17.3.06

Taru

Kohtasin eilen sattumoisin vanhan ystäväni Tarun, joka ei ollut kuullutkaan työkyvyttömyyseläkkeelle pääsystäni ja yleensä äänisairaudestani. Olin kyllä tavannut häntä sattumoisin eri yhteyksissä, mutta onnistunut salaamaan äänihäiriöni lyhyillä puheillani. Nyt en viitsinyt väistää, kun jutut etenivät syvempään suuntaan. Sanoin kyllä ensin tapani mukaan, että ääneni ei nyt oikein pelaa, ja hän naurahti siihen, että sitä on nyt nyt liikkeellä.
Tätä selitystä käytän muutenkin ihmisten kanssa, ja aina tuntuu olevan kuulemma kovasti tautia liikkeellä myötätuntoisten ihmisten mielestä.

Taruhan laski kantamuksensa maahan ja perehtyi asiaani. Hän kielsi minua napakasti uskomasta lääkäreihin, kun nämä sanovat, että tauti on parantumaton. Hänen isälleenkin oli luvattu puoli vuotta elinaikaa ja sekin sängyn pohjalla. Isä eli tämän jälkeen vielä viitisentoista vuotta, vireästi, osin omilla jaloillaan ja kirjoitti mm. kirjankin vielä.

Sain vinkin kokeilla tietynlaista hengitysjoogaa ja harjoittaa puhumista sen sijaan, että vetäydyn vain nettiin kirjoittamaan tuskaisia parahduksia. Lisäksi hän rohkaisi minua puhumaan kaikkien kanssa normaalia enemmän ja pitämään yhteyttä ystäviini, joita olen alkanut vältellä, koska puhuminen on aika ajoin hyvinkin hankalaa. Hänen mielestään minun ei tule selitellä sairauttani, eikä luopua sen vuoksi mistään. Ihmeellistä kuulla jonkun ensi kertaa sanovan sen ääneen.

Sain Tarulta vielä lipun kuudesluokkalaisten taidenäyttelyyn, jossa teemana ovat varhaiset korkeakulttuurit Egyptissä ja Kreikassa. Lupasin mennä sinne kuvaamaan. Otan jalustan mukaan enkä pelkää, jos joku tulee puhuttelemaan minua. Tai jos pelkään, en väistä.

(Maalaus Jack Vettriano)

5 Comments:

At 17/3/06 09:04, Anonymous Anonyymi said...

Hieno asenne ja hyvä ystävä!
Otappas hyviä kuvia, siellä on jalustalle todellista käyttöä.
KooTee

 
At 17/3/06 09:11, Anonymous Tiina Kaarela said...

Taru on oikeassa!!!

Kuulen joka ikisellä Botox-hoitokerralla juttuja kohtalotovereista, joiden ääni on palautunut. Vaikka folkloristina suhtaudun skeptisesti näihin vertaistarinoihin, voi niissä olla perääkin, koska osa porukasta voi harventaa käyntejään.

Muista, että vaikka nyt veikkaillaan, että spasmodisen dysfonian selitys on neurologinen, syytä tähän kramppaamiseen ei oikeasti tiedetä.

Puhuminen on tärkeää, näin meille korostetaan aina sairaalassa. Onhan selvää, että ellet käytä ääntäsi, ei se voi toimiakaan, vaan hermoradat tms. laiskistuvat.

Minäkin olen huomannut, että stressi pahentaa vaivaa ja lepo/lomailu taas helpottaa. Siitäkin voi päätellä, että selitys ei välttämättä ole yksioikoinen.

 
At 17/3/06 13:06, Blogger Iines said...

Oma foniatrini taas sanoo hyvin tiukasti, että sairaudesta ei voi parantua ja että siitä on parantunut tasan yksi, ja syy oli se, että hänellä oli väärä diagnoosi. :) Samaa sanoo toinenkin foniatri, joka piikittää minua.

Samoin on sanottu, että puheterapiasta ei ole apua, koska kysymys ei ole tahdonalaisesta toiminnasta. Toisaalta on kuitenkin niin, että asiantuntijat myöntävät aina lopuksi, että sairauden syytä ei todellakaan tiedetä.

Oma ääneni toimii hyvin aina heti herättyäni niin että itsekin ihmettelen, samaten lomat ovat hyväksi. Myös jos haukottelen - ääni kulkee mainiosti, mutta eihän niin voi koko ajan puhua. :)

Korvien välissä vika ei ole, mutta stressi varmaan pahentaa mitä tahansa sairautta.

 
At 17/3/06 18:17, Anonymous marja-leena said...

Minäkin arvelin että hieno asenne! Positiivinen ajatus voi paljon vaikuttaa parantumiseen joskus yli lääkärien ymmärrystä, niinkuin ystäväsi isänkin. Nauti vaan elämää! (Minunkin pitää joskus itseäni kehottaa samaa!)

Kiva että jatkat bloggaamista! Luen aina vaikka en laita komenttia usein.

 
At 17/3/06 18:26, Blogger Iines said...

Kyllä, Marja-Leena, minulla on vieläkin hyvä mieli Tarun asenteesta ja rohkaisusta. Tänäänkin olen rohkeasti soittanut erääseen paikkaan, vaikka ääneni pätki. :)

 

Lähetä kommentti

<< Home