11.9.06

Missä olit silloin

kun kukkiin puhkes maa.. ei vaan silloin, kun kuulit katastrofeista?

1. World Trade Center

Olin hoitamassa iltatunteja, ja nimenomaisella kuulohetkellä opettajien yhteishuoneessa välitunnilla. Yksi opettaja sai kännykkäänsä viestin, jossa kerrottiin, että jotain kauheaa tapahtuu New Yorkissa ja Pentagon on tuhoutunut... Tunti alkoi juuri, joten menin luokkaan, jossa aikuisopiskelijat kirjoittelivat tietokoneilla tekstejään rauhallisina. Avasin television ja katsoimme yhdessä, kuinka lentokone lensi toistamiseen ja toistamiseen päin WTC:iä. Suljin television ja työ jatkui hiljaisena. Kukaan ei puhunut mitään, järkytys oli liian suuri.

2. Tsunami

Olin kotona, sukulaisten kanssa, rauhallisessa joulun vietossa. Ensin vaikutti siltä, että kyseessä on tavanomainen, muita koskeva katastrofi, josta meidän Saulimmekin pelastui kepeästi roikuttuaan lystikkäästi pylväässä, niin että ihan nauratti. Tuhon laajuus ja järkyttävyys selvisi vasta, kun nähtiin ensimmäiset kuvat vyöryvistä vesimassoista ja kadonneita alkoi olla liikaa, ja mikä pahinta, omia oli joukossa, siis suomalaisia. Jossain vaiheessa olin havaitsevinani, että tsunamiuutisia kuunneltiin euforisen kiihtymyksen vallassa, ehkä tylsän joululoman keskellä, sipsejä ja colaa siemaillen, kuin parasta jännityselokuvaa seuraten. Lööpit kukkivat ja suru sai kasvot tuhannesti ja tuhannesti. Kadonneiden hidas löytyminen takasi vibat vielä pitkään katastrofin jälkeen.

3. Estonia

Aamulla opettajainhuoneessa muuan työtoveri kertoi, että Estonia on uponnut ja 800 ihmistä hukkunut. Illalla seurasin pelastustoimia televisiosta. Jotenkin tämä katastrofi on liikuttanut minua enemmän kuin yllä mainitut, ehkä siksi, että televisio välitti onnistuneita pelastuksia niin hyvin ja lehtien pelastustarinat hakkasivat jännitysfilmit mennen tullen. Syttyipä onnettomuuden keskellä romanssikin, kuten Titanicilla konsanaan. Mitenkähän parille kävi? Saivatko toisensa?

4. Tsernobyl

Laskeuman leijuessa paljolti lounaisen Suomen ylle olin Lounais-Suomessa, pöllyttämässä maata oikein olan takaa, kun haravoin mökin pihamaata. Illalla järkytyin kun katsoin uutisia. Päivä päivältä Kari Toivonen toisti, että ydinreaktorin keskusta ei saada sammumaan. Kauhuni nousi kun ajattelin, että reaktori on ikuinen tuli, ei sammu ikinä, vaan porautuu maan pintakerroksen läpi kohden pallon ydintä. Ajattelin, että tekniikka otti nyt herruuden insinööreistä ja voitti ihmisen, ihmisyyden. Tästä hetkestä lähtien olen ollut voimakkaasti ydinvoimaa vastaan. Olen valmis laskemaan sähkön kulutustani merkittävästi, jotta tästä tuhoisasta energiasta päästäisiin muiden maiden esimerkin tavoin eroon.

5. Lapuan patruunatehdas

Räjähdys oli vapisuttanut koko Lapuaa ja kauempanakin olivat ikkunat helisseet, niin että ihmiset tiesivät, että nyt sattui pahasti patruunatehtaalla. Muistan lukeneeni Seurasta kuvaukset moneen kertaan. Kuinka äiti oli aamulla mennyt tehtaalle töihin eikä tullut enää takaisin isän ja orpojen lasten luo. Oli vain ottanut pyörän seinustalta ja huutanut heihei. Hautajaisista oli myös kuvat, 40 valkeaa arkkua vierekkin puolikaaressa, takana omaiset. Muistan kuvan edelleen aika tarkasti.

6. John F. Kennedyn kuolema

Olin aika pieni. Luin kirjaa ja kuuntelin isonsiskon kanssa radiosta pop-musiikkiohjelmaa (Kaleidoskooppi vai 8 kärjessä?) - kun lähetys keskeytetiin ja ilmoitettiin, että Yhdysvaltain presidenttiä on ammuttu. Hetken päästä ilmoitettiin, että presidentti on kuollut. Sitten alettiin soittaa jotain mahtipontista ja vakavaa musiikkia. Muistan, että harmitti suosikkilevyjen keskeyttäminen, mutta Jacqueline ja Caroline ja pikku John olivat niin suloisia surussaan, kun heitä myöhemmin kuvattiin ahkerasti.

(Maalaus Gustav Klimt)

12 Comments:

At 11/9/06 16:23, Blogger Stello said...

Meemitin..

 
At 11/9/06 17:04, Anonymous Tiia said...

Hei, mahtavaa. Mietin joskus ihan samanlaisen meemin tekemistä ja unohdin. Onneksi Iines muisti - siitä tuli paljon kattavampikin :)

 
At 11/9/06 18:35, Blogger Liisa said...

Tuolla otsikkosi kysymyksellä aloitti fysioterapeutti tämänpäiväisen sessiomme. Molemmat olimme sitä mieltä, että siitähän voisi kirjoittaa vaikka blogiin. Uskonpa monen muunkin ajatelleen. Aika vaativan teit, jos meemiksi... :)

 
At 11/9/06 18:39, Blogger Iines said...

En tehnyt itse asiassa meemiksi, mutta sopii hyvin sellaiseksi, ken tahtoo, vapaasti valikoiden. Ja varmaan moni muukin kirjoittelee aiheesta jotakin blogeissaan, ilman tätäkin.

Aika jännä ilmiö, että muistikuvat järkyttävän asian kokemishetkeltä jättävät ikuisen muistijäljen ihmiseen. Koskee myös henkilökohtaisen elämän vastaavia hetkiä.

 
At 11/9/06 20:14, Blogger Liisa said...

Minä muistan selvästi Kennedyn salamurhan. Olin jo lukiossa ja meillä oli historian tunneilla vuorollamme sanomalehtikatsaukset. Minulle sattui se viikko. Ehkä jouduin tunnollisena tyttönä paneutumaan aiheeseen liiankin syvällisesti.

Henkilökohtaiset "tsunamit" ovat sitten vielä kipeämpiä. Jokainen solu muistaa, vaikka ns. muisti ei muistaisikaan.

 
At 11/9/06 20:36, Anonymous Arru said...

Näin TV-aikana olen huomannut, että katastrofiin jää helposti koukkuun. Sitä ahmii jokaisen uuden tiedon murunkin ja sen saadakseen on valmis katsomaan samat pätkät yhä uudestaan ja uudestaan. Eikä voi poistua tietolähteen luota: jos sillä aikaa vaikka tuleekin jotain uutta... Näin ainakin minulle käy.

 
At 11/9/06 21:07, Blogger Iines said...

Oikeista katastrofeista on tullut sarjafilmejä, ja media mässäilee surulla. Minua on aina kylmännyt se mantra, että kameran tunkemista surun keskelle pyhitetään sillä, että surun pitää saada kasvot.

Missä menee tiedonvälityksen ja surupornon raja - sitä voisi ainakin kysyä.

 
At 11/9/06 23:15, Anonymous Anonyymi said...

iines,
olen ajatellut tuota samaa. Surevien yksityisyyttä ei pitäisi uhrata ihmisten uutisnälälle.

Nykyään puhutaan rikollisten yksityisyyden suojelemisesta, mutta onnettomuuksien uhrien yksityisyyttä ei puolusta kukaan.

Blogisisko

 
At 12/9/06 00:10, Blogger Sari said...

" Ai kauheeta kyllä mä olin sitten ihan poissa tolaltani kun uutisista katoin niitä ihmisiä siellä tornissa/pelastuslautoissa merellä/tolpannokassa rannalla! Ihan olin murtunut surusta!"Just joo.
Minusta on todella epäkunnioittavaaa oikeita uhreja ja surijoita kohtaan tehdä omasta kauhistuksestaan uutisten ääressä joku henkilökohtainen draama.
Ei tarkoita sitä, etteikö vatsanpohjassa ilkeästi viiltäisi aina, kun jotain noin käsittämätöntä tapahtuu. Kyse on vain siitä, että tajuan, ettei minun vatsanpohjani tai liikutuksen kyynel ole mitään verrattuna siihen, mitä uhrit ja heidän omaisensa joutuvat kestämään.

Missä olin? En siellä missä kuoltiin, onneksi.

 
At 12/9/06 04:51, Blogger Rauno Rasanen said...

11.9

Olin ollut kirjastossa koko päivän. En muualla - muistaakseni. Jostain kyllä tsekkasin, että New Yorkissa oli räjähtänyt.

Sitten pyöräilin asunnolle ja sain puhelinsoiton. Satu kertoi asian. Olin jo muutenkin ajamassa hänen luokseen, kun kuulin matkalla - ostoskeskuksen liepeillä - kahden ukon keskustelevan asiasta.

Enää 5 minuuttia ja olin omani luona....(hahhhah eiku ihan totta...)

Sen illan katselimme telkkarista "ilotulitusta...!"

Me länsimaalaiset olimme niitä, joita - yllättävää kyllä - tällä kertaa uhrattiin...

Toisaalta - oli niin mukava/karmea katsella uhria...
Katsokaa kuolleen silmiä, niin tajuatte...

 
At 12/9/06 10:07, Blogger A-K.H said...

Sota on kaunista monella tavalla. "Rakastakaamme rauhaa yli kaiken, mieluummin lyhytaikaista kuin pitkää, valmistautumisena uuteen sotaan." (Muistinvarainen käännöslaina). Ei ole mitenkään sopimatonta huomauttaa, että me länsimaalaiset olimme vaihteeksi niitä, joita rökitettiin. On paljon muitakin tapettuja, joiden vuoksi Asem-kokuksen olisi kannattanut pitää hiljainen hetki. Bushin ja Jumalan kimppakiva on aihauttanut uskomattomia kärsimyksiä, puhumattakaan niistä, joissa Ysdysvallat on ollut rikollisena osallisena. En silti etsi oikeutusta tornitapahtumille. Maailma sairastaa tai sitten ihminen toimii determinoidusti. Suomessakin tuetaan rauhaa valmistautumalla "oikeutettuihin" sotiin. Ennen puhuttiin vain puolustautumisesta hyökkääjää vastaa. Nyt on puolustamisen käsiteala laajennettu globalisaation tasolle. Ammattisotilaat haluavat päästä tappamaan muualle, kun homma ei täällä onnistu. Isaraelilaisten haukka, jonka nimeä en muista, perusteli Israelin "huonoa menestystä" sodassa Libanonia vastaan sillä, että Israel on unohtanut sodankäyntitaidon, mutta saa kyllä kymmenen pistettä kulunvalvonnan ekspertteinä.

 
At 12/9/06 10:52, Blogger Liisa said...

Arrun kommenttiin viitaten olen usein halunnut kysyä, milloin uutinen lakkaa olemasta uutinen. Reaaliaikainen uutisvirta mobiili- ym. uutisineen saattaa koukuttaa. Kaikki päreen katastrofit ovat tietenkin olleet uutisia isolla u:lla. Paljon puhutaan uutiskynnyksen ylittämisestä, mutta keskustellaanko siitä, milloin olisi syytä lopettaa samojen nauhojen pyörittäminen.

Oprahissa oli äskettäin pysäyttävä ohjelma keskitysleirikäynnistä. Sitä pidin onnistuneena muistutuksena holocaustista, koska näkökulma oli koko kauheuden kokijan ja hän sai sanella rajat, minne mentiin ja minne jätettiin menemättä.

 

Lähetä kommentti

<< Home