkihyllyt. Syksy on mielivuodenaikani, ja se huipentuu jouluun, jota pääsee hössöttämään kohta oikein kunnolla.

Nyt pitää ensin kaivaa talvivaatteet esille ja panna vihdoin kesävaatteet pois. Olen näihin päiviin asti kuljeskellut kotona kesätrikoissa ja -paidoissa. Pitääpä tuulettaa turkkikin valmiiksi.

Täytyy myöntää, että olen turkki-ihmisiä. Rakastan ihollani kaikkea lämmintä, pehmeää ja suloista, ja turkki on sitä paitsi lämmin. Vahinko vaan, että turkiksia ei oikein voi pitää, kun ne kiihdyttävät ihmisten mieltä. Turkishan on murha, mutta turkiksen alla olevan lihan syönti ylipäänsä ei ole. Otaksun, että moni turkiksista nipottava pistelee nelijalkaisia ystäviämme poskeensa hyvällä halulla ja röyhtäisee päälle. Ja kulkee nahkakengissä ja -hanskoissa.

Miksi eläimeltä ei voisi hyödyntää turkkia, kun se on kuollut? Niin, kun se on kuollut, ei tarhaamalla tapettu. En hyväksy itsekään laajamittaista tarhausta enkä ole minkkiturkin ystävä - turkki on liian kiiltävä makuuni. Käytettäisiin vain ne turkikset, jotka tulevat luonnollisen poistuman tietä. Itselläni on vanha lammasturkki, ja siinä tarkenee yli parinkymmenen asteen pakkasillakin kevyesti lenkille. Lammas on nautojen lisäksi mainio turkitettava kohde. Lihat pataan ja turkki naisille, ja miehillekin tietysti. Siastahan jo hyödynnetään nahka esimerkiksi käsine- ja jalkineteollisuudessa.

Nostankin mustan, sirosti leikatun, kirpparilta satasella (mummonmarkalla) ostetun maanmainion lammasturkkini syystuuleen tuulettumaan siksi aikaa kun käyn mökillä. Minusta nainen turkissa on sitä paitsi viehättävä ja naisellinen näky. Ja mies turkissa tuo mieleen kalevalaisen salskean uroon. Lisää turkiksia ihmisten ylle! Ja tekopyhät vinkumiset pois niin kauan kuin itse syö suomalaista allaslohta ja käristää pannussaan palasiksi pilkottua häkkibroileria.

(Maalaus J. J. Tissot)

Totuuden hengestä ja vähän muustakin

2006-10-22T15:46:00.000+03:00

Joskus kaipaa ympärilleen rauhaa ja harmoniaa, on saanut tarpeekseen kaikesta hälystä ja median melskeestä. Minulle tällainen sopusoinnun kaipuu tulee usein sunnuntaiaamuisin, kun päivä avautuu täynnä aikaa ja lupauksia. Edelleen - vaikka oikeastaan kaikki päiväni ovat täynnä aikaa ja mahdollisuuksia. Sunnuntai kuitenkin erityisesti.

Aloitin jo kynttilöiden polttelunkin. Ulkona on sumuista ja kostean tihkusateista, ja kolmen aikaan iltapäivällä alkaa jo hämärtyä. Piti menemäni ulkoilualueelle pitkälle lenkille ja kuvausreissulle, mutta käperryn nyt pehmeään oloon ja nautin sisälläolosta, ihan rauhassa, musiikkia kuunnellen ja kirjaa lukien. Viulukonsertot ovat saaneet kyytiä, Sibeliuskin pyöri kaksi kertaa, ja mm. Dvorákin. Vivaldin ja Beethovenin tietyt pitkät konsertot kertaalleen.

Ostin omakseni pokkaripainoksen Coelhon Alkemistista. Kyseessä on kirja, jonka lukemista pitää pidätellä, koska herkkupala on niin makoisa. Pidän sitä alakerrassa, keittiön pöydällä, ja luen aina muutaman luvun kerrallaan, kirjaten sen mietelauseita muistikirjaani. Vierellä on edellinen kirjaostokseni, Hazardin mainio esseekokoelma, joka on tyssännyt nyt loppuvaiheeseen. Minun pitää jopa hieman ponnistella saadakseni kirjan loppuun. Luulen, että kokoelmalle olisi karsiminen eduksi, sillä riemastuttavan alun jälkeen ajatukset alkavat toistaa itseään. Seuraava ostokseni tulee olemaan Anna Kortelaisen kirjoittama teos L. Onervasta. Se on ilmestynyt jo, ja samaten sen hieman epäröivä arviointi, mutta tätäkin namipalaa olen säästellyt. Jouluun en kuitenkaan malta odottaa sen kanssa, vaan joulukirja olkoon sitten jokin muu.

Juttelin tyttären kanssa mesessä ja sisaren kanssa puhelimessa. Tytär keskeytti kuitenkin nopeasti ja sanoi rupeavansa katsomaan Harry Potteria, sisko taas pajatti niin että korvani alkoi punoittaa ja känny piippasi. Sain ponnistella jonkin verran saadakseni puheeni kuulumaan, kun pätki niin pahasti. Seuraava piikki kun on vasta joulukuun alussa.

Huomaan muuten, että parhaiten minulta sujuu nauru ja laulu. Minulla ei ole muuta laulukirjaa kuin rippilahjaksi saamani virsikirja, ja niinpä otin sen ja aloin veisata paria vanhaa jouluvirttä ja Totuuden henkeä, mielivirttäni, kuinkas muuten. On muuten hyvät sanat, Topeliuksen. Voisi olla vaikka huoneentauluna Eduskuntatalon seinässä muistutuksena.

Totuuden henki johda sinä meitä,
etsiessämme valkeuden teitä.
Työtämme ohjaa, meitä älä heitä.
Tietomme siunaa.

(Maalaus Libby Grandy)

Nimettömät

2006-10-20T00:18:00.000+03:00

Muuan hämäräheikki viittaa eräässä ryhmäblogissa alempaan päreeseeni ja kysyy, miksi anonyymiä ei uskota. Tulikohan tämä kysymys siitä, kun poistin mainitun anonyymin kommentin päreeni kommenteista?

Hämäräheikin profiili johti siis anonyymien suosimaan Profile not available -blogiin, eli ei mihinkään. Ryhmäblogissa, jossa hän esiintyy yhtenä kirjoittajista, tosin on joitain tunnettuja bloggaajan nimiä reilusti esillä. En voi olla lievästi kummastelematta, että mm. luotetut ja täyspäisiltä tuntuvat kirjoittajat ovat mukana ryhmäblogissa, jossa osa kirjoittajista ilkeilee Blogistanissa tekoparran turvin. Eikö näillä available-kirjoittajilla ole kanttia seistä sanojensa takana vai mistä kiikastaa?

Miksikö siis anonyymiä ei uskota? Minusta on mielenterveyden kannalta parempi, että esimerkiksi nämä kaksi ansioitunutta ja anonyymien suuresti muistamaa bloggaajaa eivät usko saamiaan anonyymejä kommentteja eivätkä reagoi niihin muuten kuin IP-numeroa selvittämällä ja lähestymiskieltoa hakien. Viittaan tässäkin usein mainitsemaani rajan laskemiseen virtuaalin ja real lifen välillä. Olkoot juridiset seuraamukset molemmissa yhtäläiset.

Sanokaa minulle, milloin Blogistanin anonyymilla available-extremistillä on puhtaat jauhot pussissa? Missä anonyymius täällä on tarpeen milloinkaan? Blogistanissa liikkuvilla on taatusti lähes aina blogi takataskussaan, ja bloginimellä esiintyminen on sama kuin passin näyttö, koska monilla on blogissaan jopa vuosienkin historiat. Joitain poikkeuksia toki on, mutta nämä erottaa siitä, että kommentoijat (mm. Ripsa, molly ja blogikäki omassa blogissani) ovat aina selvästi asiasta kiinnostuneita ja edistävät dialogia rakentavasti, tarpeen tullen mukavan ärhäkästikin ja eri mieltä ollen. Sen sijaan anonyymit tommit ja panut ovat aina liikkeellä vain ilkeilläkseen veemäisesti.

(Maalaus Boris Kustodiev)

Pakkolunastus

2006-10-18T18:30:00.000+03:00

Minkähän vuoksi maapalan pakkolunastuksen alle joutuu usein joku marginaaliryhmään kuuluva: vanhus, köyhä, yksinhuoltaja tai muu onneton? Isorikkaiden ja maanviljelijöiden pytingin kohdalle tehdään tarvittaessa mutka, mutta mummon mökin tai muun idyllin yli tempaistaan kerrostalo tai viivasuora asvaltinpätkä nopeuttamaan ja oikaisemaan turbojen matkaa?

Viimeksi on omasta talostaan talutettu Espoon poliisin ystävällisellä opastuksella vanha aviopari, kun eivät itse ymmärtäneet lähteä kerrostalon rakentamisen alta pois. Nyt taloa ei enää ole, ja vanhukset eivät korvausrahoilla pysty lunastamaan edes pientä kaksiota päällerakennettavasta kerrostalosta.

Minultakin - tai oikeastaan äidiltäni - pakkolunastus vei aikanaan taivaan tuuliin pikku perinnön, punaisen pärekattoisen torpan, jossa oli porstuan lisäksi tupakeittiö, sali ja kaksi makuukamaria kauniine kaakeliuuneineen. Pihalla kukki syreenipensas, porstuan ikkunan alla oli kultapalloja ja ruskoliljapenkki ja eteläseinustalla särkynytsydän. Pihan perällä oli vanha harmaa navetta, jossa helskytettiin kesäisin kangaspuita ja jonka etuosassa oli yksireikäinen pikkulahyyskä. Sen pikkuruutuisesta ikkunasta oli hauska katsella puutarhan kirsikka- ja luumupuita, ja lepikon takaa kuultavaa merta. Sen reiällä istuskellessani keksin kerran tulevan tyttäreni harvinaisen etunimen.

Kaikki tämä jäi tiensuoristuksen alle, ja korvaukseksi tuli niin mitätön summa rahaa, että äidin piti riskeerata ja ottaa elämänsä ensimmäinen pankkivelka uuden mökin rakentamista varten. Mainittakoon vielä, että muutaman kilometrin päässä asuvan tilan ulkorakennuksen kohdalle jäi tiehen iso mutka, joka oli määrä myös suoristaa. Äiti kun ei osannut pitää puoliaan ja valittaa niin kuin iso isäntä teki. Isännän kanoilta kun olisi mennyt katto pään päältä.

(Maalaus Philip Evergood)

Perimmäisten kysymysten äärellä

2006-10-17T09:14:00.000+03:00

Eräässä blogissa on käyty pieni ärhäkkä keskustelu bloggaajan mahdollisesta fiktiivisyydestä.

Keskustelun kohteena olevassa blogissa on kyse on elämän perusasiasta, itsemurhasta ja siihen liittyvien asioiden pohdiskelusta. Hyvin dramaattinen ja traaginen bloggausaihe, altis myös sille, että lukija kokee hyvin kirjoitetun blogin draaman kehittelynä. Se sallittakoon, koska fiktiivisessä maailmassa tässä operoidaan. Ja sen ilmoittaminen ei tarkoittane blogin arvon väheksymistä, päinvastoin, sehän nostaa blogin joksikin yleispäteväksi teokseksi, jolla on ajatonta arvoa.

Blogin lukijat tukevat kirjoittajaa sataprosenttisesti, ja heidän lähtöoletuksensa on se, että blogi on faktaa. Monenlaiset hyvät neuvot ja tsemppaamiset tuntuvat pitävän kirjoittajaa pinnalla. Tukijat ovat nyt kuitenkin äityneet raivoon arvaamattomaan - tosin pöly on jo onneksi laskeutunut - kun muuan ulkopuolinen lukija intoutui kehumaan blogia ja nauttineensa siitä riemukkaasti, koska hän kokee blogin ehkä osittain fiktiona. Tämä oli dramaattinen virhe. Nauttia itsemurhakandidaatin blogista.

Ulkopuolista lukijaa höykytettiin kiroillen ja raivosta täristen, niin että satunnaista ohilukijaa alkoi hirvittää se vihan voima, ja hänkin jätti keskusteluun vaatimattoman hönkäyksensä, jota miekan nostaneet eivät onneksi tuntuneet huomaavan. Ulkopuolinen lukija tuntui säilyttävän tyyneytensä ja argumentointitaitonsa melskeen keskellä, eikä väistänyt iskuja.

Mistä tällainen tukijoiden ja hellien auttajien viha kumpuaa? Mistä sen voima tulee? Miksi siihen sisältyy niin kirpeitä loukkauksia ja vihaan yllyttävää dialogia? Itselläni on varmaan virheellinen käsitys siitä, että kun ollaan lähellä oman elämän lopettamisen pistettä, ollaan niin suurten kysymysten äärellä, että raivolla ei pitäisi olla enää sijaa. On niin ristiriitaista, että siellä missä on hyvää auttamista, onkin mukana myös pahaa. Ihan kuin käärme nostaisi paratiisissa päätään. Ehkä juuri tästä syystä olen aina lievästi kammoksunut hyväntekijöitä ja päänsilittäjiä. En luota heihin.

Olen muutenkin aina ihmetellyt sitä, miksi aggressiot purkautuvat räjähtämällä, kun jonkin virtuaalisen teoksen tai hahmon pintaa raaputetaan tarkistamismielessä. Ihmisellä kun on luontainen halu jahdata totuutta täällä virtuaalimaailmassakin.

(Maalaus Paul Cézanne)

Sunnuntairauhaa

2006-10-15T13:42:00.000+03:00

Sunnuntairauhaa vaan kaikille!

Oma pyhäpäivän aamuni on kulunut kotoisissa askareissa ja insinöörien suunnittelutaitoa manaillessa. Ovatkohan he koskaan itse koekäyttäneet suunnittelemiaan talouskoneita?

Uusin hankintani on Electrolux-pölynimuri, jota myytiin mm. ultrasilencer-maininnan kera alkusyksystä. Myöntää täytyy, että imuri on hiljainen, jos imutehon säätää minimiasentoon. Sillä vaan ei voi silloin imuroida muuta kuin pölyä pitsiverhoista, lattialta se ei nosta roskaa ellei tahkoa muutamaa kertaa edestakaisin. Teho pitää säätää maksimiin, jos tahtoo kunnon tuloksen, ja silloin imuri hurisee siinä missä muutkin, jopa yli normaalihurinan.

Muutakin ongelmatiikkaa tässä tekniikan helmessä on. Esitteessä mainostetaan, miten pienempi pölysuutin kulkee kätevästi varressa olevassa pidikkeessä mukana, niin että sen voi temmata siitä lennossa ja kumartumatta ja tökätä paikoilleen. Tänään tuo suulake lensi itsestään kolme kertaa lattialle, kun käsi osui siihen. Insinööri on nimittäin keksinyt laittaa pidikkeen juuri käden tarttumakohdan alapuolelle, niin että käsi kuin käsi taatusti pudottaa sen. Ja koska varasäiliötä imurissa suuttimelle ei ole, suutin on haettava tietenkin alakerrasta, kun olet yläkerrassa, tai päinvastoin, sen mukaan, kumpaan sen olet unohtanut. Pienet asiat ovat tärkeitä käyttömukavuuden kannalta, eikä niitä aina huomaa ennakoida ostohetkellä.

Mainittakoon, että tätä imuria edeltävään Voltaankin petyin. Sitä mainostettiin koiraperheisiin, mutta karvaakaan se ei nostanut karhealta eteismatoltani. Lisäksi siitä irtosivat mattosuulakkeen pyörät heti kättelyssä, kun Rubenin pitkät karvat takertuivat pyörien akseleihin ja jumiuttivat ne. Tätä imuria kärsin silti yli viisi vuotta. Nyt se on mökki-imurina, ja haisee vieläkin Rubenille, aina kun imuroin.

Lisää insinöörien suunnittelukukkasia: kahvinkeittimen vedensuodatin, jonka on määrä puhdistaa vesi. Myyjä kertoi, että suodatin vaihdetaan kerran vuodessa, ja sen hinta on 11 euroa. Opaskirjasessa taas sanotaan, että suodatin pitää vaihtaa kahden kuukauden välein, eli vuoden suodattimet tulisivat maksamaan 70 euroa, mikä on enemmän kuin koko keittimen hinta (n. 50 euroa). Onneksi keittimessä on tulppa, jolla suodattimen reiän voi tukkia! Suomalainen kraanavesi kun kaiken lisäksi on Euroopan huippua puhtaudessaan ja maussaan. Vesi on niin hyvää, että kaikenlaisten kivennäisvesien juominen on täysin turhaa.

Hedelmöityshoidot miehen näkökulmasta

2006-10-13T19:46:00.000+03:00

Mistä se on miehellä kiinni, kun hän vastustaa hedelmöityshoitoa yksinäiselle naiselle tai naisparille? Eihän sen häntä pitäisi koskettaa niin paljon kuin naista, ja kuitenkin erään tutkimuksen mukaan suurin vastustajaryhmä ovat keski-ikäiset miehet.

Voisiko pohjalla olla hissukseen vanhenevan miehen pelko libidonsa heikkenemisestä? Se olisi laajentunut peloksi vapaita hedelmöityshoitoja kohtaan, jonkinlaiseksi naarauden peloksi? Jos ei pippelikään enää pelitä, miten meidän miesten käy? Voitaisiinko mennä freudilaisittain aina kastraatiopelkoon asti? Vai olisiko syynä yksinkertaisesti vain pelko seksuaalisten markkinoiden kapeutumisesta, tarjonnan supistumisesta, mikä voi kolahtaa myös omaan nilkkaan? Pelätään että naisista tulee omillaan pärjääviä amatsoneja, jotka eivät kelpuuta miestä enää lakanoidensa väliin.

Vai olisiko hoitokammon syitä etsittävä kenties vieläkin kauempaa? Voisiko kyseeseen tulla rahan menettämisen pelko, pelko siitä että spermanluovutus kostautuu taloudellisesti? Hedelmäksi kasvanut siemen seisookin joku päivä ovella pyytämässä rahaa tai aikaa. "Hei iskä, vippaa viissatanen."

Itse olen taipuvainen pitämään miehen suurimpana pelkona seksuaalisen herruuden menettämistä. Tästä ei taida kuitenkaan olla pelkoa, koska eduskunnan lakivaliokunta perustelee kantaansa hedelmöityshoitojen rajaamisesta vain avio- ja avopareille "yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevilla arvoilla". Ja nythän vallitseva arvo näyttäisi olevan se, että yhteiskunta haluaa suojella lapsen oikeutta isään.

Lääketieteellisen etiikan professori, Veikko Launis, on kuitenkin sitä mieltä (HS 12.10.), että ei ole voitu osoittaa. että yksinäisten naisten tai naisparien lapset häiriintyisivät ja että ei voida myöskään sanoa, että isättömyys vaarantaa lapsen edun. Kysyä sopii siis, mihin vallitseviin arvoihin eduskunnan lakivaliokunta oikein viittaa, etenkin kun vielä Taloustutkimuksen teettämän kesäisen kyselyn mukaan yli 60 prosenttia suomalaisista sallisi hedelmöityshoidot yksinäisille naisille ja 50 prosenttia naispareillekin.

Minäkin kysyn edelleen, eikö ole tärkeintä, että lapsi on haluttu ja rakastettu. Kysyn myös niiltä miehiltä, jotka eivät sallisi hedelmöityshoitoja muille kuin omille mahoille naisilleen: miksi te ette ole kelpuuttaneet aikanaan yksinäisiä, hyviä ja kunnollisia naisia kumppaneiksenne? Miksi olette jättäneet heidät yksin? Miksi teille kelpaavat vain mahdollisimman kauniit, povekkaat ja mielellään rotusääriset naiset? Miksi olette kieltäneet heiltä pippelinne ja rakkautenne? Ja lopuksi kysyn teiltä, arvoisat kukkahattumiehet: miksi tuomitsette heidät myös yksinäisyyteen sallimatta heidän täyttää kotiaan, sydäntään ja koko maailmaa rakkaudella?

(Maalaus Lucas Granath t.e.)

Raittiuden Ystäwät ry.?

2006-10-12T12:50:00.000+03:00

Pohdiskelin aamusella alemmassa keskustelussa niitä syitä, jotka voivat ajaa tytön prostituutioon. Tätä kautta nousi ajatus raittiustyön tarpeellisuudesta nyky-Suomessa. Näen nimittäin kuvan pikkutytössä äidin suojaavan käden alapuolella potentiaalin tulevan prostituoidun.

Turmiolan Tommille ja väkijuoma-käsitteelle on hirnuttu Suomessa vuosikymmenet. On kuitenkin niin, että Turmiolan Tommi elää yhä keskuudessamme, tavallisissa suomalaiskodeissa pulloa heilutellen ja perhettä rusikoiden entistä voimallisempana ja entistä hirmuisempia tekoja tehden, entistä suurempaa hätää aiheuttaen. Ja tämä kaikki yhteiskunnan suosiollisella myötävaikutuksella. Juomiselle on suuri tilaus, juomisen päällä leijuu myyttinen sankarikehä, jopa niin, että ne, jotka eivät juo, ovat monen mielestä luusereita ja nyhveröitä, jotka eivät ole kiinnostavia esimerkiksi kumppaneina.

Olen aina kummastellut sitä, että viikonloppuisin pitää juhlia. Sellaista viikonloppua, johon ei kuulu juhliminen (lue: viinanjuonti), ei pidetä minään. Pitää mennä baariin, etenkin jos on alle 50-vuotias ja ilman vakituista kumppania ja kumppanin kera eritoten. Ja seuraavana päivänä pitää antaa raportti ystäville tai blogeissa (huom. myös kännibloggaukset ovat suosittuja) ja palstoilla krapulan asteesta, siitä miten kipeä tukanjuuri itse kullakin on. Kipein tietysti on alfauros tai -naaras - tässä vallitsee sukupuolten tasa-arvo. Ne, jotka eivät baareissa ole olleet, ovat hiljaista nössömassaa, joka ei ole mitään, jota ei noteerata. Vain juominen on elämää. Ja kun edellisillan antia muistellaan, se tarkoittaa juotuja paukkuja, ei ohjelma-antia.

Keski-Euroopasta saapuvat ystävät ja turistit jaksavat ihmetellä suomalaisten sivistymättömiä juomatapoja - seikka, jota moni suomipoika ei tunnu ymmärtävän tai josta ei taida olla tietoinen. Suomipojan mielestä pullossa ei tarvita korkkia sen jälkeen, kun se on avattu. Ja viinin väitetään väljähtyvän, jos koko pulloa tai hanapakkausta ei juoda samantien tyhjäksi.

Tunnen ihmisiä, joille olutlasillisen tarjoaminen näyttää olevan signaali ryyppäämisen alkamiseen ja joille viinin juonti ruokajuomana on mahdottomuus. Päälle menee sitten koko pullo kevyesti ja toista odotetaan. Esimerkiksi tosi-tv-sarjassa Big Brother, jota uteliaana olen silloin tällöin vilkuillut, kisaajat tähtäävät kaiken toimintansa siihen, että saisivat alkoholia, jota ilman eläminen selvästi ahdistaa heitä.

Itseäni ei muiden juominen sinänsä haittaa, ja omassa kaapissani on aina viiniä ja konjakkipullo, mutta puheen keskittyminen juomisella kerskumiseen kyllästyttää. Sitä jää vain miettimään, olisiko uudenlaisen raittiustyön aika. Ja millaista se voisi olla? Vai riittääkö alkoholiveron korotus vähentämään viinanjuontia?

Anna Politkovskajan muistoksi

2006-10-10T20:03:00.000+03:00

Veit kaikki meret ja kaiken tilan.
Annoit minulle kenkieni kokoisen maapalan ja kalterit sen ympärille.
Mitä siitä hyödyit? Et mitään.
Jätit minulle minun suuni, ja se muovaa sanoja, hiljaisuudessakin.

(Osip Mandelstam, suom. Risto Ahti)

Jukolan veljesten fraktuura

2006-10-10T10:00:00.000+03:00

Ergonomian dosentti, apulaisylilääkäri Esa-Pekka Takala, dosentti Risto Näsänen ja dosentti Ilpo Kojo ovat sitä mieltä (HS C6 10.10.), että Jukolan veljesten Juhani ja Timo ovat lukemishäiriöisiä. Kaksi seitsemästä sopii heidän mielestään hyvin myös nykyisiin lukihäiriöisten lukuihin: 15 - 20 prosenttia kansasta.

Jukolan poikien fraktuura oli aikanaan vaikealukuista, koska kirjainten visuaaliset erot olivat melko pieniä. Lisäksi kirjaimilla oli useampia merkkejä, esimerkiksi ässällä. Nykyisin tutkijoiden mukaan lukemiseen ja ymmärtämiseen vaikuttavat mm. tekstin kirjasintyyppi ja -koko. Itseäni vahvasti likinäköisenä tuntuu haittaavan eniten trendinä oleva pienenpieni kirjainten koko ja kirjainten näkymistä syövät värilliset pohjat. Tietty väri saa osan avautuvasta nettisivusta välkkymään tai liikkumaan. Valkoinen teksti mustalla pohjalla, etenkin jos se on pientä, on tuskaa meikäläiselle, niin paljon kuin pidänkin näistä väreistä.

Koska luki-häiriö on niin yleinen, suomen kielen yhdys-sanat tulisi kirjoittaa väli-viivan kera dosenttien mielestä. Päätelmä on kummallinen, mutta perustelut ovat asiallisia, sillä onhan luetun ymmärtämisen ensimmäinen edellytys se, että sanat ovat lyhyitä. Lyhyt kokonaisuus on helpompi hahmottaa kuin pitkä. Silmä liikkuu riveillä hypäyksittäin, poimii kiinnekohtia etukäteen ja palaa takaisin tarkistamaan, etenkin ellei ihminen ymmärtänyt lukemaansa kokonaisuutta. Mitä pitempiä sanat ovat, sen hitaampaa ja vaikeampaa ymmärtäminen on. Ja mitä monimutkaisempia lauseketjut ovat, sitä vaikeampaa koko teksti on hahmottaa.

Esimerkkinä uudistuneesta kielenkäytöstä dosenttitrio esittää seuraavan potpurin: " toimisto-työpaikka, televisio-vastaanotin, matka-puhelin-operaattori, työterveys-lääkäriasema, ammattikorkeakoulu-kokeilu-hanke." Ilmaan jää äänetön kysymys: miksi ei sitten lääkäri-asema tai ammatti-korkea-koulu. Onko kuitenkin niin, että dosentit olettavat kaiken sujuvan lonkalta, vaikka viivojen lätkiminen näyttää mielivaltaiselta? Eikö sitä viivaa nyt merkittäisikään kaikkien yhdysosien väliin? Milloin merkitään ja milloin ei merkitä? Miten dosentit arvelevat lukihäiriöisten pärjäävän tässä viidakossa?

Itseäni dosenttien ehdotus ei hätkähdytä. Onhan paljon muutakin kirjoitetussa ja muussakin mediassa pätkitty pieniin vilkkuviin ja välkkyviin osasiin, jotta ihmiset saavat poimia viihteen tarjottimelta sen, mikä miellyttää, ihan itse, pieneksi hetkeksi kerrallaan. Pieniä paloja siellä, pieniä paloja täällä, jotta kukaan ei pitkästyisi, vaan rientäisi palalta palalle, ees ja taas ja taas ja ees.

Dosentit kysyvät vielä, ovatko nykyiset tiukkapipoiset kielipoliisit vallankäyttäjiä, jotka tiedostamattaan haluavat säilyttää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Jos sanat pätkittäisiin, nykyajan juhanien ei enää tarvitsisi purkaa oppimisvaikeuteen liittyvää turhautuneisuuttaan lukkarin ikkunoita rikkomalla, lohkaisevat dosentit lopuksi.

Luoja varjele lukihäiriöisiä kauppakorkeakoulun dosenteilta!

Seitsemäs kuolemansynti: siveys

2006-10-09T17:08:00.000+03:00

Viime blogikirjoituksissani olen miettinyt suhdettani huoruuteen, jonka tuomitsen osana ihmiskauppaa ja -sortoa sekä ennen kaikkea naisen alistamista.

Kun seitsemäntenä kuolemansyntinäni on irstauden vastakohta, siveys, yritän samalla kirjoittaa tästä päreestä huoruusmanifestini, jotta asiaan ei tarvitsi tämän jälkeen palata. On lisäksi pari bloggaajaa, joille olen vastauksen velkaa heidän alempana esittämiinsä kysymyksiin, joihin liitän vielä kommentit. Toivon heidän oivaltavan ajatteluni perustan vaikken vastaakaan kysymyksiin yks yhteen - eihän keskustelu ole kuulustelua - ja hyväksyvän sen, että erimielisyys asioista ei tarkoita sitä, ettei olisi ymmärtänyt toisen perusteita ja faktoja. Ja toivon heidän ennen kaikkea ymmärtävän sen, että voisin hyvin pitää huoraa ystävänä, jonka ihmisyyden puolesta taistelussa olen valmis jopa siihen, että meikäläistä syytetään huoran heitteille jättäjäksi. Aika outo oletus ja kaukaa haettu - olenhan sanonut, ettei ketään heikkoa ja hätää kärsivää jätetä heitteille jo kunnallisen terveydenhuollonkaan puolesta. Tietenkin henkiin jääminen ja terveydestä huolehtiminen on aina ensisijaista ja sen tulee olla välitöntä, oli maksukykyä tai ei, mutta on eri asia olla kannattamatta lisäsatsauksia erikoisterveydenhoitoon, kuten olen maininnut.

En halua verrata itseäni Jeesukseen, mutta olihan hänkin monen mielestä vallankumouksellinen omalaatuisine ihmiskäsityksineen. Olen vakuuttunut siitä, että Jeesus olisi ymmärtänyt maailmankäsitykseni, jonka mukaan almu tai HIV-piikki persuksiin ei ole parasta rakkautta ja antajan hyvyyttä, vaan tarvitaan enemmän, tarvitaan sydäntä ja laajempia muutoksia, kykyä puuttua huoruuden syihin, tarvitaan kauaskantoisia korjausleikkauksia ja inhimillisiä varojen ja tukien kohdentamisia, ettei tarvittaisi niitä almuja ja HIV-piikkejä, jotka vain pidentävät ihmiskauppaa.

Sinä päivänä kun siveä perheenisä tuo huoran perheen päivällispöytään, alan kannattaa huorille maksettavaa kuukausipalkkaa, erikoisjärjestettyä terveydenhoitoa, vaarallisen ammatin lisää ja varhaista eläkeikää. Tämä metafora perheen päivällispöytään tuomisesta sisältää ajatteluni kulmakiven. Vasta kun huoralla on sija vierellämme, vasta kun miehet puhuvat huorissa käynnistään avoimesti kuin kuntosalilla käynnistään, vasta silloin kun miehet eivät pelkää, että heille naurettaisiin huorissa käyntiä, vasta silloin työllä on arvostusta ja se ansaitsee tulla ammatiksi muiden joukkoon, ammatiksi, jonka harjoittajalla on myös velvollisuuksia eikä vain oikeuksia.

Miksi huoruuden puolustajat eivät visioi ja missioi huoruutta seminaareissa, toreilla ja kaduilla ihmisille tunnetuksi ja varteenotettavaksi ammattiväyläksi? Miksi alalle ei ole koulutusta? Kisälli-oppityttösysteemi on tietenkin käyttökelpoinen, mutta kai nyt tämäkin ala uudistuu ja alan teoretisoinnin myötä vasta voitaisiin kai keksiä uusi ammattinimikekin. Mikä se voisi olla? Rakkauden ammattilainen? Erosnomi? Seksonomi?

En ole siis huoruutta vastaan siveysmoraalisista syistä, sillä näen siveyden olevan vähintään yhtä suuri, ellei suurempikin synti. Huora vahingoittaa suorasti vain itseään, siveä kiusaa toista osapuolta. Näen siveyden kohtuullisuuden tavoin kitsautena, ahtautena, henkisenä pienuutena, itsekkyytenä ja ehkä kylmyytenäkin, jota perustellaan usein moraalisin tai terveydellisin syin.

PS Viimeinen päre ei pysynyt edes tyydyttävästi siveys-linjassaan, vaan karkasi huoruuden analysoinniksi, toivottavasti viimeisen kerran tässä blogissa.

(Maalaus William Blake: Baabelin portto)

Kuudes kuolemansynti: kohtuullisuus

2006-10-09T11:15:00.000+03:00

Kohtuullisuus on usein yhteydessä säästeliäisyyteen tai äärimmilleen vietynä saituuteen. Säästäväisyys taas tuntuu olevan näkyvä oire elämän panttaamisesta, säästöliekillä elämisestä, huonompien aikojen odottelusta tai pohjalaisesta ei tehrä tästä ny numeroo -hengestä.

Kohtuullisuuden nimissä on kiusattu muita kuin itseäänkin. Ennen säilytystekniikan kehittymistä on päivittäin järsitty vanhaa leipää, usein huonoilla hampailla, uuden odotellessa kovettumista syömäkelpoiseksi. Erään tutun maatalon isäntä ei koskaan päästänyt vaimoaan osuuskauppaan tuhlailemaan, vaan kävi itse traktorilla hakemassa ruokatavarat. Toinen emäntä ei edes jouluna tuonut munia tai maitoa köyhille kaupunkilaissukulaisilleen, pitääkseen muna- ja maitotilinsä kohtuullisen voitollisena. Molempien lapsista kasvoi säästäväisiä ihmisiä, joiden kohtuuttomuus ilmeni korkeintaan juomatavoissa, ei kaikkien, sillä löytyi niitäkin, joilla esiintyi kohtuukäyttöä, jopa absolutismia. Ikäviä ihmisiä kuitenkin heistä kehkeytyi, omanarvontuntoisia keskusta-aatteen ikuiskannattajia, jotka jaksavat kuittailla vuodesta toiseen meikäläiselle opettajien kohtuuttoman pitkistä ja laiskoista lomista ja korkeista palkoista, etenkin kesäajalta, jonka tulisi olla palkaton. Tällaista kohtuullisuutta.

Lapsena iloa pilattiin kuivilla kansanviisauksilla, kuten ei makeaa mahan täydeltä -lausahduksella, joka tärväsi karkkihimoisen lapsen pienenkin (yksi lakupötkö) herkkuhetken. Niinpä ystävän kanssa kahdeksanvuotiaina lettipäinä turvauduttiin myymälävarkauksiin. Oli yllättävän helppoa varastaa tikkunekkuja ja suklaapatukoita, useampia kerralla. Koskaan ei jääty kiinni. Kun ystävä siirtyi varastamaan sormuksia kemikaliokaupasta, hänet kyllä napattiin ja palautettiin päiväjärjestykseen. Nykyään hän on alallaan (psykologia) tunnettu tohtori, ja minusta tuntuu, että oman lapsuusaikamme yleisellä kiltteys- ja kohtuulliskasvatustrendillä on osansa siinä. Jotain hyvääkin synnistä on siinnyt.

(Maalaus Rembrandt)

Haave rakkaudesta*

2006-10-08T17:12:00.000+03:00

Kuuntelin eilen illalla suomalaisia tangoja, oman aikansa laulurunoutta. Levylautaselle juuttui pyörimään pariinkin kertaan Matti Salmisen tulkitsema kavalkadi Suomalainen tango.

Melkein itketti, suloisen kaihoisasti tosin vain, se ydin, mikä lauluista kirkastui eri tavalla kuin joskus ennen.

Nimittäin ei rakkautta olekaan, on vain haave rakkaudesta, tähdet meren yllä, satumaa, laulu rakkauden, joka antaa ihmiselle toivoa ja voimaa elää.

Tämä yksinkertainen totuus selittää sen, miksi ihmiset jättävät rakastettujaan, miehet vaimojaan ja lapsiaan, naiset miehiään ja lapsiaan, toisen vuoksi. Silmissä siintää rakkauden virvatuli, jota on pakko tavoittaa. Ei voida jäädä paikoilleen toteamaan, että eihän rakkautta ollutkaan.

On vain matka rakkauteen, ihmisen ainoa toivo. Kun oletetun päämäärän saavuttaa, tuuli tyyntyy hetkeksi, kunnes myrsky nousee jälleen. Myrskyn voi kestää, mutta siihen voi myös kuolla tai ainakin murtaa oksansa. Voi myös puhjeta uuteen kukkaan paremmaksi luullussa maaperässä, mutta voiko missään kukkia ikuisesti?

Kun iso mies laulaa rakkauden haaveesta voimalla ja volyymilla, ääni tunnetta tihkuen, voiko muuta kuin uskoa?

On loppuun harmonikka soinut
jo yöhön unelmani haihtuu,
vaan yhä lämmön tunnen sen.
En aikaa pysäyttää mä voinut
ja arkipäivään juhla vaihtuu,
jää silti haave rakkauden.

Sadun saareen
halki yön käydä sain,
sateenkaaren
päähän luo rakkaimpain.
Olin hetken niin onnellinen
unen uskoin mä jatkuvan sen,
ilman yhteisen iltamme muistoa kestäisi en.

Haave rakkaudesta ainoa on
kukka ikuisesti kuihtumaton,
tule unikuva luokseni
tule minun vuokseni
kukkaseni kuihtumaton.
Haave rakkaudesta ainoa vaan
meille jokaiselle lahjoitetaan
läpi elämän se uskoa antava on
kantava voima ainiaan.
(Juha Vainio san., Toivo Kärki säv.)

Ja eihän siinä pahaa ole, että rakkaus on vain virvatuli viehkeä, eikä siinäkään, että niitä voi olla monta elämämme tiellä. Ehkä sen kuuluukin olla niin? Ehkä tärkeintä onkin olla matkalla, liikkeellä, nähdä unta perillepääsystä.

* Välipostaus syntipohdiskelujen lomaan

(Maalaus Jean-Baptiste-Siméon Chardin)

Viides kuolemansynti: anteliaisuus

2006-10-07T23:00:00.000+03:00

Olen monessa blogikommentissani puhunut siitä, miten almujen anto ei oikeastaan auta köyhää, vaan pikemminkin ruokkii köyhyyttä, kasvattaa sitä entisestään, antaa sille lisää elinaikaa. Ajattelen myös niin, että almulla ostetaan joskus puhdas omatunto, jotta itse voidaan sitten reilusti mässätä ja ostaa vaikka uusi kapula vanhanmallisen tilalle.

Anteliaisuus voi olla siitäkin ikävä ominaisuus, että siihen saattaa liittyä tekopyhyyttä ja rummun pärinää, jotta kaikki näkisivät, miten hyviä ihmisiä tässä ollaan. Television hyväntekeväisyyskonserttien rahankeräykset vetävät tästä langasta: yrityksiä ja varakkaita yksityishenkilöitä saadaan lahjoittamaan tuhansia euroja, kun yrityksen nimi vilahtaa ruudun alalaidassa muutaman sekunnin ajan. Anteliaisuudella ostetaan myös runsaasti taivaspaikkoja, etenkin kirkollisissa piireissä, joissa almun anto nojaa kirjallisiin säädöksiin.

On monia kansanosia ja ihmisryhmiä, joiden olemassaoloa hyväntekeväisyys tukee, jopa merkittävästi. Mm. sotainvalideilla ja sotaveteraaneilla on omat tunnetut ja luotetut hyväntekeväisyysjärjestönsä, joilla oletetaan olevan puhtaat paperit ja humaani järjestöideologia. Järjestöjen massakoneisto nyt tietysti vaatii pääomaa, mutta riittäähän siitä osa sotiemme veteraaneillekin.

Toinen esimerkki apua tarvitsevasta kansanosasta olkoon vaikka aiemmin mainitsemani prostituoitujen ryhmä. Syy, miksi en kannata prostituoitujen terveydenhuollon ja olojen parantamista, on se, että auttaminen vain pidentää ihmisen oman kehon kauppaan perustuvaa ihmisoikeuksien vastaista riistämistä. Ei ole merkitystä sillä, että prostioitu sanoo pitävänsä tästä työstä, sillä kyse on useimmiten siitä, että prostituoidulla ei ole koulutusta, jota hänelle voidaan tarjota. - Ja sanoohan kaapattu Natalia Kampuchikin surevansa hänet kaapanneen miehen kuolemaa.

Omasta lapsuudestani muistan keräykset rajaseudun köyhille. Kukin antoi, mitä kotona oli, vaikka pieneksi käyneitä vaatteita ja kenkiä lapsille. Uskon, että tämäntyyppiset puhtaan tarvekalun keräykset olivat silloin tarpeen, koska sotien jälkeinen köyhyys kosketti koko kansaa ja yhdisti ihmisiä. Ja ne annettiin kyynelsilmin ja hyvästä sydämestä, kaikessa hiljaisuudessa, jotta lapsille saataisiin joulu.

En sano, ettei nytkin annettaisi hyvästä sydämestä. Varsinkin vanhukset antavat kymmeniä euroja sekoittaessaan eurot mummonmarkkoihin. Aika vaan on nyt toinen. Hyvinvointi on käsinkosketeltavaa, ja yhteiskunta voisi huolehtia vähäisistään paremmin kuin koskaan, jos vaan haluaisi tehdä eri saroilla inhimillisiä arvovalintoja eikä jättää avun tarpeessa olevia yleisen hyväntekeväisyyden varaan.

(Maalaus Paul Cézanne)

Neljäs kuolemansynti: ahkeruus

2006-10-06T12:21:00.000+03:00

En kuulu himotamppaajiin enkä himo-imuroijiin. Suursiivousta en muista tehneeni vuosikausiin. Uuden imurin ostoa lykkäsin vuosikaudet, koska en pitänyt imuroinnista. Nyt on uusi imuri, mutta siihen tartun vasta, kun näen punaisella käytävämatolla selkeitä roskia.

Laulan siis fyysisen laiskuuden riemulaulua, koska se edistää terveyttä: verenpaineet pysyvät kurissa ja sydänkuolemat laskevat, kun malttaa luopua tärkeydestään ja istahtaa ja vaikka katselee ulos ikkunasta mietiskellen olevaisuuden ihmeitä. Työasioissa on kai terveellistä muistaa, ettei kenenkään panos ole korvaamaton missään projektissa tai työtehtävässä. Voisi olla viisaampaa ristiä kädet pään taakse ja nojautua takakenoon jatkamaan visioimista.

Mietin joskus jopa sitä, että olenkohan jättäytynyt yksikseni laiskuuttani, silkasta nautinnonhalusta. On äärettömän mukavaa tehdä sitä, mitä haluaa, heittää pötkölleen kun ramaisee, tai on mukavaa istuskella löhötuolissa kirjaa lukien kesken hektisintä päivällisaikaa, jolloin perheet kokoontuvat yhteen, kuka mistäkin kiireestä palaten. Ei tarvitse passata eikä sovitella kiistoja. Ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. Ei tarvitse ylläpitää minkäänlaista kulissia. Voi vaikka panna jääkaappiin juustopalan kääreettä, jos ei jaksa kääräistä sitä kelmuun. Ei tarvitse pyyhkiä edes pöytää, jos ei sillä hetkellä yksinkertaisesti jaksa. Voi ottaa käteensä vaikka Anna Kortelaisen uusimman opuksen L. Onervasta ja uppoutua siihen, tai voi lähteä ulos tai ystävän luo kahville. Pyyhkii sitten kun jaksaa.

Voi olla, että arvostan toisenlaista ahkeruutta, hengen ahkeruutta, sillä nimenomaan hengen laiskuus on mielestäni Tuomas Akvinolaisen kuolemansynneistä suurin, eikä suinkaan ylpeys. Hengen laiskuudestahan kaikki muut synnit johtuvat.

Kun makoilee raukeana riippukeinussa koivujen välissä, voi se kait olla aktiivisempaa toimintaa kuin naapurista kuuluva raivokas mattojen tamppaus? Ja onkohan se niin, että vanha kansa kielsi lapsiaan lukemasta liikaa nimenomaan siksi, ettei halunnut heidän aktivoivan henkeään ja mieltään pois tärkeämmistä fyysisistä töistä? Vielä tyttäreni kaverin äiti kielsi tyttöään lukemasta illalla sängyssä, etteivät silmät mene pilalle. Mainittakoon, että äiti kuului ahkerien himosiivoajien kastiin.

Kohtuuden nimissä mainittakoon, että laiskuuteni koskee kotitöitä ja haluttomuutta passata sohvalla makoilevaa miestä (jota siis ei ole eikä tule, ellei ihmettä tapahdu ja löydy jostain kartoittamalta autiolta saarelta otusta, joka ymmärtää naisen koko kirjoa ja tässä mielessä sukupuolten tasa-arvon). Työasioissa olen sen sijaan suuri syntinen, yhä vieläkin. Saatan tehdä paperitöitä keskeytyksettä tuntikausia. Koulutöitä tein sunnuntait ja arki-illat, hikipisaroita säästämättä, koska se oli mieleistä. Mutta mutta, kuinkas minun sitten kävikään?

(Maalaus Laura Myntti)

Kolmas kuolemansynti: rakkaus

2006-10-05T10:04:00.000+03:00

Rakkauden nimissä omistetaan, harjoitetaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja ääripäässä päästetään rakas hengestään.

Rakkauden loukussa on aina heikko yksilö, joko vanhempien väheksymä ja rusikoima lapsi tai sitten nainen, jolla kaiken kestävän rakkauden heikentämänä ei ole voimia oivaltaa, että on paljon muutakin elämää kuin miehen kautta eletty tai miehen hänelle ohjelmoima elämä. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, - -, kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä. (Paavali) Tämä huoneentaulu tuijottaa monen kodin seinältä hakattua rakasta syyttävästi.

On merkillepantavaa, että Suomi on Euroopan kärkimaita väkivallanteoissa ja että rakkaan puolison tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi on joutunut huikeat 22 prosenttia parisuhteessa olevista naisista ja entisen miehen väkivallan tai uhkailun kohteeksi on joutunut 50 prosenttia avo- tai avioliitossa olleista naisista. (Jyväskylän yo, perhetutkimusyksikkö)

Traditionaalinen perhe nähdään usein rakkauden tyyssijana, ihanteellisena paikkana kasvattaa lapsia ja toteuttaa tasapainoista parisuhdetta. Edellä mainitut väkivaltaluvut muokkaavat kuvan kuitenkin varsin toisenlaiseksi: koti voi muuttua turvapaikasta pelon paikaksi, tragedian näyttämöksi, jonka eteen vedetään paksut verhot estämään rakkaushakkauksen kuuluminen muille.

Kun miettii tätä väkivallan yleisyyttä, ei voi olla pohtimatta sitä, mikä on todellisen rakkausväkivallan osuus, kun kaikki ei koskaan tule tilastoihin. Ja mikä on henkisen väkivallan osuus rakkausliitoissa ja rakkaussuhteissa? Montako lasta nitistetään henkisesti päivittäin kotona tai montako kuritetaan nyrkillä tai nahkavyöllä tai tukistuksin? Montako miestä alistetaan ivapuheilla ja nalkuttaen? Tätä taustaa vasten tuntuu kerrassaan typerältä, että hedelmöityshoitoja suotaisiin vain pyhässä liitossa oleville rakkaudenomistajille, ei niille henkilöille, jotka pelkästä rakkaudesta ja antamisenhalusta haluaisivat synnyttää lapsia tähän maailmaan.

Toinen kuolemansynti: myötätunto

2006-10-04T20:45:00.000+03:00

Mainittakoon tässä vaiheessa, että olen riisunut tarkoittamastani synnin käsitteestä ahtaan uskonnollisen näkökulman seitsenosaisessa kirjoitussarjassani.

Tarkoitan synnillä pahaa tekoa, rikosta ihmisyyttä, en Jumalaa vastaan. Ja kun nimeän jonkin kuolemansynniksi, en tarkoita, että mainittu ominaisuus on aina ja kaikkialla rikos ihmisyyttä vastaan. Se voi olla myös syvästi myönteinen ominaisuus, kuten nöyryys uuden asian edessä vaikkapa opiskelutilanteessa tai myötätunto toisen ihmisen surun edessä.

Toiseksi kuolemansynniksi nimeän siis myötätunnon, joka tarjoutui tähän Tuomas Akvinolaisen nimeämän toiseksi pahimman kuolemansynnin - kateuden - vastakohtana. Kysyn seuraavassa, miten myötätunto voi olla kuolemansynti. Ja johdonmukaisuuden nimissä: onko se toisen perinteisen kuolemansynnin, kateuden, vastakohta, jos tässä vastakohtia haetaan?

Ensinnäkin, en ymmärrä, miksi kateus olisi kuolemansynti. Sehän todistaa vain, että ihmisen tunteet elävät, toimivat niin kuin niiden pitääkin. Jos jollakulla on omistuksessaan muutaman miljoonan markan unelmakämppä rantalaitureineen, niin miksi sitä olisi synnillistä kadehtia? Tai jos joku on umpiterve, niin miksi sairas ei saisi kadehtia terveen olotilaa?

Toiseksi, minusta on kieroa piilottaa kateuden tunteensa ja teeskennellä, ettei muka yhtään harmita tai tee mieli sitä, mitä emme omista tai mitä meillä ei ole. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkea tulisi kahdehtia, vaan lähinnä sitä, että kateus on liikkeellepaneva voima, siis resurssi, jota ei kannata heittää hukkaan.

Nimitän tässä kateuden puuttumista siis myötätunnoksi, vaikka semanttisesti myötätunto on vallan muuta, paljon kantaaottavampi tunne kuin kateuden puute. Nimitän siis sitä, että emme kadehdi huvilaa Kulosaaren rannoilla myötätunnoksi, jota meidän on pakko tuntea plantaasin omistajaa kohtaan, jos kerran emme kadehdi häntä ja kuitenkin tiedämme tarkoin huvilan sijainnin ja kauneuden. Tai myötätunnoksi tervettä kohtaan, jos sairaana emme kadehdi terveyttä. Hyväksymme tyynesti eriarvoisuuden ja sen, että olemme alemmalla tai huonommalla portaalla.

Mitä enemmän tämänkaltaista myötätuntoa maailmassa on, sen eriarvoisempana yhteiskunta säilyy. Myötätuntoon liittyy hiljainen hyväksyminen, ja sen myötä tyyneys ja toimimattomuus, olojen perimmäinen säilytyshalu ja ehkä myötätunnon kohteen sopeuttaminen rakenteeseen, jossa kitka ilmenee. Esimerkiksi se, että huoruus halutaan laillistaa, on juuri tällaista myötätunnon väärinkäyttöä. Hyväksymällä seksin kauppatoiminnan tuemme yhteiskunnallista alistamista ja eriarvoistamista sen kansanosan osalta, joka ei osaa pitää puoliaan ja joka on saatu uskomaan siihen, että itsensä myyminen on samaa kuin yritystoiminnan harjoittaminen valvotuissa oloissa.

Sen sijaan kateus johtaa kapinaan ja vallankumouksiin, kuten mm. historiallisessa proletaarin nousussa isäntiä ja johtajia vastaan. Jos proletariaatti olisi tahtonut vain leipää, se ei olisi koskaan noussut. Se nousi vasta kun näki kaikki ihanuudet, mitä rahalla saa.

(Maalaus Annibale Caracci)

Ensimmäinen kuolemansynti: nöyryys

2006-10-03T10:40:00.000+03:00

Liikutuin lapsena, kun luin Z. Topeliuksen satuja ja runoja Lukemisia lapsille -kirjoista. Räkänokkaiset orpolapset kiittivät kauniisti armollista Herraa, kun ankaran katovuoden jälkeen olikin taas ihmeen kaunis suvi ja syys toi jyvät täyteläät, ja niiden myötä leipää rääsyläislapsillekin.

Oi, isä, sulle kiitos on
ja kiitos harras, rajaton,
sa murheen poistit maasta
ja johdit tiemme valohon.
(Köyhäin lasten kiitoslaulu)

Näitä lukiessa tuli niin nöyräksi, että kirjoitti nöyriä runoja. Totuus näyttäytyi niissä oudon käänteisessä valossa, kuten esimerkiksi runossa Kotini. Näin se alkoholistin tyttären runo kuului:

Koti armas kultainen,
siellä oon mä iloinen.
Paras paikka päällä maan,
parempaa ei olekaan.

Kotona on isä, äiti,
sekä sisko rakkahin.
Kotona on ilo onni,
se on paikka parahin.

Mainittakoon vähemmän nöyrästi - alan parantua synnistäni - että voitin tuolla riimirunolla piirini Lasten Henkisissä Kilpailuissa toisen palkinnon, runokirjan Muistojen tie, jota en koskaan lukenut. Kolmannen palkinnon (kirja Nappaslieriäiset, jota myös en koskaan lukenut) sain tarinallani Kalle Kannnon kääntymys, jossa kuvasin alkoholisti-isän nöyrtymistä tyttöjensä keuhkotautivuoteen äärellä. Tarina päättyi isän lupaukseen, ettei hän nosta enää väkijuomia huulilleen, jos tytöt parantuvat. Ja panin tytöt parantumaan.

Nöyryyttä ylläpitää toivo, ajatus palkinnosta, jonka ponnisteluistaan saa. Jossain on onnenmaa, joskus kaikki on paremmin. Nöyryyden syöpä nakertaa ihmiseltä ilon ja turruttaa hänet jonkinlaiseen välitilaan, jossa odotuksesta muodostuu pysyvä tila. Kuin kiirastuli ennen paratiisia. Nöyryyttä näkee laajasti nykyään mm. hoitoalan ihmisissä, jotka ovat niin maahanpoljettuja, etteivät kehtaa nousta barrikadeille vaatimaan työstään asiaankuuluvaa korvausta.

(Maalaus Marc Chagall)

Seitsemän kuolemansyntiä -sarja

2006-10-02T20:25:00.001+03:00

Uudessa NONO-blogissa on tulossa kirjoitussarja seitsemästä kuolemansynnistä. Pyydetyt kirjoittajat kirjoittavat kukin esseen valitsemastaan kuolemansynnistä.

Minäkin tahdon yrittää, täällä omassa blogissani, koska kyse on nähdäkseni eettisistä pohdinnoista, blogini pääaihealueesta. Synnit keksin kuitenkin itse, ja tulen luultavasti puhumaan aika paljon itsestäni. Luulisin, en ole aivan varma, koska kirjoitan kunkin esseen vasta kun sen vuoro on, sen kummemmin etukäteen suunnittelematta. Voin myös kirjoitella muita päreitä välillä, eli sarja ei välttämättä tule peräkkäin. Myönnettäköön, että samalla koetan saada uutta potkua blogiini, kynäni kun jostain syystä uhkaa ehtyä kokonaan tällä blogisaralla. Jospa nyt aiheesta kirjoittaminen tuntuisi vähän mielekkäämmältä..

En siis tule kirjoittamaan ylpeydestä, kateudesta, vihasta, laiskuudesta, ahneudesta, kohtuuttomuudesta enkä irstaudesta. Kirjoitan synneistä, jotka nimeän nöyryydeksi, myötätunnoksi, rakkaudeksi, ahkeruudeksi, anteliaisuudeksi, kohtuullisuudeksi ja siveydeksi. Minusta nimittäin näiden nimissä tehdään suuria syntejä samalla, kun lunastetaan taivaspaikkaa toisten nenän edestä.

Ja vakuutan, ettei omilla pikku esseilläni ole mitään yhteyttä NONO-blogin kirjoitussarjaan. Kunhan varastin mainion idean, ja hävyn vuoksi vielä nurin kurin, ettei ihan julkivarkaaksi syytetä.

(Maalaus Titian)

Petos

2006-10-01T13:02:00.000+03:00

Vilkaisin taas turistin blogia nähdäkseni, miten muutto Nurmijärven omakotitaloon on sujunut ja saadakseni ehkä murusen onnea osakseni, siitä lukiessani. On ollut hauska seurata talon ostotouhuja.

Sainkin surun muruja. Koti on saastunut, ahdistus asuu taloa ja kirjoittajaa. Miehellä on toinen nainen. Jumalauta noita pettureita, jotka epäkypsyyksissään hyppyyttävät naisia taivaan porteille ja sitten syöksevät helvettiin. Ja voi meitä naisia, jotka rakastamme ja alamme rakentaa pesää ja tulevaisuutta luottaen toiseen ja rakkauden kestoon tajuamatta, että parhainkin rakkaus on raunioilla, ennen kuin ehdimme kissaa lausua.

Ja mistä johtuu, että se useammin on mies kuin nainen, joka murskaa toisen elämän? Nainenkin murskaa, mutta useimmiten vasta, kun osoittautuu, ettei miehestä ole arjen jakajaksi ja vastuun kantajaksi. Mies pettää usein jo rakkauden korkeilla laineilla, silloin kun paratiisi kukoistaa.

Tarina Eedenin tapahtumista tuntuukin epäuskottavalta - Eevako muka petti viekkauttaan ja Adam oli vain viaton uhri omenaa haukatessaan. Ettäs kehtaavat valehdella pyhässä kirjassa.

Malja elämämme rikkaudelle!

2006-09-28T16:34:00.000+03:00

Olen käynyt joka päivä pururadalla kuin paraskin urheilu- tai kuntofriikki. Asettelen huolellisesti kävelysauvani, Right-sauvan varmasti oikeaan käteen, Left-sauvan vasempaan. Kiinnitän rapisevat tarrat ranteiden ympäri, katson eteenpäin ja suoristan selkäni, ja tunnen pienen tekonahkareppuni painon lapaluitteni välissä.

En tiedä, saisiko sauvakävelijä pitää reppua selässä, mutta minäpä pidän. Siellä on nimittäin kamera, pieni vesitaskumatti sekä inhalaatiojauhe hengitysteiden avaamiseksi. Kesäisestä nokkosrokosta lähtien hengitystieni ovat olleet aika tukossa, ja allergiatesteihin jonotellessa pidän jauhekiekkoa varalla, jos hengästyminen jumiuttaisi putket tosissaan. Mieluiten otan kuitenkin vesihuikat taskumatista, jos henkeä ahdistaa.

Pururata kiertää paikkakunnan ainoan vuoren ympärillä, ja eripituiset kuntoreitit risteilevät myös vuoren halki, vuoroon ylä-, vuoroon alamäkeä. Toistaiseksi olen vain kiertänyt vuorta, koska ylämäet ovat melko jyrkkiä. Tapanani on kyllä loikata radalta sivuun, melko korkeallekin vuoren päälle, jos silmäni porautuvat kiinnostavaan yksityiskohtaan, jonka haluan kuvata. Joka reissulla löytyy jotakin, milloin muurahaispesä, milloin sieniä, milloin syyskuinen kukkaloisto.

Jäkälät ovat oma lukunsa – niin vaikeita kuvattavia ne ovat. Jäkälä nosti pikarinsa hauraan – nyt malja elämämme rikkaudelle – tämän Helvi Juvosen runon haluaisin tulkita kuvaksi, kun polvistun märkään maahan vangitsemaan yhtä pikaria makrokuvaan, joka tuhannesti ja taas tuhannesti menee kuitenkin pieleen. Miksi tuo hauraan hapera sienimäinen tihentymä ei antaudu minulle? Miksi se aina ylivalottuu?

Sitäkin olen muuten miettinyt, johtuuko nykyinen hengenahdistukseni äänisairauteni pahenemisesta. Jos aivoissani on tapahtumassa jokin pieni niksahdus jossakin hermoradan nanomikro-osasessa, sellainen joka heijastuu samaan heikkoon kohtaan kuin muutama vuosi sitten, kun äänihuuleni alkoivat oireilla? Jospa jokin tärkeä solu muuntuu siellä parhaillaan tai peräti kuolee? Solujahan nyt tulee ja menee, jopa keskioluen vaikutuksesta, saati sitten jonkin oudon radaltapoikkeaman vuoksi.

Kaihoten ja kadehtien luen kohtalotoverini blogimerkintää botox-piikillä käynnistä. Miten häneen piikit tehoavat ja sitten kaikki on hyvin. Hitto. Joudun jättämään jo toisen piikin väliin, kun en voi nyt syöttää kehooni mitään lääkkeitä ennen allergiatestejä. Ja väliäkö tuolla oikeastaan onkaan, sillä teho meikäläisen äänihuuliin on omassa sairaalassani ollut minimaalinen.

Olisin muuten varmaan onnettomampi, jos minulta vietäisiin kyky kirjoittaa.

(Maalaus Edouard Manet)

Me narsistit

2006-09-24T11:10:00.000+03:00

Sellainen tunne, että on antanut jo lähestulkoon kaiken mitä voi, tähän blogiin. Jonkinlainen pettymyksen kaltainen tunne siitä, että ei tällaisella viestinnällä kuitenkaan ole voimaa, ei muuta merkitystä kuin omien ajatustensa ulos paskantaminen. Niin juuri, oikea sana, sillä hyvin harvoin sanat saavuttavat syvemmin ketään tai aiheuttavat värähdystä lukijoissa, joilla on kiire takaisin omille sivuilleen katsomaan omia heijasteitaan.

Bloggaamisen suurin merkitys ei olekaan vuorovaikutuksessa, niin kuin ensin hurmioituneena ja hurskaana ajattelin. Kyllä se suurin merkitys ja motiivi lienee oman persoonan ja erinomaisuuden esittely, jota muiden toivotaan täydentävän apukommenteilla. Sitä itsensä esittelyä vain tehdään monin keinoin, jopa petollisin ja negaatioiden kautta, kieltämällä oma hyvyys ja leikkimällä vaatimatonta, huonoa ja naurettavaa persoonaa.

Täällä tehdään itsemurhaa, sairastetaan, ollaan näkymättömiä tai ahdistuneita, yksinäisiä, petettyjä, eronneita, vähätellään itseä. Hetken kuluttua havaitsee, että näkymätön onkin mitä näkyvin, itsemurhaa tekevä sinnittelee trapetsillaan vuosikausia, petetty muuttuu pettäjäksi, sinkku parilliseksi, ahdistunut alkaa muistuttaa Tarzania henkisiltä voimiltaan. Kuultaako näissä luuseristarinoissa pontimena häikäilemätön narsismi, vai miksi aiheeseen kuuluva tuhoava nöyryys ja masennus muuttuu niin pian käänteisvoimaksi?

Ja miten tosissaan nämä blogit otetaan! Voisi olla terveellisintä sanoa itsaria suunnittelevalle, että senkun, anna mennä vaan ja yksinäiselle, että kärvenny kämppääsi tai lihavalle, että syö kunnes poksahdat. Mutta kukaan ei tee niin, vaan hoivaava blogiyhteisö tarjoaa sitä perinteistä kaavaa, jonka luulisi bloggaajan jo tietävänkin: raitista ilmaa ja päänsilitystä. Ja ennen kaikkea juuri sitä heijastetta, jota katsomalla tuntee olevansa olemassa.

Kirjallisia haaveita

2006-09-17T20:26:00.000+03:00

Minulla on päässäni romaanin käsikirjoitus. On materiaaliakin jonkun verran. On kertaalleen kirjoitettua, kertaalleen korjattua, kolmesti kiteytettyä ja jo neljänteen kirkastukseen menevää tekstiaineistoa. Lisäksi on rakennesuunnitelma, joka on hioutunut kolmesta erilaisesta hahmotelmasta.

On aikaa, on tahtoa, on hinkua. Tyypillinen suomalainen siis, sillä harvemmassa lienevät ne ihmiset, joilla ei ole haavetta oman kirjan julkaisemisesta. Nythän kynnys on sitä paitsi madaltunut, kun moni julkaisee kirjan omakustanteena.

Muuan ystäväni on julkaissut jo neljä kirjaa omakustanteena. Viides olisi mennyt tietyin ehdoin läpi eräästä pienestä kustantamosta, mutta tämä pänkkä ei suostunut tekemään pyydettyjä muutoksia romaaniinsa, ja todennäköisesti pullauttaa sen jälleen ulos omakustanteena, ja minä tiedän mitän saan häneltä joululahjaksi.

Itse en omakustannetta tule koskaan julkaisemaan. On niin kova itsekritiikki, että jollei kirjani kelpaisi kustantamoitten julkaistavaksi, saisi jäädä julkaisematta. Luotan tässä kustantamoitten toimittajien pätevyyteen, vaikkakin tiedän, että valtavan paljon hyvää ja julkaisukelpoista materiaalia jää julkaisematta, etenkin runojen osalta.

Aamun Helsingin Sanomissa oli ilmoitus Palmenian houkuttelevasta kirjoittajakoulutuksesta, jossa keskeneräinen käsikirjoitus viimeistellään pätevien ohjaajien opastamina kirjaksi verkkokurssilla. Kurssi tuntuu tehokkaalta ja vastaa tarpeitani. Olisin siltä istumalta ilmoittautunut, ellei hinta olisi kohtuuttoman kallis: 1380 euroa/osallistuja. Kurssille otetaan 15 osallistujaa, joten kurssista kertyy yhteensä yli 20 000 euroa järjestäjälle. Palmenian kurssit tuntuvat muutenkin huippukalliilta. Jokin neljän päivän vesiensuojelukurssi maksaa osallistujalta 1 250 euroa. Suurin osa kursseista näyttäisi menevän työnantajan maksettaviksi, mutta tällaisen kirjoittajakurssin maksaa aina harrastelija itse, mitä laatijat eivät ole ottaneet huomioon. Kuvitellaan ilmeisesti, että kirjoittajien hinku nähdä kirjansa kirjakaupan ikkunassa sumentaa aivot ja panee ihmiset ottamaan joustoluottoa ja pikavippejä. Bisnestä tämäkin. Ei taitaisi Aleksis Kivi enää saada kirjaa julkaistua siinäkään määrin kuin aikoinaan.

Sitten joku Kata Kärkkäinen kirjoittelee tuosta vaan romaaneja ja käsikirjoituksia, joiden myynti on ilmeisen kannattavaa. Tai valokuvamalli Susanna Janinexvaimo Sievinen, joka ilmoitti lehdessä kirjoittavansa parhaillaan kirjaa, joka julkaistaan. Tosin kustantaja ei ollut vielä tiedossa, mutta eiköhän tästä opuksesta kohta tapella.

No, en lannistu, naputus jatkuu. Pitäähän jännitys kerran vielä kokea, kun se nuoruuden runokokoelmakin tuli takaisin Kariston Erno Paasilinnalta, joka kyllä kehaisikin ja sanoi, mihin tulee jatkossa kiinnittää huomiota. Käsikirjoitus lensi kuitenkin sillä erää roskikseen eikä uutta tullut. Nyt on kuitenkin näissä joutilaissa päivissä edes hiukan sisältöä, kun ajattelee, että tekee kirjoitustyötä. Pitäisikö tehdä itselleen oikein lukujärjestys seinään, huoneentaulun (LUOTA ITSEESI JA KUVIISI) viereen? Panisi siihen aamun kirjoitustunnit, sitten ruokatunti ja iltapäivän tunnit ja vaikka välitunnitkin.

(Valokuva Jan Fikacek)

Sanat suussani sulavat

2006-09-12T00:25:00.000+03:00

Suomi on satiirin kehitysmaa, mutta paras suomalainen satiiri löytyy kuitenkin jostain, nimittäin blogeista, miesten blogeista, kun Pahkasikakin otti ja kuoli.

Yhä enemmän alkaa tuntua siltä, että sotaa tässä tarvitaan, naisten sotaa itsejään vastaan. Mies on taivaan lahja naiselle, mutta nainen on naiselle susi, eniten itselleen. Paradoksi sisältyy siihenkin, että nainen lukee mieluusti miesten kirjoittamaa satiiria ja kikattelee sille iloisesti, mutta ei itse kirjoita sitä, koska se ei kuulu hänen rooliinsa. Nainen on edelleen se, jolle tapahtuu, ei se joka tekee.

Millaiset rummut olisivat raikuneetkaan Blogistanissa, jos yllä viitatut lahjakkaat miessatiirikot olisivat saaneet bloginsa kirjaksi ja kutsun television keskusteluohjelmaan! Kun naissarkastikko-satiirikolle tapahtui kaikki tämä, missä rummut? Missä huikea nousu tilaajamäärässä? Miehet ovat hiljaa ja naisetkin vaikenevat kuin mustarastas heinäkuussa. Eivätkö Birdyn satiiriset heitot lopultakaan sisällä tarpeeksi pekonihuumoria ja sillintuoksua? Tai hulvatonta perseet olalle –kielenkäyttöä? Siitäkö suomalaisessa laatusatiirissa pohjimmiltaan onkin kyse?

Missä olit silloin

2006-09-11T11:12:00.000+03:00

kun kukkiin puhkes maa.. ei vaan silloin, kun kuulit katastrofeista?

1. World Trade Center

Olin hoitamassa iltatunteja, ja nimenomaisella kuulohetkellä opettajien yhteishuoneessa välitunnilla. Yksi opettaja sai kännykkäänsä viestin, jossa kerrottiin, että jotain kauheaa tapahtuu New Yorkissa ja Pentagon on tuhoutunut... Tunti alkoi juuri, joten menin luokkaan, jossa aikuisopiskelijat kirjoittelivat tietokoneilla tekstejään rauhallisina. Avasin television ja katsoimme yhdessä, kuinka lentokone lensi toistamiseen ja toistamiseen päin WTC:iä. Suljin television ja työ jatkui hiljaisena. Kukaan ei puhunut mitään, järkytys oli liian suuri.

2. Tsunami

Olin kotona, sukulaisten kanssa, rauhallisessa joulun vietossa. Ensin vaikutti siltä, että kyseessä on tavanomainen, muita koskeva katastrofi, josta meidän Saulimmekin pelastui kepeästi roikuttuaan lystikkäästi pylväässä, niin että ihan nauratti. Tuhon laajuus ja järkyttävyys selvisi vasta, kun nähtiin ensimmäiset kuvat vyöryvistä vesimassoista ja kadonneita alkoi olla liikaa, ja mikä pahinta, omia oli joukossa, siis suomalaisia. Jossain vaiheessa olin havaitsevinani, että tsunamiuutisia kuunneltiin euforisen kiihtymyksen vallassa, ehkä tylsän joululoman keskellä, sipsejä ja colaa siemaillen, kuin parasta jännityselokuvaa seuraten. Lööpit kukkivat ja suru sai kasvot tuhannesti ja tuhannesti. Kadonneiden hidas löytyminen takasi vibat vielä pitkään katastrofin jälkeen.

3. Estonia

Aamulla opettajainhuoneessa muuan työtoveri kertoi, että Estonia on uponnut ja 800 ihmistä hukkunut. Illalla seurasin pelastustoimia televisiosta. Jotenkin tämä katastrofi on liikuttanut minua enemmän kuin yllä mainitut, ehkä siksi, että televisio välitti onnistuneita pelastuksia niin hyvin ja lehtien pelastustarinat hakkasivat jännitysfilmit mennen tullen. Syttyipä onnettomuuden keskellä romanssikin, kuten Titanicilla konsanaan. Mitenkähän parille kävi? Saivatko toisensa?

4. Tsernobyl

Laskeuman leijuessa paljolti lounaisen Suomen ylle olin Lounais-Suomessa, pöllyttämässä maata oikein olan takaa, kun haravoin mökin pihamaata. Illalla järkytyin kun katsoin uutisia. Päivä päivältä Kari Toivonen toisti, että ydinreaktorin keskusta ei saada sammumaan. Kauhuni nousi kun ajattelin, että reaktori on ikuinen tuli, ei sammu ikinä, vaan porautuu maan pintakerroksen läpi kohden pallon ydintä. Ajattelin, että tekniikka otti nyt herruuden insinööreistä ja voitti ihmisen, ihmisyyden. Tästä hetkestä lähtien olen ollut voimakkaasti ydinvoimaa vastaan. Olen valmis laskemaan sähkön kulutustani merkittävästi, jotta tästä tuhoisasta energiasta päästäisiin muiden maiden esimerkin tavoin eroon.

5. Lapuan patruunatehdas

Räjähdys oli vapisuttanut koko Lapuaa ja kauempanakin olivat ikkunat helisseet, niin että ihmiset tiesivät, että nyt sattui pahasti patruunatehtaalla. Muistan lukeneeni Seurasta kuvaukset moneen kertaan. Kuinka äiti oli aamulla mennyt tehtaalle töihin eikä tullut enää takaisin isän ja orpojen lasten luo. Oli vain ottanut pyörän seinustalta ja huutanut heihei. Hautajaisista oli myös kuvat, 40 valkeaa arkkua vierekkin puolikaaressa, takana omaiset. Muistan kuvan edelleen aika tarkasti.

6. John F. Kennedyn kuolema

Olin aika pieni. Luin kirjaa ja kuuntelin isonsiskon kanssa radiosta pop-musiikkiohjelmaa (Kaleidoskooppi vai 8 kärjessä?) - kun lähetys keskeytetiin ja ilmoitettiin, että Yhdysvaltain presidenttiä on ammuttu. Hetken päästä ilmoitettiin, että presidentti on kuollut. Sitten alettiin soittaa jotain mahtipontista ja vakavaa musiikkia. Muistan, että harmitti suosikkilevyjen keskeyttäminen, mutta Jacqueline ja Caroline ja pikku John olivat niin suloisia surussaan, kun heitä myöhemmin kuvattiin ahkerasti.

(Maalaus Gustav Klimt)

Huoneentaulu

2006-09-07T12:34:00.000+03:00

Minulla on tässä koneen vieressä ruutupaperi, jossa on tekstattuna tikkukirjaimilla: LUOTA ITSEESI JA KUVIISI. Ilman huutomerkkiä, mutta sanat riittävät.

Kun luen lauseen, saan siitä positiivista energiaa ja tunnen puhdistuvani, palautuvani omaksi itsekseni. Vanhojen huoneentaulujen merkitys on kai sama: ne valavat uskoa ihmiseen, lupaavat parempaa huomista, lohduttavat, ovat vanhan ajan mantroja, kuten vaikkapa nämä keittiöni seinältä:Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi. Älä sorru elontiellä. Muruja on elon onni, suurin osa suruja.

Olen kuin magneetti: kerään itseeni kaikki hiukankin tähän ilmansuuntaan singotut nuolet ja menen lukkoon, vetäydyn. Kestää pitkän aikaa, ennen kuin jollain mantralla saan nuolet irti itsestäni, koska minut on niin rakennettu, että automaattisesti uskon olevani huono. Tarvitsen jatkuvasti todisteita siitä, että kelpaan, saan olla. Jos tällaiseen ihmiseen heittää kiven, se voi musertaa. Ja meitä tällaisia ihmisiä on paljon eikä tämä tunne ihmisestä lähde varmaan koskaan pois. Sen kanssa pitää vain elää.

Elämä onkin oikeasti opettelemista. Koskaan ei saavu perille, mihinkään. Eilen kuitenkin istutin rautatieomenapuun takapihalle. Aamulla aikaisin kävin pururadalla sauvakävelemässä kolmen kilometrin lenkin. Jatkeeksi kuvasin puutarhassa kastepisarakuvia. Sitten postasin ne kuvablogiin. Sitten kirjoitin tämän päreen. Sitten muistin, miten sain alaluokilla sapiskaa aineista, kun aloitin joka kappaleen sitten-sanalla.

(Valokuva Jan Fikacek)

Niin makaa kuin petaa

2006-09-04T13:08:00.000+03:00

Jääkaapin sisältö tänä maanantaiaamuna:

Becel-margariinia, prk
Luomumunia, 3 kpl
Kadett-juusto, 10-prosenttinen, jämät
Suolakurkkuja, melkein tyhjä prk,
Gefilus-piimä, melkein tyhjä
Tyrnimehua, avaamaton prk
Hanapakkaus kuivaa valkoviiniä, avattu
Sillipurkki, Vestan tomaatti, puolillaan
Perunoita, Siikli, yhdelle aterialle
Porkkanoita, avaamaton pss

Mitä kaikkea tästä voisi päätellä, millaisen profiilin piirtää kaapin käyttäjästä? Ainakin sen voisi kai päätellä, että taloudessa ei ole lapsia, ei koiraa eikä kissaa. Ehkä myös sen, että kyseessä on nainen, koska hyllyillä ei ole ainuttakaan olutpulloa, ei maitoa, ei makkaraa, ja tuotteet ovat kevytversioita tai luomua. Avattu kuiva valkkis on selvästi yksinäisen naisen tekosia. Paljonkohan siitä on vajentunut ja millä aikavälillä?

Olen joskus huvittanut itseäni lukemalla Helsingin Sanomien perjantailiitteestä selostuksia julkkisten roskiksista. Toimittajat ovat tehneet kohteisiin salaisia iskuja ja profiloineet näin milloin Madonnaa, milloin jotain poliitikkoa. Kerrassaan hauskoja analyyseja. Ehkäpä seuraavaksi leväytän pramille oman jätepussini sisällön, sillä enemmän ihmisestä taitaa kertoa se mitä hän taakseen jättää kuin edestään löytää. Esimerkiksi oma sillipurkkini valehtelee minusta, joka en koskaan syö silliä yksinäni. Purkki jäi kesävierailta, joita kestitäkseni sen heinäkuussa ostin. Odotan että se pilaantuu, jolloin voin heittää sen pois. Tästä jääkaappi-roskisideastahan saisi hauskan meemin - vapaasti käytössä!

Koskapa jääkaappini henki yksinäistä autiutta, lähdin aamutuimaan kauppaan, lähimarketiin. Otin käteeni Gefilus-piimän ja katsoin viimeistä myyntipäivää, merkintäpuoli oli käännetty kaikissa purkeissa seinään päin. 5.9. En osta. Työnnän käteni ensimmäisen rivin välistä toiseen riviin ja pujottelen purkin esiin, käännän merkintäpuolen neonvaloon ja oikealle etäisyydelle likinäköisistä silmistäni. 6.9. En osta. Panen purkin samasta raosta takaisin ja ujutan käteni entistä kauemmas maitohyllyn kylmään kitaan, takimmaiseen riviin. Poimin jälleen purkin, käännän merkintäpuolen esiin, sopivalle etäisyydelle. 13.9. Heureka! Tämän otan. Harmittelen vain sitä, että en suoraan työntänyt kättäni takariviin, kuten valtaosa asiakkaista tekee. Kauppiaitten kannattaisi ehkä harkita uusien tuotteitten sijoittamista eturiviin, jos haluavat myydä vanhoja elintarvikkaieta asiakkailleen. Moni menisi lankaan ennen kuin oppisi uudet kujeet.

Pääateriaksi tekee tänään mieli herkullisen näköisiä pieniä ruskeita kaalikääryleitä. Minulle riittää kaksi, mutta kelmuun käärityssä pakkauksessa on kuusi, vissiin ehyelle perheelle tarkoitettu herkku. Katson sitten ohuita pihvejä, ja vesi herahtaa kielelle. Nämäkin ovat perhekokoa, neljä kappaletta ihania ohuita leivitettyjä fileitä. Tilastot taitavat valehdella, ja maailma onkin täynnä isoja onnellisia talouksia, eikä tällaisia surkeita yhden naisen symbiooseja. Hobby Hallin kauniit lakanatkin ovat aina kahdelle, samoin päiväpeitteet ovat leveään parivuoteeseen, johon minä hukkuisin. Päätän laittaa jääkaapin munista omeletin yhdelle ja paahtaa sen kanssa vaikka grahamleivän, salaatiksi porkkanaraastetta. Säästyypä rahat. Korissani on vain piimäpurkki, juusto ja grahamleipä.

Jään hetkeksi kassalle norkoilemaan ja lukemaan odotellessani Iltistä. Eräs "äiti" kirjoittaa Tekstaripalstalla Porvoon kirkonpolttajasta, että voi voi, jälleen yksi nuori joutuu vankilaan alkoholin vuoksi.

(Maalaus Thomas Griffiths Wainewright)

Pahan kukkia

2006-09-02T10:55:00.000+03:00

En ole koskaan joutunut kohtaamaan pahaa silmästä silmään, kasvoista kasvoihin. Se on tullut näköpiiriini, mutta katsonut kuitenkin muita, ei minua, joka olen ollut kai mitätön pala sen mustaan kitaan.

Siksipä olikin yllätys, kun löysin pahuuden virtuaalilaineilta, jossa se ui minut kiinni ja yritti ahmaista minut. Se puhalsi niskaani kylmiä henkäyksiään ja yritti kaataa minut kumoon, kerta toisensa jälkeen. Se käytti sanoja, joiden tarkoitus oli haavoittaa ja tappaa. Se kieroili, petkutti, valehteli, mustamaalasi, manipuloi, käkätteli ja hähätteli ja tanssi pirunpolkkaa sanojensa villitsemänä.

En vain ymmärrä tätä paradoksia. Mikä minussa vetää mustaa lintua puoleensa? Onko se oma toinen puoleni vai viattomuuteni? Miksi minä? Onko se juuri se, että vain minun kaltaiseni jaksavat vielä hämmästellä pahuutta, jolle virtuaali suo trooppisen ilmaston kasvaa ja kukoistaa?

Jaksan odottaa sitä päivää, että virtuaalissa pätevät samat lait kuin reaalisessa elämässä. En ymmärrä, miksi ihmisen tulisi olla netissä vapaata riistaa tai miksi kaikkien pahan kukkien tulisi saada nimenomaan siellä vapaasti kukoistaa. Nettihän on jokapäiväistä leipää kaikille vauvasta vaariin, toinen maailmamme. Miksi siellä saisi käyttäytyä kuin sika? Miksi vain siellä tulisi osata tehdä oikeat valinnat ja olla kypsä, ja miksi vain siellä on itse vastuussa kärsimyksistään?

Kyllä kirjoittaja nähdäkseni jo nyt pystytään tarvittaessa jäljittämään nykytekniikan keinoin, kunhan on valtuudet. On aika vanhakantainen ajatus, että virtuaali on rajattoman vapaa temmellyskenttä, jonka tuleekin pysyä sellaisena. Ei ihminen ole ansainnut sellaista, mihin ei pysty. Siinä ne rajat ovat.

(Maalaus Victor Vasnetsov)

Lastensuojelua

2006-08-30T09:40:00.000+03:00

Aluelehdessä on uutinen, jonka mukaan erään yläastetta käyvän oppilaan lähipiiriin kuuluva ihminen on tehnyt tutkintapyynnön koulun päivänavauksista. Syy on se, että syyslukukauden ensimmäisenä päivänä koulun päivänavauksessa soitettiin Sir Elwoodin Hiljaiset värit -yhtyeen sovittama ja esittämä Jo joutui armas aika.

Uutisesta ilmenee, että samainen mies kanteli jo lapsen ala-asteen rehtorista ja koulun aamunavauksista lääninhallitukseen, jossa valitukset eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään. Kyseinen oppilas oli ilmeisesti itse halunnut olla porukan mukana avauksissa, koska vanhemmilta ei ollut tullut kieltolappua koulun kyselyyn. Tai ainakaan oppilas ei tuonut sitä perille asti.

Koulujen rehtorit noudattavat uskonnonvapauslakia, ja johtavana periaatteena on jo vuosien ajan ollut ihmisen erilaisuuden hyväksyminen ja toisen kunnioittaminen, ainakin opetussuunnitelmissa, mutta useimmiten myös käytännössä, tietenkin pienin vaihteluin eri kouluissa. Käytössä on oltava aina myös erillinen tila oppilaille aamunavausten ajaksi, mikäli he tahtovat. Voi myös pitää kuulokkeita korvilla, jos ei halua erilliseen tilaan. Ongelma on ilmeisesti siinä, että lapset ja nuoret eivät halua erottua kavereistaan vanhempien tai holhoojien heille syöttämien maailmankatsomusmallien vuoksi.

Olisiko niin, että suurempi vaara lapselle onkin kotoa valmiiksi tarjottu malli kuin koulujen hyvin ympäripyöreät ja maailmojasyleilevät aamunavaukset? Kouluissa sentään esitellään uskonnonkin tunneilla erilaisia uskontoja ja tapoja suhtautua maailmaan ja kaikkeen olevaiseen. Kouluissa opetetaan lisäksi kriittisyyttä ja korostetaan itsenäisen ajattelun merkitystä varmaan jo kaikissa oppiaineissa.

Joskus on lehdissä myös uutisia vanhemmista, jotka jostain omasta maailmankatsomuksellista syystään eivät päästä lapsiaan ollenkaan kouluun, vaan opettavat heitä kotona. Henkistä väkivaltaa, joka panee kysymään jo sitä, pitäisikö lapset ottaa huostaan joksikin aikaa. Otetaanhan lapsia huostaan fyysisenkin väkivallan vuoksi.

(Maalaus Mikhail Nesterov)

Maaseudun syystunnelmia tihkuisena lauantaina

2006-08-27T17:01:00.000+03:00

Kontallaan II eli paneminen jokamiehenoikeudeksi

2006-08-25T15:30:00.000+03:00

Olen tänään keskustellut hieman kuumentuenkin viettelyn eettisyydestä - keskustelu jatkunee edelleen jonkin aikaa - ja olen aiheeseen sopivasti lueskellut Kaarina Hazardin kolumnikokoelmaa Kontallaan, josta kirjoitin hiljakkoin.

Hämmästyttää se, että myös jokuset naiset ovat sitä mieltä, että seksi voidaan hyvinkin nähdä kauppatavarana ja teknisenä suorituksena. Sekin hämmästyttää, että edelleen yleinen on myös se perustelumalli, jossa vedotaan kysynnän ja tarjonnan lakiin, mutta unohdetaan, että tämä malli tuo kiistatta ja aina tullessaan kurjuutta, orjuutta, tauteja ja kuolemaa.

Monesti prostituution laillistamisen perusteeksi esitetään myös marginaalisia tilanteita, kuten vammaisten seksinnälkää tai seksittömän avioliiton pelastamista. Loukkaavinta tässä on se kauhistuttava ihmiskäsitys, joka todistelee huoruuden pystyvän olemaan vapaaehtoista ja helppoa toimintaa. Samallahan tullaan kiistäneeksi naisen inhimillisen kärsimisen kyky - saman kvaliteetin, johon kaikki ihmisoikeudet perustuvat. Kuka välittää huoran kyyneleistä, kun tämä jää yksin miesten lähdettyä vaimoja panemaan?

Hazard nimittää tätä ajattelua Paneminen jokamiehenoikeudeksi -liikkeeksi, joka toistaa käsitystä siitä, että paneminen ei perimmältään tunnu naisista miltään, joten he voivat hyvin luovuttaa tavaransa yhteiseen käyttöön niille, jotka sitä haluavat, etenkin kun saavat palkan vaivoistaan. Nämä yleispanijat eivät ymmärrä, miksi nainen niin kovin tahtoo pitää kiinni tavarastaan, joka on hänelle itselleen arvoton, mutta miehille niin kovin arvokas. Koska nainen on pohjimmiltaan tunnoton olento, sopii huoraaminen hänelle luonnostaan niin kuin hevoset mustalaisille ja kaupankäynti juutalaisille. Ankara paradoksi vallitsee vain siinä, että huorissa käyminen ei koskaan tapahdu päivänvalossa, vaan salaa. Miehet eivät halua paljastua, vain tyydyttää himonsa.

Myötätuntoni on huoran puolella, ja yleensäkin naisen, koska mies edelleen polkee naista sekä fyysisesti että varsinkin henkisesti. Huorissa kävijä harjoittaa julmuutta sekä vaimoaan että huoraa kohtaan. Hän on epärehellinen, pettää huoraa, itseään, vaimoaan, lapsiaan. Hän on puoliksi rehellinen vasta sinä päivänä, kun tulee kotiin huikaten perheelleen: "Hei, anteeksi että olen myöhässä, kävin huorissa ja nyt on nälkä." Kokonaan rehellinen on vasta sitten, kun tuo huoran päivällispöytään ja ottaa hänet aviovuoteeseen vaimon ja itsensä väliin.

(Lähde: Kaarina Hazard, Kontallaan, muistiinpanoja mediasta, 2006)

"On etäällä etsitty onni" *

2006-08-23T11:07:00.000+03:00

Blogejakin lukiessa havaitsee, että erilaiset elämäntapahallinnat ovat trendikkäitä ja lisäksi yllättävän helppoja. Ihmisen tulee ohjelmoida itsensä oikealla tavalla ja naks - onni on käsillä, sielua ympäröivä ikävyys unohtuu ja oma maailma pelastuu.

Onni on extreme-laji, jota mitä todennäköisimmin saa kohta ostaa konkreettisessa muodossa laitteena, jonka voi kytkeä piuhoilla päähänsä. Samalla voi bodata kehoaan timmiksi kuoreksi tämän onnellisuuden ympärille. Kenties yhtä aikaa voi kuunnella myös lempimusiikkia. Tyhjyys ei pääse tunkemaan mistään rakosesta ihmispolon mieleen.

Alkukesästä blogini yläpalkissa oli mietteenä kirjailija-kääntäjä Kyllikki Villan sanomus mielentilan rytmistä: On ihan luonnollista, että elämässä on myös alakulo. Nyt ihmiset kestävät huonosti edes yhtä surullista päivää. Elämässä on rytmi.

Onnea ja mielenrauhaa etsiskellään asiantuntijakojuista ja toisaalta negaatiosta - kieltämällä olemassa oleva todellisuus, ottamatta osaa ahdistaviin asioihin. Oma mielenrauha kävelee tarvittaessa muiden yli. Jostain syystä muistan tässä erästä neiti Vepsäläistä, opiskelutoveriani fonetiikan luennolta. Hän sanoi, että jättää heti taakseen marisevat ja ikävät ihmiset. Odotin koko ajan, koska neiti Vepsäläinen siirtyisi hymyilemään muualle.

Miten viisas oli L. Onerva runoillessaan:

Oikea onni
on ihmisen vasta,
koska hän laannut
helyä onnen
on tavoittamasta.

Ja lopulta, kestääkö ihminen rajatonta onnea? Minun maljani on ylitsevuotavainen. (Raamattu, Ps. 23:5)

Voisiko se riittää, että ei ole kaiken aikaa onneton? Voisiko saada nautintoa myös itkiessä, kyynelten valuessa poskilta alas? Ei pyyhkisi niitä pois. Puhdistaisiko kyynelvirta, virkistäisikö alakulo mielen paremmin kuin amerikkalainen mielenhallintametodi tai hiljaisuusretriitti kuusamolaisessa lomakeskuksessa? Jos keskittyy bodynsa ja sensitivynsä hallintaan, sulkeeko silloin silmänsä lähimmäisiltä? Eikö ihmisen kuulukin ahdistua maailma hädän edessä?

* Kaarlo Kramsu

(Maalaus Liane Abreau)

Laskurin kertomaa

2006-08-21T13:42:00.000+03:00

Remonttimiehet poraavat kylppärissä niin, etten saa rauhaa keskittyä mihinkään tärkeään aiheeseen. Pannaan siis suosiolla hömppäpostaus jostakin, mikä nyt on itselleni aktuellia ja kevyttä.

Olen syysiltojen pimetessä alkanut vilkuilla blogilaskuria hieman tarkemmin, koska se kertoo tuhat ja yksi tarinaa blogin lukijoista ja samalla omasta kirjoittamisestani.

Laskuri kertoo, kenen suosikki olet, kuka palaa toistamiseen, kuka eksyy jonkin haun kautta sivuillesi, ei enää palaa tai innostuu ja rupeaa selaamaan arkistojasi - tämä on mieluisaa bloggaajalle, koska joskus tupsahtaa samalla uusi tilaaja blogille. Laskuri kertoo myös, kuka seuraa askeliasi varjon tavoin, piilossa pysytellen, mutta uskollisena koko blogihistoriasi ajan. Se kertoo myös sen, että joku hyvin läheltäsi, saman pikkukaupungin tai alueen liittymästä seurailee juttujasi itseään ilmaisematta, kenties sinut tunnistaen. Se kertoo myös sen, että joku ei ehkä tahdo kartuttaa lukijamäärääsi, koska tulee aina, kuukausikaupalla ja monta kertaa päivässä Google-haun Ikkunaiines kautta. Terveisiä vaan mm. eräälle saunalahtelaisliittymälle, halaus ja kiitos mielenkiinnosta!

Alkuun vierastin laskureita, koska koin ne kunnon skitson tavoin kyttäykseksi. Nyt koen ne hyviksi palautteen antajiksi, jotka toimivat peilin tavoin. Näyttävät omat kasvot sillä tavalla, että jos palaute ei miellytä, voi pohtia itsekseen, missä määrin on antanut aihetta käyntien harvenemiseen tai lisääntymiseen, entisten tuttujen katoamiseen tai uusien tuloon, mihin milloinkin.

Viimeisin peiliinkatsomisen syy on kuitenkin arvoitus, johon en ole löytänyt ratkaisua, vielä. Laskurin googletusta seuraamalla nimittäin löysin yllätyksen, Ikkunaiineksen nimen pornosivujen naistarjonnasta. Nimi Ikkunaiines johti "pimpsa-pornosivustoille", joita en ryhtynyt selaamaan. Kenties siellä on joku luomurintainen mature-nainen keekoilemassa ikkunaraamit kaulassaan.

Pst Päivitän tässä samalla pitkästä aikaa - kunhan ukkonen lakkaa - omaa suosikkilistaani Blogilista.ni, myös kuvablogini puolella.

(Maalaus Peter Paul Rubens)

Pusu paperimiehille

2006-08-17T11:38:00.000+03:00

En malta olla aluksi viittaamatta ropsahduksenomaiseen blogimerkintään, jossa kummasteltiin edellisessä päreessäni ollutta paperimiesten alituista pramille nostamista palkoista puhuttaessa. Miksei koskaan puhuta ahtaajien palkoista tai suurista maataloustuista? Kysymys on hyvä ja vastaukset ovat luettavissa kyseisessä blogissa. Tosin jokin ennakkosensuuri nielaisi aamuisen vastaukseni nieluunsa. Tullee myöhemmin kommenttilootaan. Mutta pusu paperimiehille kuitenkin, he ovat siis palkkansa ansainneet!

Ja sitten varsinaiseen päreeseen, eli Liisalta haettuun kirjainmeemiin, i-kirjaimeen. Tässä valintani:

ihmislapsi, ihmistaimi
Nämä sanat asettavat ihmisen oikealle radalle, oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan. Näin minä näen ihmisen.

ikkunaiines
Tärkeä kanava ulos- ja sisäänpäin. Koen tämän myös työpaikkana, jossa voin harrastaa sitä, mitä ennen tein työkseni. Ehtaa minää, vain oma nimi on intimiteerattu. En osaa valehdella, siksi kaikki on totta.

ihmissuhde
En pidä sanasta muuten kuin sarkastisessa käytössä. Laskelmoitu termi, joka korostaa hyötyä ja kontrollia, jota elämässä olisi oltava, jotta se voidaan nimetä täysipainoiseksi.

ikävä
Minulla on sinua ikävä, ikävä ihminen! Sana aukenee laajoihin sfääreihin, viehättävän ristiriitaista.

ilma
Olet ilma, jota hengitän! Olet minulle ilmaa. Sama kuin edellä – paradoksi viehättää.

imeä
Sana joka tekee ihmisestä vaistoeläimen, alkuihmisen, josta kaikki sivistys on karissut. Miten kauas ihmislapsi erkaneekaan äidin rinnan imemisestä elämänsä aikana! Taitaa tikkari jäädä monelle viimeiseksi imettäväksi.

invalidi
Minulla lukee verokortissa, että saan pienen invalidivähennyksen tämän äänisairauteni myötä. Olen vakavasti harkinnut, voinko siis pysäköidä autoni etulinjaan, kun muut paikat ovat varatut. Eilen nelosen uutisissa mainittiin mm. erään invalidin suulla, että nyt sadomasokismi haluaa tulla kaapista ulos ja tehdä itseään tunnetuksi ja hyväksytyksi. Puolestapuhujina toimivat mm. kirjailija Sofi Oksanen ja lihavahko, esteettisesti rumahko nainen, joka puhui hyvin vaikeasti, kuin verhon takaa. Saako tuokin nainen iloista seksiä? Minä sen sijaan puhun paljonkin kauniimmin ja olen vapaaehtoisesti jättänyt seksin ilot terveille ja ihmissuhteen omaaville.

inkivääri
Mielimausteeni makunsa ja hajunsa puolesta. Käytän wok-ruoissa chilin ja valkosipulin kanssa kun kuullotan sipulia ja vihanneksia. Talo tuoksuu koko päivän siltä, kuin siinä asuisi iso italialainen tai kiinalainen perhe. On kiva palata tyhjään taloon.

inkerikko
Evakko, venakko, karjakko, sihteerikkö. Miksei suomekko tai lääkärikkö tai putkimiehekkö? Kontrollointia? Vähättelyä? Jaa, onhan meillä akateemikko ja koomikko.

itseohjautuva [opiskelija]
Suurinta opetussuunnitelmaan kirjattua itsepetosta, jonka koulumaailmassa kohtasin. Itseohjautuvat palasivat bumerangin tavoin lähtöpisteeseen parkumaan lähikontaktia.

Jos haluat jatkaa, kommentoi tähän merkintään ja minä annan sinulle kirjaimen. Kirjoita blogiisi kymmenen sanaa, jotka alkavat sillä kirjaimella ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana merkitsee sinulle ja miksi.

Kontallaan

2006-08-15T09:30:00.000+03:00

"Voimme lopettaa huoruudesta puhumisen vasta sitten, kun huoruuden harjoittamisella ja huorissa käymisellä on täysi sosiaalinen paikka ja arvo. Sitten kun ylpeä isä esittelee abiturienttityttärensä työtovereilleen ilmoittaen:"Tässä on meidän Sanna. Se on prostituoitu. Jo tossa on sen paras kaveri, Marja, se on kanssa huora", ei asiasta enää tarvitse jauhaa."

Kaarina Hazardin esseekokoelma Kontallaan, Muistiinpanoja mediasta ilmestyy ylihuomenna. Tuskin maltan odottaa, että saan opuksen käsiini. Veikkaan, että miehet vaikenevat kirjan kuoliaaksi, samoin kuin suuri naisenemmistö. Veikkaan myös, että Bettina S. ja jokunen muu valveutunut naismediapersoona haastattelee Hazardia, mutta muuten Hazardia näytetään ehkä kuriositeetinomaisesti, sillä nais-ihminen on miehen poikkeus, ja Hazard nyt sattuu olemaan erikoisen poikkeava. Lisäksi hän on selkeästi pulska, jollei suorastaan lihava, mikä selittänee oudon käytöksen.

Olen mielelläni feministi ja heilutan naisten lippua siellä missä voin, niin kauan kuin puhe tasa-arvosta on juhlatasoa ja niin kauan kuin samapalkkaisuus on utopiaa ja ennen kaikkea niin kauan kuin naiset alistuvat tähän saadakseen miehen jalkoväliinsä ja kotiinsa remonttimieheksi tai kulissiksi. Pitäähän naimisiin edelleen päästä. On käsittämätöntä, että lähes kouluttamaton paperimies ansaitsee korkeakoulutettuun sairaanhoitajaan tai kirjastonhoitajaan/-johtajaan verrattuna kolminkertaisesti, ja häpeällistä on se, että tämä tapahtuu naisten täydellä tuella. Naiset ovat kaksituhatluvullakin vielä housut nilkoissa odottamassa kiltisti miehen armolahjaa.

Juttelin kesällä läheisen ystäväni kanssa. Hänellä on avioliitossaan ongelmia, siilä mies pettää häntä jatkuvasti. Hän oli napannut miehen kännykästä muutaman naisen numerot, soittanut heille ja varmistanut epäluulonsa. Nyt hän pelkää miestään, joka oli sanonut vain: Sinä hermostutat nyt minua. Talo on kuulemma täynnä aseita. Nainen ei aio muuttaa pois.

"Mitä siis, jos olisin mies? Oi, minä ampuisin ja ratsastaisin! Röyhtäilisin ja piereskelisin poikain kanssa kymmenentuhannen euron kuukausipalkalla yöt läpeensä, muuta en tekisikään kuin salaisia sonninkauppoja, ämmiä tahtoisin nähdä korkeintaan kimmoisina kumartelemassa pullonavaajaa, kun se omasta kädestäni penkin alle olisi lipsahtanut. Jos olisin mies, Loka-Laitinen näyttäisi rinnallani martalta. Ongelmahan on se, että en ole mies, juuri se on ongelma."

(Kursivoidut kohdat sitaatteja Kaarina Hazardin Kontallaan-esseekokoelmasta)

Runotorstai: Saattohoito-proosaruno

2006-08-12T10:25:00.000+03:00

Saattohoito

Äiti hämmästyy tuloani.
- Eikö sua pidätettykään?
Tommonen rattijuoppo.
Mulla on nälkä. Anna ruokaa.

Istun vuoteen viereen.
Kuorin banaanin, syötän.
Äiti nukahtaa, tartun kädestä.
Vapaalla kädellä avaan runokirjan.
Olen varautunut pitkään istuntoon.
"Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin/
kaikk' on niin hellää ja hyvää./
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin/
ja tuoksuvat rauhaa syvää."
Tämän valitsen. Tirautan kyyneliä.
Käytävältä alkaa kuulua kuorolaulu ja kitaran rämpytys:
Jeesuksen silmät, viimeiset silmät ja
Olen kuullut on kaupunki tuolla.
Tirautan lisää.

Äiti havahtuu, sormeilee peiton reunaa.
Kerron sulle nyt.
Kirjat on valmiina.
Toisessa lukee ketkä pääsevät taivaaseen,
mulle näytettiin ne kirjat
ja siellä luki Ester Hallio.

Hoitaja potkaisee reidellään heilurioven auki
lääketarjotin kädessä.
-Mitäs se Esteri täällä nyt selittää?
Viime yökin oli niin levoton,
rytmihäiriöitä,
meinattiin jo soittaa omaisille.
Nyt otetaan näytteet.

Hoitaja alkaa etsiä suonta.
Pistää, hakee toisen hoitajan,
eivät löydä ainuttakaan kuivuneesta kädestä.
Pistävät kuitenkin.
- Älkää, sattuu.
Poistun kahvioon.
Juon teetä, syön juustosämpylän,
luen iltapäivälehden.

Uusi pussi kipulääkettä. Hoitaja närkästyneenä:
- Ootteko te ruokkineet häntä
ei saa kun on saattohoito.
- Annoin banaanin.

Heiluriovi läpsii kauan.

Äiti nostaa kädet ylös
tarttuu triangeliin
joka roikkuu ketjusta.
- Jumala auta Jumala auta jumala auta
jumalaauta jumalaauta.

Runotorstain tekstivirike: "Minä kirjoitan maailmanhistoriaa", nainen sanoo. Ja hoitajattaren kädet pysähtyvät hetkeksi; hän laskee katseensa tähän vanhaan naiseen, tähän vanhaan sairaaseen naiseen. "No mutta hyvänen aika", sanoo hoitajatar. "Sepäs vasta on." Ja sitten hän jatkaa puuhiaan, kohottelee ja laskostaa ja silittää - "Uppista pikkuisen nyt, no niin, kelpo tyttö - sitten haetaan teille kuppi teetä." (Penelope Lively, Kuutiikeri. WSOY 1988, s. 5. Suom. Harry Forsblom; engl. Moon Tiger.)

(Maalaus Paulis Postazs; runositaatti Eino Leino)

Kirjameemi

2006-08-07T16:34:00.000+03:00

Sain tämä kirjameemihaasteen Rita Dahlilta.

1. One book that changed your life:

Ensimmäinen vaikuttaja L. M. Montgomery, Pieni runotyttö –sarja, joka kirkasti lapsuuteni päivät, koska löysin itseni kirjasta ja aloin ymmärtää, etten ole ainoa tai yksin. Kun Emilia Byrd Starrilla oli leimahdus minulla oli väreet.

Viimeisin on Wislava Szymborskan runous, mm. Sata Szymborskaa. Näistä löysin mutkattoman ja kevyen soljuvan, jopa lentävän sanan, kielen nerokkaan yksinkertaisuuden, joka ei tarvitse mitään ollakseen kirkas ja syvä. Ehkä runon pahin vihollinen onkin liika yrittäminen, liika hiominen, joka ei mielestäni jää lukijalta huomaamatta. Paras runo tulee, kulkee omalla voimallaan kuin vyöryvät vankkurit, siitä ei pääse mihinkään. Niinpä en enää istahda alas tehdäkseni runon. Runo tulee minuun, jos tulee, puhuu kauttani ja merkitsen sen muistiin kuin automaattikirjoituksella vain vähäisiä viilauksia tehden.

2. One book you’ve read more than once:

Ivo Andric, Neiti. Tässä vanhassa nobelistin opuksessa jaksaa viehättää niukkuuden intensiteetti, jolla kuvataan minimalistisessa umpiossa, lähes tyhjässä tilassa elävää henkilöä, jonka kuva laajenee ajattomiin sfääreihin.

3. One book you’d want on a desert island:

No ne Sonaatit, Shakespearen, sekä lisäksi Aale Tynnin ja Kirsti Simonsuuren suomennokset. Kääntäminen kiehtoo. Voisin väsätä omaa versiotani palmun alla istuskellessani.

4. One book that made you giddy:

Vanhat tapaoppaat naurattavat, mm. täällä mökin kirjastossa oleva Joka naisen kirja, jossa on ohjeita daamille miehen miellyttämiseksi ja pyydystämiseksi. Toimii myös seurassa yhteisenä ääneenlukutekstinä. Kaikilla on taatusti naurunkyynelissä pyyhkimistä. Toinen hauska on piispa Carlylen Neuvoja nuorukaisille vuosisadan alkupuolelta. Pakko mainita vielä kolmas vanha opus, joka on käännös, tekijöitä ei ole mainittu ohuessa pehmeäkantisessa vihkosessa Tehoavia kirjeitä, jossa on mm. kosimakirjeen malleja ja onpa siveän neidon mallikirje hylätylle kosijallekin.

5. One book that wracked you with sobs:

Outoa, nyyhkin elokuvia katsoessani vuolaastikin, mutta en muista yhtään kirjaa, jota lukiessani olisin itkenyt tai edes nyyhkinyt. Kuvan kokee eri tavalla kuin sanat. Väittäisin jopa, että kyynelten puute ei estä sitä, että kirjan kokee jopa syvemmin; elokuva operoi usein pinnassa olevilla tunteilla, siis myös kyynelten vuolaalla heruttamisella, kun taas kirjassa voidaan mennä niin syvälle, että tapahtumat ja motiivit ymmärretään paremmin, jolloin mennään itkun ohi.. mene tiedä.

6. One book that you wish had been written:

Vaikkapa Pentti Saarikosken kirjoittama omaelämäkerta. Olisi kiintoisaa nähdä, miten se poikkeaa Pekka Tarkan tai vaimojen näkemyksistä. Saarikoski voi vaikuttaa loppuunkalutulta, mutta minusta jotain vielä uupuu, eli miehen oma sana, oma näkemys menneestä, eletystä. Nythän kaikki jäi näytelmän asteelle, kuitenkin. Tai totuus Aleksis Kiven elämästä. Tai sitten se Shakespearen elämäkerta, jota Anita Konkkakin kaipaili - tässäkin meni yksiin hänen kanssaan kuten seitsikkokohdassakin, joten panin nuo kotimaiset ensin.

7. One book you wish had never been written:

Hitler, Mein Kampf (Olin kirjoittanut tämän jo ennen kuin luin Sanat-blogin vastaukset, joten en muuta sitä!)

8. One book you’re currently reading:

Kirsti Simonsuuri: Taivaanrannan ajuri

9. One book you’ve been meaning to read:

James Joyce: Odysseus (alku luettu, loppu uupuu )

10. Now tag five bloggers:
Eufemia
Liisa
a-k.h.
Leonoora
Veloena

+ Kuka tahansa lukija, joka tahtoo vastata!

Nämä bloggaajat voivat olla jo haastetut – ja todennäköisesti ovatkin, mutta heidän vastauksensa kiinnostavat, haastoi heidät kuka tahansa. (Minun on vaikea päästä nyt tarkistamaan tilannetta tältä hitaalta gprs-yhteydeltä, joten päällekkäishaasteita saattoi nyt ropsahtaa. Panen sen vuoksi myös avoimen haasteen kaikille kiinnostuneille listan lopuksi.)

(Maalaus Pierre Auguste Renoir)

Noidankehä

2006-08-06T22:30:00.000+03:00

Kesä on ollut aikamoinen, etten sanoisi, farssi. Pakko nauraa kun ei itkeäkään jaksa! On ollut pakko kieltäytyä monesta nautinnosta, pakko ajatella, että huomenna on paremmin, huomenna voin elää normaalia elämää.

Juuri tällä hetkellä istun kirjoittamassa pärettä mökin tupakeittiön pöydän ääressä, ikkunaluukut visusti kiinni etelän puolelta. Ylläni on valkoinen puuvillapaita ja jalassani kylän osuuskaupasta ostetut vaaleanpunaiset mummon punttialushousut. Valkea pitsireunus puolireiden lahkeessa tekee niistä mainiot shortsit. Tosin olen hilannut lahkeensuun yläreiteen, koska jalkani ovat kutisevan nokkosrokon peitossa. Samoin kuin käsivarteni, pakarani, kylkeni, korvalehteni – loput saatte kuvitella, jos tahdotte.

Ennen nokkosrokon puhkeamista jouduin syömään sitkeään tulehdukseen peräkkäin viisi erilaista antibioottikuuria ja lopuksi vielä näiden antibioottien aiheuttamaan tulehdukseen lääkekuurin. Popsin lisäksi luontaistuotekaupan C-vitamiinia, karpalokapseleita ja probiootteja lääkärin ja avuliaitten ystävien neuvosta. Nyt tulehdukset ovat ohi (koputan puupöytää – neljästi se palasi), mutta nyt leimahti sitten tämä hehkuvanpunainen nokkosrokko! Mikähän tauti tästä vielä uupuu, ennen kuin kesä on lopussa? *

Olen joutunut olemaan pois auringosta, pois viinilasin ääreltä, pois herkkupöydistä, pois uimasta. Aloitan päiväni moniviljapuurolla ja jollain hemmetin (anteeksi) leseillä ja pellavansiemenillä. Päätän jokaisen päiväni asidofilus-biofiluspiimälasilliseen ja silmäilen himokkaasti jääkaapin herkkuja ja vieraitten tuomaa salamipötköä ja suklaita. Jos erehdyn syömään vaikkapa vain tomaatin tai valkosipulilla maustettua ranskalaista salaatinkastiketta, saan tuliset vatsanpoltot ja loppupäivä on pilalla.

Millaisia myrkkyjä antibiootit oikein ovat? Miksi lääkärit määräävät joka tulehdukseen heti rankan kuurin, jolla on aina jonkinlaisia haittavaikutuksia? Luin jokaisen antibiootin haittavaikutukset ja järkytyin niitten mahdollisesta vakavuudesta. Lisäksi jokaisella lääkkeellä oli pitkä litania muita lääkkeitä, jotka eivät sovi samanaikaisesti antibiootin kanssa. Minulta ei ainoakaan lääkäri kysynyt muista lääkkeistä tai nautituista luontaistuotteista.

Tämä nyt puhjennut kehoni nokkosrokko kertoo kyllä siitä, että elimistöni on lähes myrkytystilassa kaikkien kuurien jälkeen, koska en ole herkkä allergioille enkä muillekaan sairauksille, tietääkseni. Kestää kuukausia, ennen kuin antibiootit poistuvat elimistöstä ja suoliston bakteerikanta palaa ennalleen. Nythän minussa vallitsee se fyysinen tila, että antibiootit ovat tappaneet pahojen bakteerien ohella myös hyviä bakteereja. Odotan lievällä kauhulla sitä, että on pakko taas joskus turvautua antibiootteihin, noihin myrkkyjen myrkkyihin.

Toinen mielenkiintoinen kysymys on se, miksi kehoni on hellinyt tulehdusta niin pitkään. Mitä se yrittää kertoa minulle? Mihin tulehdus on reaktio, juuri nyt kun on ollut kaunis kesä, rentoa loma-aikaa ja ystäviä, puhe kulkee paremmin, kaikki on hyvin? Mitä vastaan taistelen? Rankaisenkohan itseäni jostain? Kaikki ei voi johtua vain huonosta tuurista!

* Lisäys tänään, yllä oleva kirjoitettu lauantaina aamupäivällä

No se nähtävästi puuttui, että minua vietiin eilen kiireesti suoraan ystävän grilli-illasta päivystykseen allergisen reaktion pahenemisen vuoksi. Ihottuma oli jo laskemassa, mutta kirvely ja kuristus kurkussa lisääntyivät. Adrenaliinipistos ja kortisoni suoraan suoneen, Päälle antihistamiinia, jatkohoitona kortisonikuuri. Haastattelin hoitajaa henki pihistenkin kunnon opettajan tyyliin maatessani lääkittynä tarkkailuhuoneessa. Hoitajan oli pakko istahtaa vuoteelleni miettimään kysymyksiäni, ja niinpä sanoinkin hänelle, etten tahdo tentata, vaan että olen vilpittömästi kiinnostunut lääkkeitten vaikutuksesta. Kortisonilla katkaistaan allerginen reaktio tehokkaasti, ja adrenaliini lisää sydämen tehoja ja verenkiertoa, ja supistaa limakalvoja ja laajentaa näin hengitysputkia. Ja arvatkaapa mitä jatkokortisonikuuri voi aiheuttaa. Niinpä niin, se voi mm. aktivoida ihmisessä piilevän tulehduksen suhteellisen helposti. Tästähän kaikki kohdallani alkoi. Ja totisesti tahdon ulos tästä noidankehästä!

(Maalauksen tekijän tiedot kateissa, lis. myöh.)

Oman lihan jatke

2006-08-03T21:50:00.000+03:00

Kun tytär oli pikkulapsi, pidin itsestään selvänä, että hänelle tulee samantyyliset arvot ja ihanteet kuin itselleni, että hän kasvaa niihin rinnallani. Eikä se niin mennyt, että syötin jotain tarkoituksella. Kaikki manipulointi tapahtui huomaamatta, ikään kuin olisin ajatellut, että olemme samaa lihaa, näkymättömällä napanuoransäikeellä toisistamme kiinni tai sitten ajattelin tiedostamatta, että lapsi kuuluu minulle, on omaisuuttani ja jatkaa ideologioitani.

Tämä on varmaan kaikin puolin anteeksiannettavaa, koska useimmat vanhemmat kai pitävät lapsiaan itsensä jatkeena, huomaamattaan ja pahaa tarkoittamatta, samalla tavalla kuin kautta aikojen on eri kulttuureissa tehty. Minäkin petasin kaiken valmiiksi, valikoin kirjat, joita tahdoin lukea hänelle, valitsin makuni mukaiset lapsenvaatteet ja muokkasin hänen imagoaan itselleni mieleiseksi vielä senkin jälkeen, kun tuli ensimmäinen taistelu, eräästä takista.

Takissa oli ruma kuminauharesori vyötäröllä ja puuskahdin, että se on oikein makkarakiristys. Mutta ei, tytär tahtoi juuri sen takin ja kirkuvan pinkkinä. En ostanut sitä, koska se ei yksinkertaisesti sopinut hänelle. Olisiko minun pitänyt ostaa lapselle hänen haaveittensa mukainen takki, joka näytti hassulta hänen päällään? Hän luultavasti näki itsensä siinä prinsessana, vaikka peilistä katsoi pulleavatsainen pikkutyttö, jolla oli takin katseita keräävä clou juuri esteettisesti kriittisimmässä kohdassaan.

Muistamme molemmat toisenkin kuvaavan tapauksen minun manipulaatioyrityksestäni. Tapaus on aika tökerö enkä ymmärrä, miksi olen päästänyt suustani jättisammakon, oikein rupikonnan. Katselimme nimittäin kadunreunaan pykättyjä vaalimainoksia. Tytär tirkisteli kasvoja ja minä olin sanonut kokoomuksen Harri Holkerista, että siinä on paha mies, ottaa köyhiltä ja antaa rikkaille. Tytär luuli kuulemma pitkään, että Holkeri varastaa köyhien rahat ja vie rikkaille, päinvastoin kuin Robin Hood teki.

Pidin myös selvänä, että tytär jatkaa lukioon ja sieltä kulttuurin kehtoon, johonkin yliopistoon, pitkälle akateemiselle uralle. Näin hän tekikin, tosin vaihdettuaan pääainetta. Nyt hän on työssä, jossa tutkinnosta ei ole mitään hyötyä eikä pitkästä akateemisesta urasta tietoakaan. Mietin, olisiko tytär tehnyt elämässään itsenäisempiä ja rohkeampia valintoja jo aiemmin, jos olisin osannut kannustaa häntä ajattelemaan itsenäisesti ja jopa eri tavalla kuin minä. Miksi sitä niin usein viittoo lapsilleen itsensä kaltaista tietä ja tällä tavalla kenties nitistää heiltä heidän omimman omansa? Miksi sitä ei vain voi tajuta, että lapsi ei ole oman lihan jatke?

(Maalauksen tekijän tiedot kateissa, lis. myöh.)

Auttamisen etiikasta

2006-07-31T18:31:00.000+03:00

Keskustelin erään henkilön kanssa siitä, pitäisikö alkoholisti ohjata hoitoon vai ei. Ja nimenomaan sellainen alkoholisti, joka kieltää alkoholisminsa, on mukana työelämässä, on sivistynyt, hyvässä ammatissa eikä missään paskaduunissa, on terveen kirjoissa, hoitaa taloutensa mallikelpoisesti, pystyen jopa kartuttamaan sitä. Tunnemme nimittäin molemmat tämän kuvaamani ihmisen.

Keskustelukumppani oli sitä mieltä, että kanssaihmiset ovat sitä varten, että auttavat toisiaan ja tukevat vaikeissa tilanteissa. Hänen mukaansa välittäminen on juuri sitä, että asioihin puututaan ja tuetaan toista tervehtymisen tielle. Ja hänen mielestään ihminen voi muuttua hyvinkin radikaalisti ja tehdä elämästään terveemmän.

Mietin vain, missä menee yksilön vapauden ja itsemääräämisoikeuden raja. Mietin myös sitä, kuka tietää toisen parhaan. Onko oman maailmankuvan mukainen ”paras” aina toisellekin paras? Onko joitain parhauksia, jotka ovat ehdottomia? Jos muutosta halutaan,eikö sen tule lähteä ihmisen sisältä, jotta se onnistuisi? Eikö alkoholistin hoitoon ohjaaminen ole holhoamista, jos alkoholisti ei vahingoita kanssaihmisiään? Ja pitäisikö saman kaavan mukaan ohjata myös lihavat ja ketjupolttajat hoitoon? Eiköhän läski tapa enemmän ihmisiä kuin alkoholi. Miksi ihminen saisi syödä itsensä hengiltä, mutta ei ryypätä?

Ja lopuksi, voiko auttaminen olla auttajan oman egon pönkittämistä? Niin usein olen kuullut auttajan lyövän rumpua edellään.

(Piirros L. Onerva)

Nainen on täysi leili

2006-07-24T19:20:00.000+03:00

Keskustelunpätkä alla on tullut jo alas painuneen juttuni perään tänään, joten nostan sen päreeseen sen kummemmin viimeistä sanaa sanomatta. Kunhan jaksan ihmetellä miehistä maailmanhallintaa edelleen, 2000-luvulla. Ja sitä, että naiset antavat tämän tapahtua alkamalla leikkiä edelleen marilyniä, kunhan saavat viskattua bratzinsa ja barbiensa syrjään.

dahl:”- -on ihme, kuinka 1800-luvun muuten aatteissaan varsin edistykselliset miesajattelijat, -kirjailijat ja -filosofit olivat taantumuksellisia naisia koskevissa mielipiteissään lähes säännöstään. Naistenvihaajia/kritisoijia kyllä löytyy: Nietzsche, Strindberg, Ibsen, varmaan suomalainen kansallisromantikko Runebergkin. Eikä meininki ole hirveästi niistä ajoista muuttunut - kaikesta tasa-arvojargonista huolimatta misogynia ja naisten aliedustus joka puolella jyräävät. - - Nainen ei ole täysi leili, josta mies ammentaa! Vaan ihan täysi leili aivan itselleen.”

Iines: ”Itse olen hämmästellyt lähihistoriasta sitä, millaisia sovinisteja ns. hippiaikakauden miehet pohjimmiltaan olivat. Puhuttiin tasa-arvosta ja demokratiasta, mutta samaan aikaan naisen arvo heijastui miehelle vain hänen seksuaalisen käytettävyytensä kautta - kuten usein edelleenkin... Pentti Saarikoski on tämän linjan tyypillinen edustaja. Kirjoittaa kauniisti rakkaudesta, mutta naisen arvo on enimmäkseen hänen jalkovälissään. Ns. vapaa rakkaus tarkoitti pohjimmaltaan vain sitä, että naisen tuli antaa aina”.

dahl: ”Niin, mies on kaksinaismoralistinen eläin, mitä tulee suhteeseensa naiseen. Naisen on oltava käytettävissä, jos ilkeästi sanoisin (ja sanonkin), halpa rako, jota voi ruuvata aina silloin kun tahtoo. Miehen olemus, käyttäytyminen ja halut tuntuvat olevan ikuisesti samoja. Jos joku on ja pysyy tässä yhteiskunnassa ja maailmassa, niin mies jos kuka. Kunnia hänelle! Ja tuhkaa munille.”

Näin Rita Dahl tuhkasi munat! Nostan kukkahattua jälleen kerran pelkästä kunnioituksesta.

Eräällä keskustelupalstalla kuvattiin tavanomainen miehen naisihanne: rento ja valmis estottomaan seksiin. Mitä muuten on estoton seksi? Eivätkö siitä puhu juuri estoiset ihmiset, yleensä miehet? Harvoin nainen pyytää kumppaniltaan ”estotonta seksiä” ja ”rentoutta”.

Lisää kaksinaismoralismia löytyy myös Jukka Kuikan pakinassa (IS 24.7.) Oodi naiselle. Tällainen on loppuhuipennus:

”Miehet eivät ole turhan ronkeleita naisen luonteen tai ulkonäön suhteen. Eniten tahdomme naisen ruminta osaa, joka on vieläpä piilossa. Jokin tässä naisen mutkikkaassa, punaisessa, lämpimässä ja sykkivässä elimessä vetää meitä puoleensa niin, että haluaisimme pitää sen pelkästään itsellämme. Normaali mies kaipaa sitä yötä päivää. Intialaisen sananlaskun mukaan sillä voi korjata huonon miehenkin. Sellainen taika kätkeytyy naisen hyvään sydämeen.”

Kuikan kohdalla ei voi välttyä ajatukselta hihittelevästä pikkupojasta, joka on nähnyt tussun. Ehtaa tussua tahtoi myös aiemmin siteeraamani aatteen mies J. V. Snellman, joka oli mieltynyt lähes tyttöihin. Hänelle kelpasi ukkoiässä vaimoksi vain seitsentoistavuotias neitsykäinen, ilmeisesti kun nuorempaa ei voinut naida. Näitähän on historia täynnään, näitä vanhojen miesten rikkomia ruukkuja. Sen sijaan toisinpäin olevia suuria ikäeroja on alkanut olla vasta 2000-luvulla.

Kohdannut elämänsä miehen

2006-07-22T09:25:00.000+03:00

- Sinä se sitten oot viisaan näkönen noitten rillies kanssa.
Ylläni marimekko, mustia pystyraitoja sinapinkeltaisella pohjalla. Lainattu siskolta.
Saatu isältä vanhainkodista pari satasta. Ostettu valkoiset narutettavat saapikkaat tanssikengiksi.
Rillit kuin vihertävien Elysee-pullojen pohjat.
Huulissa pinkki puna, ripsissä maskaraa.
Näytelty välinpitämätöntä. Asetuttu hyvälle paikalle, josta on huomattu.

Ihastuttu rillit maininneeseen. Kiva villapaita ja samettihousut. Partakin.
- Onks täällä kans jotain? Koputettu päähäni.
Hämmennytty.
- Voisiksää rakastua muhun?
- Joo, voisin mää. Pakahtumaisillani, värähtämättä.
Kävelty hitaasti vessaan. Jumalauta mikä vartalo, oli ajateltu.
Annettu lahja: Oon nyt sun kanssa, en Risun.

Varpu tullut synkkänä vastaan. Me käsi kädessä, ikuisesti.
Varpu etukenossa, minä taka.

Proosarunoni on tämän innoittama: Runotorstai: Kohtaaminen. Ajattelin ensin olla julkaisematta näin vanhaa muistelusta, mutta Liisan esimerkki innoitti panemaan tämän rohkeasti pramille.

(Maalauksen tekijä tuntematon)

Tiistaiepistola

2006-07-18T10:45:00.000+03:00

Uudessa Kirjain-lehdessä on kirjailija Hanna Marjut Marttilan novelli naisesta, joka onnistui hämäämään häneen baarissa rakastuneen miehen täysin. Vasta poistuessaan miehen elämästä mies huomasi hänet sokeaksi, kun nainen heilautti valkoista keppiään hyvästiksi.

Juhlapuheissa ja estradeilla sanotaan, että vammaiset ovat yhtä arvokkaita ihmisiä kuin terveet. Niinpä niin, kai maar, vähemmästäkin on rumpua lyöty. Mietin kuitenkin, mistä sokeutunut löytää rohkeuden ja elämänilon? Millä kuuroutunut täyttää tyhjyyttä huokuvan avaruuden? Millä puhekyvytön saa päiviinsä vuorovaikutusta?

Sokealla on jäljellä kuulo ja kyky puhua. Hän voi kuunnella ihmisiä ja tehdä itsensä ymmärrettäväksi heille. Hän voi kuunnella radiota ja musiikkia, halutessaan televisiota ja miettiä, miten puhe ilmennetään. Hän voi kulkea tutussa maisemassa kepin kanssa, hän voi opetella uusia kulkureittejä. Hän voi hankkia koulutetun opaskoiran, joka auttaa häntä monissa askareissa kotona ja muulla. Hän on tietenkin alttiina vaaroille. Jos hän on nainen, hänet voidaan melko turvallisesti raiskata ja jättää henkiin, koska oletetaan, ettei hän tunnista raiskaajaa näöltä. Hän voi kuitenkin havainnoida raiskaajan kokoa ja tuoksua sekä ääntelyä ja antaa tärkeitä johtolankoja viranomaisille, joten on mahdollista, että älykäs raiskaaja kuristaa hänet.

Kuurolla on jäljellä näkö ja kyky puhua. Hän voi katsoa elokuvia ja televisiota, tekstitelevision avulla. Hän voi opetella lukemaan puhetta huulilta ja puhua ennen oppimallaan tavalla ainakin niin kauan kuin oppii viittomakielen ja kunnes puhe ehkä huononee, koska hän ei pysty säätelemään sitä kuulonsa avulla. Hän voi saada keskusteluseuraa internetistä. Hän voi jopa hämätä ihmisiä salaamalla vammansa.

Mykällä on jäljellä näkö ja kuulo. Hän voi opetella viittomakielen ja jatkaa joidenkuiden ihmisten kanssa täysipainoista vuorovaikutusta, jos nämä viitsivät opetella viittomaan. Mykkä voi myös kirjoittaa asiansa paperille ja saada itsensä ymmärretyksi. Hän voi lähettää tekstiviestejä ja pyytää vastausta numeroonsa. Mykkä voi osallistua keskusteluihin tasavertaisena internetissä. Hän voi katsoa televisiota ja kuunnella radiota sekä nauttia musiikista ja kaikista ohjelmista ja tapahtumista, joita missä tahansa esitetään.

Niin, ja sävelsihän Beethovenkin ehkä parhaat sinfoniansa vasta kuurona. Ja sanoohan Kahlil Gibrankin, että vasta kun juotte hiljaisuuden joesta, voitte todella laulaa. Ja vasta kun olette päässeet vuoren huipulle, olette alkava kiipeämään. Ja vasta kun maa on vaatinut jalkanne ja kätenne, tulette todella tanssimaan.

(Maalaus Sir Lawrence Alma-Tadema)

Rakastamisesta

2006-07-15T10:30:00.000+03:00

Olen miettinyt kumpi on tärkeämpää, rakastaa itse vai saada osakseen jonkun rakkaus. Elämässä kun aina ei käy niin, että tunteet menevät yksiin.

Olen onnellinen, että olen saanut rakastaa jotakuta sen maailmoja avaavan tunteen vuoksi. Se teki minut onnellisemmaksi kuin ehkä koskaan ennen. Se muutti minut paremmaksi ihmiseksi ja heijasti valoa kaikkiin ihmisiin, joiden kanssa jouduin tekemisiin. Se antoi toivoa, joka rakensi keveitä siltoja sinne, missä ennen olisin räpiköinyt. Se ei loppuvaiheessakaan jättänyt katkeruuden tunnetta, vaan hienoisesti pulppuilevan lähteen, josta voi yhä ammentaa. Tässä mielessä rakkaus on ikuista, se ei kuole koskaan vaikka kohde poistuisi. Rakastaminen on todennäköisesti ihmiselle merkittävämpää kuin se, että on rakastettu – äidinrakkautta lukuunottamatta.

Minua on myös rakastettu, mutta minuun kohdistunut rakkaus ei ole millään tavoin avartanut minua tai muuttanut persoonallisuuttani paremmaksi, mieluummin päinvastoin - ehkä. Vasta se on avannut hanat, kun olen itse rakastanut, huolimatta siitä, onko minua rakastettu.

(Maalaus Sir Lawrence Alma-Tadema)

Kesä korkeimmillaan

2006-07-12T21:13:00.000+03:00

Tämän täydemmäksi kesä ei voi tulla!Ruusut kukkivat läkähtyäkseen, ritarinkannukset availevat nuppujaan puolivarjoisalla paikalla, mustikat sinertävät rinteessä. Puna-apilat ja virnat kukkivat, ohdake on avannut kukintonsa perhosille ja kaikille pikku surisijoille. Jokunen sienikin jo nostaa lakkiaan metsätien vierustoilla.Vesi on lämmintä, mansikat kypsiä jo pitkän heinänkin keskellä villiintyneellä vanhalla mansikkamaalla. Ilmassa on täyteläinen, syvä luonnon yhteistuoksu, metsänpohja ja kukkaset ja heinät kaikki yhdessä. Jos elettäisiin aikaa muutama vuosikymmen sitten, olisi heinäaika. Olen lapsena leikkinyt piilosta heinäpellolla. Se oli hauskaa!

Panen tähän vielä toisen kuvan, jonka otin tänään saunalta, kun olin kuvaamassa kuvablogini perhoskuvia. Yllätin kamera valmiusasennossa villikissan, joka loikoili leppoisasti aurinkoisella saunan terasilla. Kolmen nopeasti näpätyn ja ylivalottuneen kuvan jälkeen kissa livahti pakoon. Epäilen, että sillä on pennut jossakin saunalla, koska olen nähnyt sen siellä ennenkin. Kerran ennenkin saunalla oli kissapoikue. Tuo villikissa on liikuttava, se ei näytä onnelliselta. Sen toinen silmä on ihan kuin hiukan turvoksissa tai pienempi kuin toinen, ja toinen korva roikkuu hieman. Olen varma, että villikissakin kaipaa hellyyttä.

Snellman kääntyisi haudasssaan

2006-07-11T07:39:00.000+03:00

Edellisessä päreessä nimesin toisen hyvän ystäväni Tiinuksi, tämän rauhallisemman. Hän suunnittelee sijoitusasunnon hankintaa, minä kodinvaihtoa lähemmäs mökkiseutuja. Yhdistimme siis tarpeemme ja lähdimme yhdessä pienen merenrantakaupungin kiinteistötoimistoihin tutkimusmatkalle samalla periaatteella kun käymme huutokaupoissa: emme huuda toistemme tarjouksen yli. Pst.. vilkaiskaapa yltä viikon ikkunamietettä! J. V. Snellman ei taitaisi vilkaistakaan meihin itsellisiin ja itsekylläisiin naisiin päin. Ja lisäksi olemme vanhoja akkoja hänen mittapuunsa mukaan. Hänhän nai keski-ikäisenä ukkona hädin tuskin seitsentoistakesäisen neitsyen. Nostamme kunnioituksesta keveitä kukkahattujamme ja poistumme asuntokaupoille.

Arvatkaapa mitä minä löysin? Noh, en pidä teitä jännityksessä, vaan paljastan heti, että helmen. Voin kertoa yksityiskohdat, koska en näe syytä vaieta niistä. Kolme huonetta ja keittiö pienestä rivitaloyhtiöstä aivan meren rannalla, niin että olohuoneen ikkunoista näkyy autiolle rannalle ja merenselälle. Välissä kulkee tie, jolla olisi hyvä kulkea vaikka koiran kanssa tai painaltaa kävelysauvoilla pitkää lenkkiä. Tai juosta hölkätä, mikäli polvet kestävät. Taloyhtiössä on saunaosasto ja uima-allas ja ydinkeskustaan on vain kaksi kilometriä. Kylpyhuone on juuri laatoitettu ja keittiö siisti, valkoiset kaapistot. Takapiha on suojainen, pensaitten ja viereisen asunnon korkean seinän uumenissa, yläterassilta pääsee alaterassille. Ai hinta? No se on 45.000 euroa, tässä pienessä pittoreskissa kaupungissa.

Jaa että jossain mätää? Toivottavasti ei. Putkiremontti on tiedossa, samoin itse pidän tulevaa kattoremonttia välttämättömänä, koska tasakaton pinnoite on uusittu vuonna 88. Nämä kun ynnää päälle, summa on varsin kohtuullinen, jopa halpa. Helsingistä ei taida silläkään hinnalla saada edes yhden huoneen betoniluukkua kehä kolmosen rajaltakaan.

(Maalaus Sir Lawrence Alma-Tadema)

Naisten kesken

2006-07-08T10:39:00.000+03:00

Pientä skismaa toisen hyvän ystäväni kanssa, sen ekstroverttien ekstrovertin, josta jo Illuusia-blogissani kirjoitin ja joka asuu täällä kyläpahasessa talvetkin. Se toinen taas asuu muualla ja mökkeilee tuossa rinteeni alapuolella olevassa vanhassa isossa maalaistalossa. Olkoot vaikka Liinu ja Tiinu.

Olin juuri asettunut laiturille mukavaan asentoon aurinkotuoliini ja avannut juomapullon, kun puhelin soi. Liinu kertoi, että hän on juuri saapunut tyhjälle torpalleni jäätelöpaketin kanssa ja siirtynyt pakkauksineen Tiinun puolelle. Tiinu keittää kahvia ja minun on määrä tulla heti jäätelöä tuhoamaan heidän kanssaan, koska Tiinulla on huono pakastin. (Mikä siinäkin on, että ystävättäret eivät aina ”muista” toisen painonpudotusta ja loukkaantuvat, kun kieltäytyy herkuista..). No sanoin kohteliaasti, että olen juuri rasvannut itseni ja että olisin mieluummin nyt rannassa kuin kuumalla pihalla – Tiinun pihalla ei ole varjoa, koska kaikki pihapiirin puut on kaadettu. Puhelin lyötiin korvaani! En ehtinyt edes kutsua naisia seurakseni laiturille.

Mainittakoon, että muutaman tunnin kuluttua palaillessani torpalle Liinun pyörä oli edelleen pihani portilla, joten menin niiltä sijoiltani Tiinulle katsomaan, miten vihaisia minulle ollaan. No ei oltu, vaan naiset olivat siirtyneet kahvista kaljaan ja kälättivät niin että piha raikui. Vaan eipä ole Liinua näkynyt koko viikkoon, joten kyllä asia jäi häntä kaivelemaan. Yleensä hän käy pari kertaa viikossa täällä, minä poikkean harvemmin – mutta näin olen aina tehnyt. Pitää saada olla yksin, ja paljon. Se on minulle tapa elää. Tiinu ymmärtää sen, koska itsekin viihtyy yksikseen, mutta Liinu loukkantuu tuon tuostakin, koska hänelle ei ole olemassa tilaa ”yksin”.

Vaan tällaista kai elämä on. Ihmissuhteissa on aina ristivetoa, parhaimmissakin. Jos ollaan kovin erilaisia, on tietenkin joustettava puolin ja toisin. Hyväksyn ystäväni erilaisuuden ja jopa nautin hänen eloisuudestaan ja räiskyvyydestään. Ajattelen kuitenkin niin, että hänenkin tulisi hyväksyä minun erilaisuuteni ja pitää sitä arvossa loukkaantumatta. Ystävyys voi olla olemassa, vaikkei tavattaisi ehtimiseen. Viittaan tässä mielirunoilijaani Wislava Szymborskaan, joka on sanonut siihen tyyliin, että katsokaamme toisiamme suljetuin silmin. Puhukaamme toisillemme suljetuin suin. Läpäiskäämme paksu muuri. Voikohan hienommin kiteyttää ystävyyden syvintä olemusta?

(Maalaus William Etty)

Nyt nautitaan!

2006-07-05T10:05:00.000+03:00

Ilolaulu kesän ihanuudelle

Nousen ylös kun huvittaa. Joskus kuudelta, joskus yhdeksältä. Työnnän jalkani sandaaleihin, joissa on varpaan päällä yksinkertainen valkoinen nahkaremmi. Ihailen punaisiksi lakattuja varpaankynsiäni. Kietaisen ylleni vaaleanpunaisen (äitienpäivälahjus) pitkän ja pehmeän aamutakin, solmin vyön. Aamu aamulta vyöstä roikkuu yhä pitempi pätkä solmun ulkopuolella. Tänään oikein kiristin vyötä ja tunsin, että kadonnut uumani alkaa löytyä jälleen. Valokuvablogissani totesin aiemmin, että minulta tipahtivat jo alushousutkin päältä, tosin vanhat ja venyneet.

Panen pannullisen kahvia valumaan ja avaan oven verannalle ja ulos. Pysähdyn portaalle ja nuuhkin lämmintä kesäaamua. Linnut laulavat ja jostain tulee hyvä tuoksu. Miksi juhannusruusut tuoksuvat eniten puoliksi ruskettuneina, kuihtuessaan? Kävelen rinteen alas ja väistelen polulle pudonneita männynkäpyjä, joihin liukastuu liiankin helposti. Tulen postilaatikoille ja vilkaisen naapuritaloa. Paikallaan on. Poimin Hesarini laatikosta ja nousen mäen ylös. Raikas mäntymetsän pohja tuoksuu puhtaalle.

Sisällä mökissä teen tulen tupakeittiön lieteen ja poltan muutaman pesällisen, jotta saan tulikuumaa tiskivettä. Luen viivytellen Hesarini ja kuuntelen radiosta aamun uutisia ja musiikkia. Avaan nettiyhteyden ja tarkistan sähköpostini, ja katson onko blogeihin tullut kommentteja. Jos on tullut, vastaan heti tai kopioin harkintaa vaativat jutut Wordiin. Ellei ole tullut mitään enkä pane uutta juttua blogiin, suljen nettiyhteyden ja tiskaan ja lähden ulos nyppimään jotain tai hyppään autoon ja ajan lähikaupunkiin ostoksille ja kirjastoon tai jonnekin kuvaamaan jotakin.

Aamupäivän työn tai reissun jälkeen laitan yksinkertaisen lounaan. Keitän useimmiten uusia perunoita, laitan salaatin ja kalaa. Täytän lautaseni niin, että puolet annoksesta on salaattia, neljäsosa perunaa tai pastaa tai riisiä, neljäsosa kalaa tai kanaa tai lihaa, punaista harvoin. Pastan kanssa laitan usein pestokastikkeen. Joskus nautin lounaalla oluen, joskus rasvattoman piimän, joskus vettä. Lounaan jälkeen menen rantaan reppu selässä. Repussa on juotavaksi siideriä tai vettä tai karpalomehua, ja luettavaa, puhelin, kamera, muistiinpanovälineet, sillä runoinspiraatio yllättää usein maatessani rantatuolissa; minulla siis runo ei ole perspiraation tulosta muuta kuin hiomisvaiheessa. Menen rantaan ja tulen rannasta viikate kädessä. Kun joka kerran niistää vähän ruohoa, ruoho ei ehdi kasvaa kovin pitkäksi. Sitä paitsi se on mainio ase mahdollisia käärmeitä vastaan. Kerran rantapolulla oli kyy, joka ei väistänyt, vaan minä peruutin takaisin mökille. Ei ollut kättä pidempää mukana. Siitä lähtien on ollut tämä julma ase.

Rannassa kiskon kaisloja merestä, makaan, luen, otan aurinkoa, uin monta kertaa, haaveilen vaikkapa ihanasta miehestä joka tulee elämääni. Nautin puoliraukeana kaukana pahasta maailmasta. Tekstiviestittelen puurtaville tuttavilleni, että hähähää, terveisiä laiturin nokasta..

Illalla tapaan usein muutamaa hyvää ystävääni tai joitain sukulaisia tai kyläläisiä meillä tai heillä tai käyn jonkun kanssa jossain iltatoreilla tai joskus terassillakin, ellen sitten nauti omasta seurastani, jossa viihdyn ehkä kuitenkin parhaiten kauniista kesäillasta nauttien.

Tällainen on päiväni tyypillisimmillään silloin, kun en tee töitä. Nyt on se aika, jolloin fyysinen työ on vähennyt ja on nauttimisen aika. Luoja on suonut kauniin kesän ja helle hellii meitä kaikkia. Ja mikä parasta – kertaakaan ei ole ukkostanut eikä näkynyt kyitä!

(Maalaus Tissot)

15-vuotiaat tuomiolla

2006-07-03T08:15:00.000+03:00

Helsingin Sanomissa oli pikku uutinen, jonka mukaan pari 15-vuotiasta teinipoikaa tuomittiin käräjillä sakkoihin ja vahingonkorvauksiin koulutoverinsa kiusaamisesta. Pojat olivat mm. lukinneet tämän hiekoitusastiaan, jonka päälle laittoivat raskaan penkin, niin ettei poika pääsyt itse pois, vaan opettaja päästi pojan vapauteen. Pojat tuomittiin vapaudenriistosta ja kiusaamisesta 20 päiväsakkoon, jolloin molemmille kertyi maksettavaksi 120 euroa. Lisäksi he joutuivat korvamaan kiusatulle 400 euroa kärsimyksestä ja oikeudenkäyntikuluja 1000 euroa. Tähän astihan kai kouluja on tuomittu korvauksiin kiusaamisesta ns. valvonnan puutteen vuoksi.

Jotenkin aina ajattelee, että lapset ovat syyntakeettomia ja yhteiskunnallisen rangaistuksen ulkopuolella, vanhempien vastuulla vielä 15-vuotiainakin. Mutta siinähän se raja juuri meneekin, eli 15-vuotias on jo itse vastuussa tekemisistään. Vai onko? Vanhemmathan lapsen rötökset joutuvat maksamaan. Miten maksukyvytön lapsi voidaan tuomita rahallisiin korvauksiin? Voisiko sakot osoittaa suoraan lapsen huoltajille? Eikö ole huoltajien vika, jos he eivät ole ohjanneet lastaan muiden huomioonottamisessa ja empatiassa muita ihmisiä kohtaan? Lapsihan on kai aina viaton. Jossain maassahan on tai oli käytäntö, että vanhemmat tuomittiin sakkoihin lapsensa merkittävän suuresta koulupinnaamisesta, koska katsottiin, että vanhempien tulee saada oma jälkikasvunsa pysymään koulunpenkillä.

Toisaalta aina sanotaan, että vanhempia ei saa syyllistää ja että rangaistukset eivät ohjaa lasta hänen omaksi parhaakseen. Eivät välttämättä ohjaakaan, mutta en ymmärrä, miksi rangaistuksella ei voida myös osoittaa tietä eksyneille, koska kerran muu ei ole tehonnut. En usko siihenkään teoriaan, että kaikki johtuu yhteiskunnasta, joka säästötoimillaan kuristaa ihmiset ahdinkoon, ja tämän ahdingon myötä sitten ei jakseta pitää lapsista huolta. Olen myös nähnyt urani varrella aika monia syrjäytyjiä, joiden elämä voisi olla toisilla raiteilla, jos joku olisi ottanut hetkeksi ohjenuorat nuoren väsyneistä käsistä tai kantanut häntä hetken.

Mielenkiintoinen on myös televisiosarja, jossa vanhemmat ovat ääliömäisen avuttomia omien lastensa kanssa ja antavat näiden riehua mielipuolisesti kotona ja jopa hakata itseään. Sitten tulee paikalle supernanny, joka tekee vanhemmille rajat, joita lasten tulee noudattaa. Oikein näkee, miten lapset ovat janonneet vanhemmistaan tukea ja turvaa, jota nämä eivät aiemmin ole osanneet lepsuudessaan antaa.

Mikä saa minut ajattelemaan, että täysin rajoitta (tarkoitan välittämistä, puuttumista, keskustelemista, ohjaamista jne.) kasvaneet lapset pyrkivät lisäämään vallankäyttöään muihin kiusaamalla heitä, kun taas liian tiukoissa rajoissa kasvaneet lapset voivat vahingoittaa itseään, eivät muita? Elfriede Jelinekin Pianonsoittaja on hyvä esimerkki jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Tiukasti kasvanut tytär aikoo murhata rakastajansa, mutta kääntääkin veitsen omaan kehoonsa.

(Maalaus Nicolaes Maes))

Kiittämätön valitusvirsi pitkän kaavan mukaan

2006-06-28T10:00:00.000+03:00

Tulin eilen maalta kaupunkiin pesemään isompaa pyykkiä ja tuomaan kontrollinäytteen omaan terveyskeskukseen kolmannen antibioottikuurin jälkeen. Tulehdus ei vaan hellitä otettaan yhdestä elintärkeästä elimestäni. Sain sen kylmetettyäni itseni horkan partaalle, kun kävin ensimmäistä kertaa mökillä siivoamassa ja haravoimassa. Kylmä merituuli puhalsi, mutta aurinko lämmitti petollisesti ja niinpä riisuin paitasilleni. Mökki oli talvenkalsea, ja tuolit kylmiä.

Tunsin myös jotenkin, että työtaakkaa on liikaa, en yksinkertaisesti jaksa niistää hehtaariselta tontilta paksua heinää kasvavaa peltoa enää alas, nurmikoksi, enkä viikatoida käsipelillä parinsadan metrin pituista rantatietämme. En jaksa pestä pitkiä äidin kutomia räsymattoja, jotka odottavat rullalle käärittyinä seinänvieruspenkillä. En jaksa pestä jokaikistä kippoa ja kappoa tulikuumalla vedellä käsin myyrä- ja hiirikuumetta välttääkseni. Olen kyllä tehnyt kaikenlaista huolimatta kipeästä selästä ja vatsasta, sillä pakkohan se on. Väylät täytyy pitää auki, jotta pääsee liikkumaaan, mm. rantaan ja saunalle. Ja mökin piha on kyllä jo kunnossa. Mutta siellä saunalla on jo miehenmittainen heinikko, joka on häpeäksi emännälle, joka makaa koko kesän vapaana ja laiskana leppoisia vapaaherrattaren päiviä viettäen.

Voi olla, että kroppani sairastui ja näin yrittää kieltää minua rääkkäämästä sitä enempää. On vain niin, että ellen minä tee, ei tee kukaan muukaan. Sukulaiset ja muutama tuttu saapuvat lomailemaan heinäkuussa ja elokuussa, ja yleensä siinä vaiheessa olen saanut pihat ja talot priimakuntoon. Nyt tekisi mieli heittää kaikki sikseen, ottaa kimpsunsa ja kampsunsa ja matkustaa kauas pois ja olla ja levätä vain. Ja tulla sitten itse kerrankin valmiiksi kunnostettuun ja hoidettuun mökkiin nauttimaan herkullisista kesäaterioista ja juomista.

Valitusvirteni tuntuu varmaan aika turhalta ja kiittämättömältä. Minun pitäisi olla vain onnellinen, kun on näin upea kesäpaikka. Totuus on kuitenkin se, että ei se ole upea, ellei joku tee sitä upeaksi. Miksi puurran niin kauheasti? Herkuttelen joskus ajatuksella, että matkustaisin alkukesäksi ulkomaille, ja sitten kun rakkaat sukulaiset tulisivat, näkisivät kerrankin, missä kunnossa tilukset ovat, jos niitä ei hoideta. Rantatie kasvaisi ihmisen mittaista heinää ja villiintynyttä vatukkoa, laituri olisi jäitten heittämänä jossain hevon kuusessa, pelto kasvaisi pajua ja ohdaketta, puutarha rehottaisi kitkemättä jne. Ai kun teki hyvää tuo ajatus!

No nyt se hoitaja soitti, ja sanoi, että tulehdusta on vieläkin. Apua! Löytyyykö maailmasta enää täsmäantibioottia minulle? Taidan olla allerginen koko maailmalle, kun en uimaankaan saa mennä. Puhe sen sijaan sujuu hieman paremmin botoxin alettua nyt vaikuttaa. Esimerkiksi aamuisin puhelinkeskustelut käyvät aika sujuvasti, ja ennen niin kaunis ääneni muistuttaa itsestään. Sain kyyneleet silmiini, kun kuulin pitkästä aikaa rakkaan ääneni sellaisena kun se oli. Oli pakko nousta pystyyn ja alkaa pitää kuviteltua oppituntia ihanille oppilaille. Ajattelin, että jospa vielä.. Vaan ei, kyllä se tyssäsi taas hetken kuluttua.

Nyt on pakko jäädä odottamaan huomisaamuista tarkempaa laboratoriotulosta ja lääkärin reseptiä. Yritän kyllä päästä mökille viimeistään torstaina iltapäivällä, koska on taas luvassa aurinkoa viikonlopuksi. Jostain pitäisi repäistä nyt uskoa ja iloa elämään. Ja millä saisi tulehduksen loppumaan? Jospa se tulehdus pysyy juuri sen takia kropassani, kun kiusaan itseäni fyysisillä raskailla töillä aivan liikaa? Tai jospa se on vain henkisen ylikuorman merkki? Keho reagoi tiedostamattomiin ajatuksiin ja pelkoihin, kun ei myönnä itselleen omaa heikkouttaan?

(Maalaus Helene Schjerfbeck, Toipilas)

Mun nimi on Iines

2006-06-25T09:12:00.001+03:00

Taas radio Novan juontaja kiekaisi mikrofoniin: Mun nimi on Sanna Kiiski. Kuulin tämän munnimionsannakiisken ensi kertaa pari vuotta sitten, ja arvelin neitokaista TET-harjoittelijaksi. Nyt neitokainen on ylennyt tuottaja-toimittajaksi, mikäli oikein tulkitsen, mutta yhä vain tuo munnimionsannakiiski kaikuu kanavalla ja saa arvelemaan naista hieman yksinkertaiseksi.

Kunpa hän sanoisi jonkin näistä vaihtoehdoista, jotka tulevat nopeasti kenen tahansa mieleen ja joista jokainen on luontevampi kuin yllä mainittu töksähdys:

Mun nimeni on Sanna Kiiski.
Oon Sanna Kiiski.
Nimeni on Sanna Kiiski.
Olen Sanna Kiiski.
Sanna Kiiski tässä.
Minä olen Sanna Kiiski.
Tottelen nimeä Sanna Kiiski.
Mua haukutaan Sanna Kiiskeksi.
Sanna Kiiski pitää teille seuraa..

Miksi juuri tuo veret seisauttava Mun nimi on Sanna Kiiski, josta tulee mieleen juuri nimensä sanomaan oppinut ekaluokkalainen tai ässää suhauttava teinipissis?

Yksi suomen kielen trendeistä näyttää olevan omistusliitteettömyyden kasvu. Onkohan tällainen Mun nimi on Iines -kielenkäyttö fanfaari uudistuvalle kielelle? Nythän edes suomen kielen lautakunta ei normita vaan esittää suosituksia (Kielikello 2/2006) mm. merkkien ja numeroiden käytöstä, yhdyssanoista ja muusta. Valtahan on kielenkäyttäjillä, kuten kunnon demokratiassa. Eikä kansaa passaa suututtaa käskyillä ja komennoilla.

Kasvien nimet

2006-06-21T21:02:00.000+03:00

Arru haastoi kirjoittamaan mielikuvia kauniina pitämistäni kasvien nimistä. Tehtävän lopputulos yllätti minut. Haarukoin mökillä olevista kirjoista suomalaisia kasvin nimiä, ja ne osoittautuivat suureksi osaksi yllättävän rumiksi tai täysin naurettaviksi. Kauniilla kasveilla on tällaisia nimiä kuin siankärsämö, pärskäjuuri, hulluruoho, konnanmarja, syyläjuuri, rätvänä, haisukurjenpolvi, hevonhierakka, rönsyakankaali, pähkämö, rakkolevä, katkero, horkkaheinä , hurtanminttu, häränkieli, tyräkki, tyrni , näsiä, nenätti, rentukka, patjarikko, päivänkakkara, härkki.

Ja ellei kasvin nimi ole suorastaan ruma, se on melankolinen: särkynyt sydän, leskenlehti, kalmojuuri, tuonenkielo, taponlehti, maarianverikämmäkkä, orjanlaakeri.

Ihmettelin myös kasvinnimien sorahtavuutta, mikä saattaa jopa riidellä kasvin kauniin habituksen kanssa: rohtoraunioyrtti, ruusuruoho, ruostehappomarja, rantatyräkki, rohtosormustinkukka. Tämäntyyppisiä nimiä on pilvin pimein kasvistoissa.

Mutta kauniitakin on. Tässä muutamia kauneimpia:

Vanamo – tuoksut vanamon ja varjot veen / niistä sydämeni laulun teen.

Kuusama – puhdas, selkeä, kuulas, herkän hienostunut

Unikko – lämmin ja iloinen kukan nimi, mielikukkiani muotonsakin puolesta

Lumme – ylvään viileä, valkea, kuningatar

Ulpukka – pulppuilevan iloinen, hauska, prinsessa

Puksipuu – pikantti, romanttinen, tyttökirjamainen

Santelipuu – tyylikäs, pehmeällä tavalla jalo, soljuva, itämainen

Nämä ehkä riittävät enkä tähän hätään muuta keksisikään. Ja taisipa tulla pari puutakin mukaan. Lisään tähän loppuun kuitenkin lapsuuden aikaisen kukannimi-ihanteeni. Se on rhododendron, kaunein ja sadunomaisin sana, jonka olin koskaan lukenut. Ei ollut aavistustakaan, millaisia rhododendronit olivat, mutta mielikuvassani ne liittyivät kartanoon ja ruusuihin. Eikö Daphne du Maurierin Rebekka havainnutkin valtaisat rhododendron-pensaat, kun hän saapui ensi kertaa Manderleyhin?

En osaa nyt nimetä haastettujen nimiä, mutta toivon että blogiani lukevat tarttuvat vapaaehtoisen innokkaasti tähän inspiroivaan meemiin, joka on nähdäkseni Arrun itse keksimä.

(Kuva otettu mökiltä tunti sitten)

Projekteja

2006-06-20T10:19:00.000+03:00

Täällä mökillä on aina meneillään jokin projekti. Elämä ei siis ole pelkkää itseensä panostamista, varpaankynsien lakkailua, laiturilla löhöilyä ja rakkaiden ystävien kanssa terasseilla tai grillin ääressä istuskelua. Ei, vaan sanoisin niin, että täällä on huulipuna tarpeeton, samaten kynsilakka, koska ne eivät kestä menossa mukana. Toisaalta, kyllä ne huuletkin punataan ja varpaankynnet lakataan, kun kesä vähän kuluu ja maa alkaa lunastaa sitä, mitä siihen on hiellä ja vaivalla panostettu…

Nyt on meneillään monivuotisen kompostin tyhjentäminen ja ajaminen puutarhamaan parannukseksi. Tämä on oikeastaan ensimmäinen vuosi, kun komposti antaa jotain kunnolla, huolimatta siitä, että siinä oli muurahaispesä munineen. Hajotin sen tietenkin, heitin pesän ytimen metsään ja odotin rauhassa, että muurahaiset seuraavat perässä. Sinne menivät ilman myrkkyjä. Nyt kompostin tyhjentämisellä on kiire, jotta saan kompostin taas käyttöön.

Seuraava työ odottaa jo ovella. Saunan nurmikko on vihdoin saatava ajetuksi. Nyt on vain leveä polku rantatielle ja saunan edusta ja taus ajettuna. Mutta kun tilanne on se, että saunan ympärillä on laaja alue, joka on pidetty avoimena, koska reunoilla on marjapuutarha, mustia viinimarjapensaita, puutarhavadelmapöheikkö ja muutama luumupuu. Saunalla on aina kauhean kuuma, sillä se sijaitsee alhossa, johon paahtaa koko päivän. Lisäksi vieressä on pelto, joka on jätetty luonnonkukille ja ohdakkeelle, joka uhkaa vallata koko pellon. Siksi saunalla on aina mehiläisiä ja kimalaisia sun muita pistäviä, jotka puolustavat reviiriään ja yrittävät ajaa ruohonleikkaajan pois. Joka kesä olen saanut mehiläisenpiston, joka vaatii minulla aina lääkärillä käynnin ja antibioottihoidon, niin mahtavaksi paukama turpoaa.

Saunalla on myös punkkiarmeija. Rubenilla olikin kesäisin punkkipanta kaulassaan ja se suojasi loppukesän punkeilta. Alkukesästä, ennen kuin pannan vaikutus alkoi, poimin Rubenista säännöllisesti punkkeja pois, milloin vatsanahasta, milloin kulmakarvasta, milloin niskasta. Pitäisiköhän ottaa punkkirokotus, ettei sairastu borrelioosiin? Ja pitäisikö kuitenkin ottaa koira? Minulla on ikävä Rubenia ja koiraa talossa. Miksi en voisi tarjota hyvää kotia jollekulle pienelle killisilmäiselle karvaturvalle? Pitäisikö tehdä reissu Viroon löytöeläinkotiin? Luulen kuitenkin, etten kestä sitä reissua, sillä en voi valita vain yhtä turria monen hylätyn silmäparin joukosta. Muistaisin lopun ikääni ne hylkäämäni silmäparit.

Pst 1 Lopetin puutarhablogini, kun datasiirtoresurssini eivät mitenkään riitä monen blogin yläpitoon. Kerron puutarhakuulumisia tässä blogissa. Luen silti edelleen omassa listassani olleita suosikkejani ja siirrän ne myöhemmin blogilista.fi:hini.

Pst 2 Sain Jelinekini loppuun ja nyt olen lukenut uusimman Kielikellon (2/2006) kannesta kanteen. Se on numero, joka pitäisi jakaa joka talouteen ilmaiseksi. Kyseessä on merkki- ja numeroilmauksia käsittelevä teemanumero, 64 sivua rautaista asiaa. Täytyy kyllä sanoa, että vanhalle konkarille uusi päivitetty tietopaketti ei tarjoa juurikaan uutta, mutta vahvistaa käsitystä siitä, että ohjeet ovat suosituksia, jotka kannattaa ottaa todesta. Olisin kaivannut vielä ohjeet siitä, millä näppäimistön yhdistelmillä eri merkit voi tuottaa. Nyt puhutaan siitä, että ihmiset eivät välttämättä osaa tuottaa merkkejä, mutta ei vaivauduta kertomaan, miten merkin saa aikaiseksi. Olisi ollut vaikka taulukko asteen merkeistä, hatuista jne.

Symmetriaa

2006-06-15T17:20:00.000+03:00

Miten manipuloivalta perustuslakivaliokunnan kanta hedelmöityshoitojen rajaamisesta kuulostaakaan: Rajaamiselle ei ole estettä, koska ehdotettu järjestely ei ole ristiriidassa perustuslaissa taatun kansalaisten yhdenvertaisuuden kanssa. Vasta sivulauseessa ja jälkikaneettina todetaan, että hallituksen alkuperäinen ehdotus, jossa hoidot sallittaisiin myös yksinäisille naisille ja lesbopareille, vastaa paremmin perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteen tavoitteita. – Arvata voi, että perustuslakivaliokunta koostuu enimmäkseen pyhässä aviossa olevista keski-ikäisistä ja vanhemmanpuoleisista herrasmiehistä, jotka kaikin osin täyttävät vaaditut normit. Mieleen tulee juuri lukemani Anja Erämajan runo Peruukissa ja ilman:

Isken korttia pöytään, se näyttää ruutujätkää: mene lääkäriin. Tee itsestäsi symmetrinen. Symmetria pitää pöydän pystyssä. Symmetria auttaa jaksamaan. Symmetriset ihmiset solmivat kestäviä liittoja, viihtyvät, juovat vähemmän viinaa, enemmän teetä, ovat koko lailla omillaan, eivät kaadu, harvoin kompastuvat. Symmetrisen ihmisen äänihuulet lepattavat tasaisesti toisiaan vasten.

Erämajan runokirja on yksi lainakirjoistani, joita eilen hain. Tähän asti olen tehnyt töitä, siivonnut talon ja alasaunan, leikannut nurmikkoa, osa on vielä kesken, niittänyt rantatien, istuttanut sitä sun tätä, kitkenyt, sitonut tukilankoja, yrittänyt karkottaa kompostiin pesiytyneitä muurahaisia, syönyt yhden antibioottikuurin, koettanut levätä puolivarjossa, pessyt nyrkkipyykkiä ja tiskannut käsin. Mutta nyt vasta pääsen kunnolla lukemaan ja kirjoittelemaan ja kuvaamaan.

Kirjaanpa tähän alle lainakirjakorini sisällön, niin halukkaat voivat tehdä päätelmiä kirjallisesta maustani ja sivistykseni asteesta. Talvellahan sain anonyymilta piiskaa, kun kerroin pitäväni Heli Laaksosen runoista. Alla olevasta listasta olen nyt lukenut Erämajaa ja ykköskirjan eilen illalla nukkumapalaksi. Kirja on päiväkirjamuotoinen teos kirjailijan elämästä talossaan Várbalogin kylässä, Unkarissa, lähellä Itävallan rajaa. Aiemmin ovat ilmestyneet Punapukuisen naisen talo ja Onnellisen naisen vuosi.

1. Maija Asunta-Johnston, Naiset eivät syö retiisejä
2. Tommy Tabermann, Valitusvirsiä valkoisille heteroille
3. Anelma Järvenpää-Summanen, Hidas yö
4. Anja Erämaja, Laulajan paperit
5. Kyllikki Villa, Vanhan rouvan lokikirja
6. Paulo Coelho, Yksitoista minuuttia
7. Hannu Mäkelä, Isä
8. Elfriede Jelinek, Pianonsoittaja
9. Annamari Marttinen, Mistä kevät alkaa
10. Ann-Mari Lindberg, Uudisraivaajaelämää Porkkalassa

Mainittakoon, että hain juuri kylän postista SKS:lta tilaamani kutkuttavan opuksen, lähes 500-sivuisen Yölauluja-kirjan. Teos koostuu L. Onervan ja Leevi Madetojan kirjeistä v. 1910 - 1946, toim. Anna Makkonen ja Marja-Leena Tuurna. Nyt voi siis olla, että työt kärsivät ja riippumatto heiluu kutsuvan vienosti kesätuulessa..

(Maalaus Leonardo da Vinci)

Odotettavissa ukkoskuuroja

2006-06-13T20:42:00.000+03:00

Suurin fobiani on ukkosenpelko, mökillä ollessani. Kaupunkiasunnossa en pelkää juurikaan, vaan nautin rajuilmasta ja salamien leiskunnasta. Täällä pelko sitten onkin vailla rajoja. Kiinnostaisi tietää, mitä Freud sanoo ukkospelosta. Pelkääkö siinä hänen mukaansa kenties isäänsä? En todellakaan muista tulkintaa, sillä luin Freudini liian kauan sitten.

Nyt on helle ja taivas kirkkaansininen, mutta nouseva tuuli ei lupaa huomiselle hyvää. Rajut puuskat heittelevät käpyjä liiterin peltikatolle, ja ulos tuomani lehdet lentävät maahan. Toisaalta on tietysti niinkin, että kova tuuli pitää ilman klaarina ja pilvet loitolla, mutta on myös niin, että ukkospilvet voivat nousta vastatuuleenkin. - Foobikko keksii jättää aina oven auki pelolleen..

Mikään järkiperuste ei auta fobiassa. Salamaniskutilastot eivät lohduta silloin, kun pimeäksi muuttunut mökki leimahtaa hetkeksi aurinkoa kirkkaammaksi ja samassa jysähtää ja helvetti pääsee irti. Taivaan hanat aukeavat ja valtavat vesimassat syöksyvät kohisten ja maata räiskyttäen alas, niin että rinteeseen muodostuu alas juoksevia puroja. Metrin päässä seinästä oleva koivu raapii kattoa ja toisella puolella olevat jättikuuset pommittavat kattoa käpypaukuilla. Panen kumisaappaat jalkaani ja hellanpellit kiinni (pallosalamahan voi kuulemma tulla piipusta..) ja väännän sähköt pois irrotettuani johtoja pistorasioista. Sitten istun ja rukoilen, ettei puu kaatuisi mökin päälle tai salama löisi jalkojeni juureen.

Olen miettinyt, voisiko fobiani juontaa juurensa eräästä lapsuuden tapahtumasta, joka liittyy ukkoseen. Olimme koko perhe täällä lomailemassa. Lähdimme soutuveneellä merelle. Muistan kuinka äiti istui perätuhdolla siskon kanssa, ja minä etutuhdolla. Keskellä merenselkää nousi ukonilma. Isä souti isoissa aalloissa tuulta vastaan, ja äiti pelkäsi, ettei päästä rannalle. Säikähdin äidin hätäilyä ja sitä, että näin isän kamppailevan naama irvessä aaltoja vastaan. Ukkonen jylisi mahtavasti päällämme. Rantaan kuitenkin päästiin, ja muistan myöhemmin kieltäytyneeni uimakouluun menosta, koska voi tulla ukkonen. Tämä tapahtuma selittäisi sen, että pelkään ukkosta oikeastaan vain tässä samassa paikassa, jossa tuo lapsuudenkokemus aikanaan tapahtui.

On tietenkin niin, ettei kokemus yksin riitä selitykseksi. Jos lapsi kokee olonsa turvalliseksi vanhempiensa seurassa, ei pelkoja nähdäkseni synny niin herkästi. Pitää siis tutkia ympärilläni tuolloin ollutta viitekehystä, josta olen ennenkin kirjoittanut, lähinnä isän alkoholismia, mikä on varmaan merkittävässä asemassa tuntemusteni kanssa. Ja tuntuu freudilaisittain oikeaan osuvalta, luulen.

Mutta kukapa sen lopulta tietää, miten fobiat syntyvät. Yleisiähän ne ovat, koska lähes kaikilla on jokin fobia. Kun mietin tuntemiani ihmisiä, yhdellä on perhos- ja hyönteisfobia, yhdellä koirakammo, yhdellä yksin olemisen kammo, yhdellä hissikammo, hyvin monella on korkean paikan kammo. Ja toisaalta on myös niin, että pelot ryydittävät elämää, antavat väriä tasapaksuuteen. Kokonaan peloton ihminen on kai mahdottomuus, koska ihmisellä on tunteet, ja pelko on yksi tunteista. Ehkä vain psykopaatti ei pelkää.

(Kuva Charles Martin)

Huomenna taas piikille

2006-06-11T22:11:00.000+03:00

Huomenna en ehdi ajaa saunalta nurmikkoa, vaikka se on jo polveen asti. Vuorossa on taas botox-pistospäivä. Ääni onkin taas finaalissa, pätkii pahasti. On hankala sanoa varsinkin vokaalialkuisia sanoja, mutta konsonanttialkuiset saan paremmin tulemaan. HS:ssa oli mielenkiintoinen artikkeli pianisti Leon Fleisherista, jonka botox pelasti hänen omien sanojensa mukaan. Hänellä on tämä vastaava dystoninen sairaus kädessään, niin että sormet koukistuivat itsestään kramppiin. Hmmm, pianistilla käsi, opettajalla äänihuulet. Mitä tästä voisi päätellä? Botox on auttanut Fleisheria niin, että hän on pystynyt jatkamaan uraansa. Itse elän jälleen kerran toivossa, enkä ymmärrä, miksi botox ei tehoa minuun kuin pikkiriikkisen. Alussa, kun sain käydä Tyksissä, hoidot tehosivat, mutta kun vaihdoin sairaalaa kotikuntani määräyksestä, teho lakkasi siihen paikkaan. Kertaakaan tämän sairaalan pistos ei ole auttanut merkittävästi, useimmiten ei ollenkaan. Mitähän lehmänkusta ne minuun ruiskuttavat?

Kyläläiset ovat täällä mökkiseudulla välittömiä kaikenlaisessa avuntarjonnassaan. Yksi katsoi oikein asiakseen tulla kertomaan, että minun pitää mennä suolahoitoon, jossa muuan mies oli saanut äänensä takaisin. Toinen toi pikku purnukoissa olevia taimia, joiden nimeä ei muistanut. Yhdessä haimme sitten kirjasta kukkasen nimeä, mutta vielä ei tärpännyt. Kolmas tuli hakemaan vanhaa ruohonleikkuriani kuultuaan etten tiedä, minne romun pistän. Sanoi ottavansa siitä moottorin omaan vanhaan koneeseensa. Hienoa, ei tarvitse kanta huolta metallijätepaikalle kuljetuksesta. Muutenkin on ollut vilkasta, sillä täällä on hyviä ystäviä, joita tapaan lähes päivittäin, toisin kuin kaupungissa, jossa on enemmän tuttuja kuin todella läheisiä ystäviä ja jossa tunnen itseni joskus yksinäiseksi kaikkien mukavuuksien, ihmisvirtojen ja teknologian keskellä.

Mutta nyt kirja käteen ja lännenpuoleiseen aurinkoiseen makuukammariin lukemaan kesäsuosikkiani, Margaret Atwoodia, Siniparran munaa, viimevuotista kirppariostosta. Voin lukea niin kauan, että silmät alkavat lupsahdella ja ranteet eivät jaksa pidellä kirjaa. Kun on oikein väsynyt, on ihana panna kirja pois ja nukahtaa saman tien.

(Tämänkertaisessa ”ikkunassa” on vanha käsityö mökiltä.)

Pyöreä runo (Runotorstain teema)

2006-06-10T10:11:00.000+03:00

muotoja ei voi liikutella
ne ovat yhtaikaa samassa kuviossa
voi liikutella vain omia ajatuksiaan
jotka voi tarvittaessa vaihtaa

maailmanpyörän vauhti on vakio,
kukaan ei sitä pysäytä
ei edes hidasta
ja on virhe kavuta vaunuun
mutta parhaat saavat siitä tukevan otteen
roikkuvat mukana useita kierroksia

kellä on vahvimmat ranteet
tiukin ote
hänet kruunatkaa
laakeriseppele sitokaa
hymnit laulakaa

karuselli pyörii
ja survaisee voittajan pään murskaksi
laakeriseppele kietoutuu vereen

uudet tulijat polkaisevat seppeleen sivuun
ja unohtavat voitt

(Valokuvassa puutarhapallo, josta myöhemmin lisää kuvia valokuvablogiini.)

Yksin mökillä

2006-06-08T10:19:00.000+03:00

Olen yksin keskellä metsää koko kesän. Minulla on ovessa varmuusketju, koska verannan pikkuruutuisten ikkunoiden läpi tarvitsee raavaan miehen halutessaan vain astua sisään. Ketju on siis verannan sisäovessa. Lisäksi minulla on vuoteeni vieressä pilli, jonkalaisia jumppaopet käyttävät liikuntalajeja ohjaillessaan. Sain sen kollegalta lahjaksi, kun äänivaikeuteni alkoivat. Hän sanoi, että voin puhaltaa pilliin, jos teinit melskaavat liikaa enkä saa ääntäni kuuluviin. Koskaan en pilliä tarvinnut, koska minulla oli suhde oppilaisiin. Kyllä. Suurin kohteliaisuus, jonka eläissäni olen saanut, oli se, kun luokka sanoi, että ei haittaa vaikkei minulla olisi ääntä ollenkaan, pääasia että olen paikalla. - Anteeksi, tarvitsin tätä. Pientä itsekehua, vaikka tottahan tuo on. Hyvillä muistoilla on mukava lämmitellä.

Nyt tuo metallinvärinen jumppaopen pilli on siis vuoteeni vierellä, kelloradion vieressä. Jos ääneni lamautuu kauhusta jonkun tunkeutuessa yksinäiseen talooni, voin puhaltaa pilliin. Kimeä ääni kaikuu taatusti kylän perukoillekin, ja apujoukot rynnistävät hätiin.

Ei vaan ei. Narrasin. En ole yksin synkän metsän keskellä, vaan metsikön joka laidalta kuultaa valo. Hyvä ystäväni omistaa kesäpaikkansa, punaisen vanhan maalaistalon, joka on tuossa heti rinteeni alapuolella, tuskin sadan metrin päässä. Ja aivan lähellä minua, muutaman puunrungon takana, on talo, jonka ikkunoista tuikkii valo myöhään. Siinä asuu muuan kiltti vanhapoika, joka varmaan rientäisi pelastamaan minua, jos alkaisin kirkua tai puhaltaa pilliin vaikka keskellä yötä. Minulla ei siis ole muuta pelättävää kuin ikiaikainen, myyttinen tyhjyyden ja yksinolon pelko luonnon armoilla, ukkosen ja myrskyn riepoteltavana, itseni varassa. Ah miten hyvää se tekeekään ihmiselle. Minun on oikeasti vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka takertuvat muihin niin, etteivät uskalla olla yksin.

PST 1 Kirjoitin tuon tekstin myöhään illalla, ja pakko lisätä näin päivänvalossa - tosin mahtavan aurinkoista säätä lupailevan merisumun keskeltä - että saanhan minä toki mökkivieraita luokseni, koko joukon, ulkomaita myöten ravaa turist.. anteeksi rakasta sukulaista nauttimassa Suomen suvesta ja ehtoisan (lue ehtyneen) emännän tarjoomuksista.

PST 2 Ilahduin, kun lehteilin Hesaria ja löysin ajatuksen, joka muistuttaa omaani. Nimittäin Ylioppilaslehden uusi viehko päätoimittaja Elina Kervinen on laukaissut, että esimerkiksi yliopistolla ei tehdä enää tiedettä, vaan kärkytään pätkätöitä. Opiskelijat eivät hänen mukaansa hahmota enää koko opiskelijamailmaa ja liian monen pää prakaa. Liitetään tämä nuoren ja raikkaan Kervisen ajatus taannoiseen prekaarikeskusteluuni, sillä huomaan, etten olekaan vanha lahopää hämmästellessäni hinkua pätkätöihin.

(Kiitän eräästä elokuvasta peräisin olevasta kuvasta Tiiaa.)

Maallemuutto

2006-06-06T14:00:00.000+03:00

Muutan huomenissa maalle, mökkimaisemiin. Maalta maalle, sillä maaseutua tämä pikkukaupunkikin on.

Tämän kuvablogissani aiemmin julkaisemani kuvan pöydän ääressä tulen naputtelemaan seuraavat pari kuukautta juttujani, ellen naputtele sitten pihalla. Kannettavan akku kestää tosin vain rapian tunnin, joten paljon ei ulkona surffailla. Luulen, että hidas gprs-yhteyteni karsii kesän aikana kuvien laatua, sillä en jaksa sillä etanan vauhdilla paljoakaan etsiä yhtään mitään. Ehkäpä panostan sitten kirjallisen ilmaisun hiomiseen..

On aika outoa, että Suomi on jossain mielessä tietotekniikan periferia. Maa on täynnä katvealueita, joissa ei ole hyvää nettimahdollisuutta. Kesäpaikkakunnallani ei ole edes kaapeliverkkoa, puhumattakaan mistään langattomista ratkaisuista. Jotenkin sitä ajattelee niin, että Internet on tiedonhakukirjasto, jonka tulisi toimia kaikkialla ja vieläpä edulliseen hintaan.

Hyvää tekee kuitenkin tällaiselle konefriikille irtaantua laitteesta, liikkua kesätoreilla, tavata ystäviä illanvietoissa ja upottaa varpaansa kirkkaaseen meriveteen ja sulkea silmänsä auringossa, kuunnella meren ääniä, lintujen kirkunaa, kaislojen suhinaa, aaltojen loisketta.

Hyvää kesää kaikille! Kirjoittelen siis edelleen kaikkia kolmea blogiani, mutta sallin itselleni tinkimisen laadussa ja määrässä. On varmaan jopa hyvä pyrkiä kirjoittamaan niin vähän kuin mahdollista, koska muuten jutut eivät uudistu.

Pst Vinkki - ehkä tarpeeton, mutta kuitenkin - klikkaamalla kuvan suuremmaksi pääset paremmin siihen tunnelmaan, joka tuossa vallitsee.