28.3.06

Syntymäpäivä äidin

Keittiön pöydän viereisellä seinällä on kalenteri, josta murhaan päiviä. Joka aamu rengastan aina uuden päivän ikään kuin ajatellen: tämänkin päivän saavutin, tänne asti ainakin elin. Tässä kalenterissa rengastusväri on keltainen tussi.

Rengastustapa alkoi kouluvuosina lomia odotellessa. Ensin laskin päiviä syyslomaan, sitten joululomaan, sitten hiihtolomaan, sitten pääsiäislomaan ja vihdoin siihen ihanimpaan, kesälomaan. Tapa jäi nähtävästi edelleen veriin, vaikkei enää ole kiirettä mihinkään. Muutenkin kalenteri on aika tyhjä, ja huomaan merkinneeni siihen lähinnä botox-piikityspäivät.

Tänään huomasin, että on äidin syntymäpäivä. Äiti jäi täysorvoksi puolitoistavuotiaana vanhemman siskonsa kanssa. Muitakin menetyksiä alkoi kertyä hänen tielleen: Perintönsä hän menetti holhoojalle, sulhasensa sodalle, toisen miehensä alkoholille. Että voi jollain olla elämässään huono säkä, huonot kortit, niin kuin siskoni tapaa sanoa. Ja kumma miten lapsi kantaa syyllisyyttä vanhempiensa elämän tragedioista ja yrittää kiltillä käytöksellään korvata heidän onnettomuutensa. Ja vielä kummempaa, että vanhemmat antavat tämän tapahtua. Minunkin äitini, niin kiltti kuin olikin, piti minusta kynsin hampain kiinni siihen asti, kun riuhtaisin itseni irti ja muutin kauemmas hänestä, vaikka tunsin itseni lähinnä rikolliseksi, joka julmasti hylkää äitinsä. Hän mm. pakotti minut antamaan itselleen puolet puhelinosakkeen hinnasta, jotta voi pitää meihin yhteyttä päivittäin. Ei muuten, mutta omat rahat olivat todella vähissä lainanmaksujen ikeessä. Ja mehän muutimme vain kilometrin päähän.

Tästäkin kirjoituksesta tunnen syyllisyyttä! Tuntuu, että syyllistyn äitini parjaukseen. Mutta kyllä minä sen ruusun vien äidin haudalle, kun käyn kesäpaikkamme kirkkomaalla, jonne äiti on haudattu. Aivan pian, ehkä jo ensi viikonlopulla.

(Maalaus Leonardo da Vinci)

20 Comments:

At 28/3/06 13:36, Blogger Liisa said...

Iines,

Täysi kalenteri ei ole aina täyttä elämää. Minun kalenterini täyttävät fysioterapiat, allasjumpat, kontrollikäynnit eri poliklinikoilla, huomennakin yksi. Vanhat allakat ovat toki tallessa merkintöineen, oppilasluetteloineen. Joskus mediasta bongaan entisen oppilaani. Olisi mielenkiintoista laskea, montako heitä ehti olla. Siihen en ole vielä langennut. Minulla on vielä äiti, joka kantaa huolta kärsivästä lapsestaan. Ketju tuntuu jatkuvan. Tuo syyllisyyshomma taitaa tulla geeneistä. Niin kauan kuin on voimia yhtään, niistä osa tuntuu tuhlautuvan väärään syyllisyyteen. Se on kiinni minussa, kuten "täi tervassa". Haluaisin olla vapaa. Olisiko jo aika?

 
At 28/3/06 13:56, Blogger Iines said...

Niin, täysi kalenteri voi merkitä myös tyhjää elämää. Ja tosiaan päinvastoin, tyhjä täyttä.

Tuntuu pahalta ajatella, että fyysinen kipu on jatkuvaa. Se on kauheaa! Voimia sinulle ja hyviä päiviä. Kyllä niitä vielä tulee.

Kai se syyllisyydentunne on ihmisen osa. Harva kai on siitä vapaa.

 
At 28/3/06 14:02, Blogger A-K.H said...

Äitini kuoli, kun olin yhdeksän. Neljä vuotta kävin katsomassa häntä joka sunnuntai. Kerran olen käynyt haudalla, jonka nurmen alla minäkin todennäköisesti hajoan ruokamullaksi, ainakin osoittain. Iinekselle: - Minulle se lottakuva oli niin mieluisa, että tallensin sen. Henkilön päivänpaisteisuus vaikuttaa kuvanottohetkellä aidolta. Myöhemmät vaiheet toivat sitten tullessaan mitä toivat.

 
At 28/3/06 14:09, Blogger Iines said...

a-k.h, minä luulin, että et tykännyt siitä lottakuvasta lotta-ideologian vuoksi. Minustakin kuva on kaunis.

Sen lotan hautakiveen hankittiin muuten sen kirkkomaan ensimmäinen lottamerkki, sellainen pienenpieni reliefi. Nyt niitä on siellä useampia. Outoa muuten, että vain miesten hautakivissä oli näitä pieniä sotilasarvon tunnuksia, vielä 90-luvullakin. - Sinänsä pasifistina en ota kantaa sotilasarvoihin ja niiden tunnuksiin, mutta jos kerran miehille sallitaan nuo merkit, niin miksei naisillekin.

 
At 28/3/06 14:26, Blogger Iines said...

Lisäys, a-k.h, siis pieni kuusivuotias poika kävi sunnuntaisin äitiä katsomassa sairaalassa. Ja vuosia. Saat kyllä nyt minut itkemään. Että voi elämä olla.

 
At 28/3/06 15:37, Anonymous veera said...

Turha tuntea syyllisyyttä. Äidilläsi oli niin paljon menetyksiä elämässään, että on ihan ymmärrettävää jos takertuminen menee vähän överiksi ja nuori aikuinen haluaa siitä irti.Ethän hylännyt äitiäsi kuitenkaan.

Hyvä ystäväni, yli nelikymppinen mies joutuu järjestämään elämänsä täysin sen mukaan, miten hänen mielentervysongelmista kärsivä yksinäinen äitinsä voi. Äitinsä soittelee monta kertaa päivässä, hälyyttää poliisille jos ei saa poikaansa kiinni ja pojan pitää käydä siivoamassa ja ruokkimassa äiti monta kertaa viikossa.
Hänellä ei ole mitään sosiaalista elämää (pojalla siis) eikä hän uskalla matkustaa, kun on niin huolissaan. Se näyttää siltä kuin ystävän koko elämä olisi mennyt äidille ja ote senkun kiristyy.
Hän pääsi muuttamaan vasta kolmekymppisenä pois kotoa, kun äiti oli pitkällä sairalajaksolla ja potee syyllisyyttä ettei asu äitinsä luona.

Takertuvaisille ihmisille täytyy tehdä rajat, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta.Ystävällinen päättäväisyys- se on kai paras tapa kaikessa.

 
At 28/3/06 18:17, Blogger Iines said...

Ihmettelen, eikö mielenterveysongelmista kärsivälle äidille saa enempää apua, siivoukseen ja muuhun. Täytyyhän asioita hoitavan tahon (sosiaalitoimi, terveystoimi) tajuta, että heillä on kohta kaksi potilasta.

 
At 28/3/06 19:18, Anonymous JtB said...

Muitakin menetyksiä alkoi kertyä hänen tielleen: Perintönsä hän menetti holhoojalle, sulhasensa sodalle, toisen miehensä alkoholille. Että voi jollain olla elämässään huono säkä, huonot kortit, niin kuin siskoni tapaa sanoa.

Mutta hyvin pelasi! Sinä ja siskosi olette pärjänneet elämässä paremmin kuin hän. En kyllä sitten tiedä, kuka on onnellisin.

 
At 28/3/06 21:27, Blogger Iines said...

Niin taisi pelata, lopultakin. Tietysti riippuu, millä mittarilla onnellisuutta mittaa, mihin sinä taidat viitatakin. Luulen, että oman polveni vanhemmille oli tärkeää ennen kaikkea lapsensa aineellinen menestyminen ja kouluttautuminen. Joskus mietin, olisinko onnellisempi esimerkiksi ilman koulutusta ja sen mukanaan tuomia asioita. Olisin nainut vaikka autonasentajan ja olisin itse työmaaruokalan keittäjä tai siivoaisin kouluissa. :) Minulla olisi varmaan kolme lasta ja ne alkaisivat juuri nyt lisääntyä.

 
At 29/3/06 00:35, Anonymous JtB said...

Olisin nainut vaikka autonasentajan ja olisin itse työmaaruokalan keittäjä tai siivoaisin kouluissa. :)

Silloinpa äitilläsi olisi ollut loppupelissä täyskäsi! Vai tuntuuko sinusta, että asentajat ja siivoajat ovat kyvyttömämpiä kärsimään?

 
At 29/3/06 10:09, Blogger Iines said...

No ei tunnu. Kyllä ihminen todella on yhtä arvokas, oli hän musta tai valkoinen, köyhä tai rikas, professori tai siivooja.

Minä nyt vain satun arvostamaan opettajan työtä suuresti, tunnen ja tiedän sen raskauden ja vaativuuden kaikkien paineitten ja resurssipulan keskellä. Kuvittelen esimerkiksi siivojan työn olevan työnä henkisesti tyynempää. Ja ajattelin tuossa niin, että se autonasentaja-siivoojapariskunta ehkä on niin onnellisessa asemassa, että suljettuaan työpaikkansa oven voi jättää työnsä sinne ja palata sen pariin vasta seuraavana päivänä.

Toisin on opettaja, joka on naimisissa työnsä kanssa iltaisin ja pyhinäkin. Ja eihän opettaja mikään rikas ole, vaan voidaan sanoa, että opettajan palkka on naurettavan vaatimaton hänen osaamiseensa, työmääräänsä ja panostuksiinsa nähden.

 
At 29/3/06 10:35, Anonymous Komposti said...

No mikäpä sinua estää alkamasta siivoojaksi, siinä ei liene haittaa äänisairaudestasi. Ei muuta kuin uudelleenkouluttautumaan.

 
At 29/3/06 13:09, Anonymous Anonyymi said...

Tämä "komposti" on nimensä veroinen.

 
At 29/3/06 13:30, Anonymous Anonyymi said...

Olet varmaan aivan oikeassa työn raskauden suhteen. Eräs ystäväni joka on IT alalla sanoutui irti ja aikoo aloittaa jakeluautonkuljettajana. Tämä syystä, että hän haluaa jättää työt taaksen päivän päätyttyä. Näin se vain menee, että työn raskautta ei voi mitata pelkästään fyysisesti.
KooTee

 
At 29/3/06 13:34, Anonymous Anonyymi said...

Hajussa sitä kasvaa, kun olla jaksaa.

Toinen puskasta-ampuja

 
At 29/3/06 13:37, Blogger Iines said...

Kai tuo lausahdus on sukua sille että "työttömät vaan risusavottaan pois kotoa makaamasta".. :)

 
At 29/3/06 15:43, Anonymous Anonyymi said...

Siis kompostinhajussa...

 
At 29/3/06 19:27, Anonymous Pilvi P said...

Minulla oli opintojen alkuvaiheessa tapana täyttää kalenteria kaikella mahdollisella (yhteiskunnallisella) tapahtumalla ja (kulttuuri)tarjonnalla, ikäänkuin todistukseksi siitä, että minulla on elämä. Jälkikäteen verrattoman lystikästä, en kuitenkaan käynyt kuin murto-osassa. Kalenterit ovat toki edelleen tallella... milloinkahan alan uskoa käyneeni jokaisessa tilaisuudessa...

Oma äitini, nyttemmin mitä kultaisin isoäiti lapsilleni, muistutti minulle jossain nuoren aikuusuden ja myöhäisteiniyden "pään aukomis"- kapinavaiheessa useinkin, miten "tulen katomaan tuota (sanomaani) sitten kun hän on kuollut". Todennäköisesti kannan loppuikänki noiden sanojen kaikua korvissani. Toivottavasti en ikinäikinä Ikinä tule lausumaan niitä omille lapsilleni.

Ja onpas mukavaa, että olet "täällä" taas!

 
At 29/3/06 19:28, Anonymous Pilvi P said...

korjaan: siis, miten tulen katumaan...

 
At 29/3/06 21:08, Blogger Iines said...

Moni pelkää tekevänsä omille lapsillen saman, mitä omat vanhemmat tekivät itselle. Itselläkin tuo korostui niin, että monesssa asiassa teinkin juuri päinvastoin kuin minulle oli tehty.

Oma äitini esimerkikisi oli aika huoleton ruuanlaittaja. Välillä haimme itse suuhumme sitä ruokaa, mitä kaapeista löysimme. Omalle jälkikasvulleni olen aina liiankin jämptisti valmistanut aterian ja kattanut pöydän valmiiksi. :)

 

Lähetä kommentti

<< Home