8.4.06

Häntä pystyyn!

Komennan itseäni: Häntä pystyyn, Iines! Sormet näppäimille ja jotakin hauskaa haircuttia nyt kehiin. Jos taas lähtee lukija, niin potkaise sille vain lisävauhtia persuksiin. Menköön mikä menee, Vysotskin sanoin. Kiitos, Anni tästä rohkaisuryypistä kommenttilootassani alempana. Minähän vuolen näppäimistäni mitä tahdon.

Muistan kun ammattikorkeakoulu aloitti joskus vuonna jotain. Meidät opettajat pumpattiin täyteen onnistumisen uhoa ja yritystahtoa. Meille vakuuteltiin, että jokainen opiskelija on korkeakoulutasoa ja meidän tulee palvella tätä ylimystöä hyvin ja uudistaa opetuksemme täysin.

Kun sitten pidin ensimmäistä oppituntiani näille isänmaan toivoille, lähes tutisin kunnioituksesta. Muistan vielä asusteenikin: lyhyehkö musta vekkihameenhelma vapisi hieman polvieni tahdissa. Vekkihameen kanssa minulla oli punamustaruutuinen boucle-pintainen bleiseri, siis sellainen karheapintainen, ja alla musta poolopaita. Aika muodikas pakkaus, vaikka itse sanonkin. Muistan senkin, miten tuskanhiki nousi otsalleni arvioivien katseiden edessä, ja jouduin harkitun hitaasti riisumaan boucle-pintaisen paksuhkon bleiserini tuolin selkämykselle.

Kun pari opiskelijaa sitten kaksoistunnin loppupuolella aivan pokkana nousi seisomaan ja ryhtyi naksauttelemaan salkkujaan kiinni, kauhistuin ja mietin, mikä vika minussa on, kun he lähtevät kesken puheeni. Kävelivät siis ulos luokasta mitään sanomatta. No, tätä tapahtui sitten pitkin vuotta. Nämä yli-ihmiset tunsivat arvonsa ja lähtivät ruokatunnille tai kotiin, kun heitä huvitti, alkoi tympäistä tai nälättää tai muuten vaan kyllästyttää. Kävelivät vain ulos, ja tätä tapahtui kaikkien opettajien tunneilta.

Näin tästä painajaisia, mikä on minulle aika harvinaista - painajaiset siis, sillä olen nähnyt niitä vain muutaman muun kerran elämässäni. Unessa seisoin luokassa ja luennoin, ja yhtäkkiä yksi opiskelija nousi pystyyn ja käveli ulos, sitten toinen, sitten kolmas, neljäs, kunnes ovelle johti jatkuva virta ja opiskelijoiden salkut vain napsahtelivat ja korot kopisivat. Jonkun kerran huusin unissani, että hei kuulkaa, tämä on todella tärkeää, mitä puhun! Heräsin hikoillen kauhun tunteeseen.

Jos vakava sana sallitaan, taustalla lienee jonkinasteinen hylätyksitulemisenpelko. Se varmaan kummittelee tässä kiihkeässä blogitilastoseurannassanikin, jossa koen yhdenkin menetyksen hieman samoin tuntein kuin kuvaamassani painajaisunessa. Luulenpa, että tämä pätee ainakin osittain muihinkin bloggaajiin. Halutaan hyväksyntää, halutaan, että itsestä pidetään, ja koetaan huonommuudentuntoja, kun listasijoitus menee alaspäin. Pelätään hylkäämistä.

Tästä on sitten turha kenenkään sanoa, että ohimoita kiristää, kun aina puhun bloggaamisesta ja listasijoituksista. Itse asiassa en puhu siitä, vaan ihmisestä itsestään, hänen raadollisuudestaan ja oikeudestaan olla haavoittuva ja siinä jopa vahva. Ja oikeudestaan nähdä tässä haavoittuvuudessaankin huumoria. Heikkouksilleen voi nauraa! Ihan sama, missä nämä kuviot tapahtuvat, sillä en näe virtuaalia kovin erilaisena tapahtumakenttänä kuin reaalimaailmaa.

PS Maanantaina on taas botox-piikitys. Viimeksi piikki ei tehonnut yhtään ja mietin jo, meneekö se myrkkyannos johonkin muuhun lihakseen kuin äänihuuleen. Sen pitäisi jäykistää äänihuulta niin, ettei se värähtele turhaan, jolloin puhuminen on helpompaa.

13 Comments:

At 8/4/06 12:10, Blogger Marikki Kuusi said...

Olen tuoreena blogistina mielenkiinnolla ja pienen matkan päästä havainnoinut itseäni ja suhtautumistani sivuillani käynteihin ja tilaajiin (niihin kaikkiin kullanarvoisiin yhdeksään!!!)... Jotain perusinhimillistä tähän liittyy. Halua tulla kuulluksi, nähdyksi, tunnustetuksi, hyväksytyksi.

Joskus kuuntelin ihmisten kauhistelua siitä, että nuoret on verkossa ja oikeat ihmissuhteet jää sikseen ja sosiaaliset taidot ei kehity. Lyhyen bloggaus-itsehavainnointini pohjalta olen kyllä taipuvainen olemaan samaan mieltä tuosta, että aikalailla samat sosiaaliset muodostelmaluistelukuviot ne verkossakin kieppuvat.

Mutta ehkä kasvottomuus tekee joistakin asioista helpompia, toisista ehkä jopa vaikeampia...

Niin ja noista opiskelijoista. Ihan kamalaa, puhu siinä nyt sitten mistään... Itse olen opettanut vain oloissa, joissa opiskelijoiden on pako tunneilta on estetty hallinnollisin yms. keinoin. Turvallista ja kätevää.

 
At 8/4/06 12:31, Blogger Iines said...

Marikki, olet sen verran uusi vielä, että tilaajamääräsi tulee tuosta vielä kasvamaan, sen verran hyvin kirjoitat. Minäkin olen vasta nyt alkanut seuraamaan aiemman kommenttisi ansiosta. :)

Kasvottomuudella on kieltämättä puolensa. Myös ne rumemmat, ikävä kyllä. Virtuaalihan on liiankin ihanteelllinen paikka omiin pahan olon purkauksiin ja toisten kiusaamiseenkin.

Olen minäkin pääosin opettanut sellaisessa oppilaitoksessa, jossa on ollut tiukemmat poissaolosäädökset, eli kun esimerkiksi poissaolot ylittävät 30 prosenttia kurssitunneista, on kurssi automaattisesti hylätty tältä poissaolijalta. Alkuun ammattikorkeassa oltiin siis aivan opiskelijoitten ehdolla ja luotettiin heidän "korkeakoulukelpoisuuteensa", joka osoittautui kuplaksi monin tavoin.

 
At 8/4/06 14:06, Blogger Jari Sedergren said...

Opiskelijat ovat kyllä lisänneet poistuilemistaan tunneilta. Myöhästymisten määräkin on nousussa.

"Omassa" yliopistossa sen tietää, eikä reagoi, paitsi illan viimeisissä luennoissa, jolloin sanon, että varatkaa aikaa siihen ja siihen saakka, sillä me emme toimi juna- ja bussiaikataulujen mukaan.

Vierailuluennoilla poistuminen on aina rätti kasvoille, vaikka toisella olisi kuinka hyvä syy. Enhän minä sitä syytä kuule, enkä halua.

Paripoistuminen on sitten jo nannaa. Tietää, että ne on päättäneet lähteä. Miksi sen poistujan arvottaa "rehellisemmäksi" kuin ne sata jääjää. En minä tuota hylätyksi-tulemista ajattele mielestäni. Enemmän se on sitä luentotilaisuuteen aina liittyvää epävarmuutta, jota rehellisen kritiikin puute pahentaa. Poistuminen on aika rehellistä. Siksikään kaikesta rehellisestä kritiikistä ei pidä. En usko, että kukaan pitää. Sietää kyllä. Ja kestää.

 
At 8/4/06 15:34, Blogger Iines said...

En minäkään siinä tilanteessa ajatellut hylkäämistä, se on jälkikeittiöpsykologiaa miettiessäni, miksi opiskelijoitten poistuminen kesken harmittaa.

Siinä tilanteessa toki ajattelin sen olevan nimenomaan jaloilla äänestämistä asian puolesta, toisin sanoen arvon herroja tai leidejä ei esittämäni asia / ala kiinnostanut - näin siis ajattelin silloin, mutta nyt ymmärrän, ettei se johtunut huonoudestani tai hyvyydestäni ammatissani tai luennoijana. Se johtui vain ja ainoastaan opiskelijoitten omista sisäsyntyisistä asioista ja tarpeista. Olisin voinut tietenkin valita nimilistojen kierrätyksen ja uhkailulinjan, kuten muutama opettaja teki sillä seurauksella, että sai hampaitaan kiristelevät opiskelijat istumaan tunnilla hieman säännöllisemmin. En kuitenkaan kannata tällaista linjaa, vaan katsoin, että tulkoot luennolle omasta halustaan tai jääkööt pois, ei se ole minulta pois.

 
At 8/4/06 19:58, Blogger Risto said...

Tuttu tunnekokemus nuo luennolta poistujat. Sitä olettaa että puhujalla olisi oikeus saada tietää syy toisen lähtöön. Niinhän sitä pöytäseurassakin tehdään.
Niin. Joskus tuon luennolta poistumisen syys voi lukea lähtijän eleistä.

 
At 9/4/06 09:28, Blogger Tony said...

Joskus aikaisemminkin olen jossain varmaan marmattanut, että mikä siinä on, ettei saa tuijottaa tilaajalukuja. Sitä haluaa kanssakäymistä, eikä sitä synny, jos ei ole lukijoita. Varmasti on bloggaajia, jotka ovat kirjoittaneet jo pitkään ilman yhtäkään tilaajaa. Eivät välttämättä välitä jos kukaan ei tilaa, tai ainakin yrittävät olla välittämättä.

Pitäisikö perustaa orpojen blogien kummit ry. Ideana on bongata orpo (eli ei yhtään tilaajaa) blogi, jota päivitetään säännöllisesti ja julistautua blogikummiksi tuolle "onnettomalle". :)

 
At 9/4/06 10:02, Blogger Iines said...

Tony,

ideasi perustaa Orpojen Blogien Kummit ry. on loistava. Jokainen voi tehdä päivän hyvän työn poimimalla listalleen silloin tällöin orvon blogin, joka tuntuu puskevan blogityötä tosissaan, mutta vailla suurta ystäväjoukkoa. Kannatan lämpimästi. Täällä on paljon hyviä blogeja, jotka ehkä ujouttaan ja hienotunteisuuttaan eivät pääse piireihin sisään. M inusta tällaista blogikummina toimimista ei kyllä pidä tehdä rumpua lyöden, vaan luontevasti, opastaen ja tukien oman persoonallisuutensa mukaisesti uutta tai bongattua tulijaa.

 
At 9/4/06 14:39, Blogger Rita A said...

Tuosta unestasi tuli mieleen. Olen lukenut että ihmisen number one pelko on fear of rejection. Pitää sisällään hylätyksi tulemisen, torjutuksi tulemisen, kaikkinaiset "sinä et kelpaa" jutut. Jos on ollut turvaton lapsuus tuo pelko on varmaan moninverroin isompi kuin turvallisen lapsuuden jälkeen. Jos on hyvä itsetunto ihminen on vahvemmilla, mutta eiköhän se pelko ole jokaiseen ihmiseen istutettu jo valmiiksi eli ei sille kukaan ihan immuuni ole.

Kirjoittelin muuten nyt viimeksi opettajasta joka oli mentorini koulussa. Sopii aika kivasti tuohon sinun aiheeseesi.

 
At 9/4/06 18:54, Blogger Iines said...

Käväisin lukemassa mentor-juttusi. :)

Minua kiinnostaa tuo mentor-termi ja sen lisäarvo verrattuna vanhaan opettaja-nimikkeeseen. Millä tavalla mentor eroaa opettajasta? Kas siinäpä päreen aihe, itse kullekin.

 
At 10/4/06 09:46, Blogger Rita A said...

Hei Iines,

Olenkin aikeissa selventää mentoria, varsinkin kun se on nyt firmani toimenkuvassa mukana. Kiva kun esitit kysymyksen! Olen jo vähän laittanut lastua alulle siitä aiheesta.

 
At 10/4/06 13:11, Blogger Rita A said...

Anteeksi kauheasti Iines, ja iineksen lukijat, että kiireissäni olin kokonaan hypännyt tuon yhden postauksen yli, joka liittyi minun kirjoittamaani lausuntoon. Siis siihen että en lue negatiivisia blogeja. Olisitpa käynyt kutsumassa minut, Iines! Olisin kyllä heti selventänyt että sinun blogisi ei mielessäni yhdisty mihinkään negatiiviseen. Ajattelin ilkeämielisiä kaikkea ja kaikkia haukkuvia vuodatuksia jotka eivät kehity mihinkään suuntaan.

Lyhyesti sanottuna oma blogini on tällä hetkellä uravalintaani ja itsetutkiskeluuni keskittyvä. Siitä ei singonnut nuolia mihinkään suuntaan, mikä ei kyllä ole muutenkaan tapani. Olen viitoittamassa omaa tietäni tulevaisuuteen. Blogiani lukee mm. jokunen ystäväni, sukulainen, oppilaita, asiakkaita, lapsia, aikuisia... En voisi alkaa noin julkisessa blogissa alkaa ketään tuttuja bloggareita mätkiä ja hutkia; jos sellainen olisi tapani. Ei ole. Kirjoitan enimmäkseen itselleni mutta innostun kommentaattoreiden antamia aiheitakin pohtimaan. Perjantaina tuli aika tulikivenkatkuista syytöstä parilta anonyymilta, jotka lukivat tekstiäni "tulkiten". Mielenkiintoista kyllä kaiken kaikkiaan mitä kaikkea voi rivien välistä löytyä vaikka sitä ei siellä ollutkaan. Postailemisiin!

 
At 10/4/06 13:30, Blogger Liisa said...

Niinhän se oli, että aina kurssin ensimmäinen tunti oli ratkaiseva. Piti pukeutua esim. kunnioitusta mahdollisesti kohentaviin olkatoppauksiin eikä olla liian ystävällinen eikä myöskään ankara. Sellaista tahtojen taistelua, motivoinko vai karkotanko. Koskaan ei voinut tietää etukäteen. Ihania ovat, tosin aika harvalukuiset, palutteet entisiltä oppilailta kortteina, kirjeinä, pieninä lahjoinakin.

Painajaisunissa tavallisimmin etsin ryhmääni, jostakin kumman syystä useimmiten Hgin yliopiston päärakennuksen kerroksista, vaikka siellä opetin aikoinaan vain yhden vuoden.

 
At 10/4/06 17:56, Blogger Iines said...

Rita,

älä suotta huolehdi. En minä mitään selityksiä odottanut enkä edes halunnut. Tuo siteeraamani virkehän on mitä tavallisin ja moni allekirjoitti sen jutun kommenttilootassakin, jos huomasit.

Kyse on laajemmasta tavasta hahmottaa elämää, jonka näin tuossa kontekstistaan irrotetussa otoksessa. En mitenkään arvellut sen kohdistuvan minuun, mutta yritin kuvata sitä, miten jokainen lukija on tärkeä, myös se negatiivisesti kirjoittava, joka voi lukea nuo rivit, jotka viskaavat hänet syrjään oman hyvinvoinnin tieltä. Näin sen koin, ajattelematta, miten kirjoittaja - sinä - sen halusit välittyvän. Et varmaan kohdistanut sitä kehenkään etkä tarkoittanut mitään pahaa. Tämä aihe sopi kuitenkin hyvin eettisten pohdintojeni sarjaan, etenkin kun lause jäi soimaan takaraivossani. Toivon, ettet pahastunut siteeraamisestani, sillä ajattelen niin, että hyvät ystävät tunnistaa siitä, että heidän kanssaan voi keskustella suuttumatta kipeistäkin aiheista.

(Jatkan tätä ilmeisen tylsää eettistä pohdintaani seuraavaksi aiheesta menestyjä on kyyninen opportunisti erään tutkijan tutkimuksen innoittamana.)

Liisa,

ihaniahan ne opiskelijat olivat kaikinpuolin kun alkujännityksestä pääsi uransa alkupuolella. Myöhemmin heitä oppi suorastaan rakastamaan. Tällä hetkellä kun en pysty olemaan enää töissä, kaipaan nimenomaan vuorovaikutusta heidän kanssaan, muuta en joitain kollegoja lukuunottamatta. Jotenkin tuntui, että vain heidän kauttansa oli arvokas jollekulle, tärkeä ja muutamalle reppanalle jopa korvaamaton. Oli suuri ihme ja ilo saada heidän jähmettynyt varauksellisuutensa sulamaan, muistan, miten odotin aina heidän alkuvastuksensa murtumista, kontaktipinnan löytymistä. Siellä se oli, lähes jokaisella.

Ah, miten antaumuksellisen open koulumaailma minussa menettikään, uskallan sanoa. Miksi juuri minun piti sairastua ja ajautua sivuraiteelle?

 

Lähetä kommentti

<< Home