Taru

Kohtasin eilen sattumoisin vanhan ystäväni Tarun, joka ei ollut kuullutkaan työkyvyttömyyseläkkeelle pääsystäni ja yleensä äänisairaudestani. Olin kyllä tavannut häntä sattumoisin eri yhteyksissä, mutta onnistunut salaamaan äänihäiriöni lyhyillä puheillani. Nyt en viitsinyt väistää, kun jutut etenivät syvempään suuntaan. Sanoin kyllä ensin tapani mukaan, että ääneni ei nyt oikein pelaa, ja hän naurahti siihen, että sitä on nyt nyt liikkeellä.
Tätä selitystä käytän muutenkin ihmisten kanssa, ja aina tuntuu olevan kuulemma kovasti tautia liikkeellä myötätuntoisten ihmisten mielestä.

Taruhan laski kantamuksensa maahan ja perehtyi asiaani. Hän kielsi minua napakasti uskomasta lääkäreihin, kun nämä sanovat, että tauti on parantumaton. Hänen isälleenkin oli luvattu puoli vuotta elinaikaa ja sekin sängyn pohjalla. Isä eli tämän jälkeen vielä viitisentoista vuotta, vireästi, osin omilla jaloillaan ja kirjoitti mm. kirjankin vielä.

Sain vinkin kokeilla tietynlaista hengitysjoogaa ja harjoittaa puhumista sen sijaan, että vetäydyn vain nettiin kirjoittamaan tuskaisia parahduksia. Lisäksi hän rohkaisi minua puhumaan kaikkien kanssa normaalia enemmän ja pitämään yhteyttä ystäviini, joita olen alkanut vältellä, koska puhuminen on aika ajoin hyvinkin hankalaa. Hänen mielestään minun ei tule selitellä sairauttani, eikä luopua sen vuoksi mistään. Ihmeellistä kuulla jonkun ensi kertaa sanovan sen ääneen.

Sain Tarulta vielä lipun kuudesluokkalaisten taidenäyttelyyn, jossa teemana ovat varhaiset korkeakulttuurit Egyptissä ja Kreikassa. Lupasin mennä sinne kuvaamaan. Otan jalustan mukaan enkä pelkää, jos joku tulee puhuttelemaan minua. Tai jos pelkään, en väistä.

(Maalaus Jack Vettriano)