Etiikan jatkokysymykset 2

Onko ihminen bloginsa herra?

Hassua, miten vanhakantaiselta tuo toinen minua tautivuoteella askarruttanut kysymys tuntuukaan. Kysymys muuttuu kuitenkin naurettavaksi, jos herran tilalle vaihtaa rouvan. Vielä naurettavammaksi kysymys muuntuu, jos herran tai rouvan tilalle panee orjan - vaihtoehto, joka myös on otettava huomioon.

Edellisen blogin tuhoamisvaiheessa sain ohjeita siitä, että blogiaan voi huoleti hallinnoida poistamalla kommenttiherjat ja ilkeydet. Tähän en kuitenkaan mieluusti ryhdy, sillä arvostan erilaisia mielipiteitä ja suorastaan rakastan pientä terävääkin peräkamaridebattia.

Tilanne äityi kuitenkin niin painajaismaiseksi, että jouduin sulkemaan kommenttiosion yöksi, kun sille tupsahti häirikön toimesta ensimmäisen tuhotun blogini tekstejä ja vanhoja henkilökohtaisia sähköpostiviestejäni. Aina kun poistin, tämä häirikkö postasi kommentin uudelleen, istui nähtävästi tukevasti siinä langalla vahdissa. - Tämä ikävä muistelus samalla hieman taustaksi aika moniin kyselyihin ja ihmettelyihin. Joku on kerännyt ja tallentanut nähtävästi koko nettihistoriani tekstit itselleen ja todennäköisesti tekee sitä edelleen, syystä, josta en enää ole edes kiinnostunut. Ongelmat lienevät henkilökohtaista tasoa, enkä voi muuta kuin olla pahoillani.

Tuo vertaansa vailla oleva blogihäirintä johti siihen, että harkitsin ottavani blogiherruuden kokonaan omiin käsiini. Päätin hieman uhmakkaasti avata uuden blogin, jossa kommentointi on kielletty. Olisin totisesti blogini herra! Mutta missä olisi vuorovaikutus, joka on bloggaamisen suola? Ilman lukijoiden kanssa käytävää keskustelua ja höpöttelyä blogi on mielestäni vajaatehoinen, torso. Kyllä lukijat tulee ottaa huomioon ja sallia kaikenlainen kriittinenkin kommentointi. Itse olen lisäksi sosiaalinen ja avoin luonne, ja ajattelen niin, että juttu, jota kukaan ei kommentoi, ei ole saavuttanut lukijoita, ja on siten arvoton. En usko väitteitä, että juttu on hyvä, jos sitä ei ollenkaan kommentoida! Voi kyllä toisaalta olla, että juttu on niin hyvä, että sitä ei rohjeta kommentoida. Mutta ei sekään ole hyvän blogin merkki, että jutut ovat liian hyviä, sillä silloin jää yksin bloggaamaan, mikä on samaa kuin pitäisi pöytälaatikkopäiväkirjaa.

Yritän tällä hieman harhailevalla juoksutuksellani sanoa, että minusta ihminen on luonnostaan bloginsa orja. Mitäpä hän ei tekisi bloginsa puolesta ja hyväksi. Minä ainakin juotan ikkunaiinekselle sydänvertani, ja kyllä minulla on terveys kyseessä, jos joku vampyyri sen imee mustaan kitaansa. Mutta nyt ajattelen, että on sallittava itselleen myös herran rooli, vaikka pikemmin olisi täydellisen sananvapauden kannattaja. Tämä herruus tietenkin otetaan käyttöön vain ääritilanteissa, joita toivottavasti ei enää satu. Bloggari-itseään ei kannata tuhota ja syyllistää, vaan terveen raivon voi kyllä kääntää oikeaan osoitteeseensa.

Mutta nyt ikävät ajatukset ovat pois. Ulkona paistaa aurinko ja sivuikkunasta alkaa kohta välähdellä pieni kirkas valonsäde tippuvasta sulapisarasta.... Elellään, ollaan, nautitaan.

(Maalaus Gustave Caillebotte)