Syntymäpäivä äidin

Keittiön pöydän viereisellä seinällä on kalenteri, josta murhaan päiviä. Joka aamu rengastan aina uuden päivän ikään kuin ajatellen: tämänkin päivän saavutin, tänne asti ainakin elin. Tässä kalenterissa rengastusväri on keltainen tussi.

Rengastustapa alkoi kouluvuosina lomia odotellessa. Ensin laskin päiviä syyslomaan, sitten joululomaan, sitten hiihtolomaan, sitten pääsiäislomaan ja vihdoin siihen ihanimpaan, kesälomaan. Tapa jäi nähtävästi edelleen veriin, vaikkei enää ole kiirettä mihinkään. Muutenkin kalenteri on aika tyhjä, ja huomaan merkinneeni siihen lähinnä botox-piikityspäivät.

Tänään huomasin, että on äidin syntymäpäivä. Äiti jäi täysorvoksi puolitoistavuotiaana vanhemman siskonsa kanssa. Muitakin menetyksiä alkoi kertyä hänen tielleen: Perintönsä hän menetti holhoojalle, sulhasensa sodalle, toisen miehensä alkoholille. Että voi jollain olla elämässään huono säkä, huonot kortit, niin kuin siskoni tapaa sanoa. Ja kumma miten lapsi kantaa syyllisyyttä vanhempiensa elämän tragedioista ja yrittää kiltillä käytöksellään korvata heidän onnettomuutensa. Ja vielä kummempaa, että vanhemmat antavat tämän tapahtua. Minunkin äitini, niin kiltti kuin olikin, piti minusta kynsin hampain kiinni siihen asti, kun riuhtaisin itseni irti ja muutin kauemmas hänestä, vaikka tunsin itseni lähinnä rikolliseksi, joka julmasti hylkää äitinsä. Hän mm. pakotti minut antamaan itselleen puolet puhelinosakkeen hinnasta, jotta voi pitää meihin yhteyttä päivittäin. Ei muuten, mutta omat rahat olivat todella vähissä lainanmaksujen ikeessä. Ja mehän muutimme vain kilometrin päähän.

Tästäkin kirjoituksesta tunnen syyllisyyttä! Tuntuu, että syyllistyn äitini parjaukseen. Mutta kyllä minä sen ruusun vien äidin haudalle, kun käyn kesäpaikkamme kirkkomaalla, jonne äiti on haudattu. Aivan pian, ehkä jo ensi viikonlopulla.

(Maalaus Leonardo da Vinci)