Häntä pystyyn!

Komennan itseäni: Häntä pystyyn, Iines! Sormet näppäimille ja jotakin hauskaa haircuttia nyt kehiin. Jos taas lähtee lukija, niin potkaise sille vain lisävauhtia persuksiin. Menköön mikä menee, Vysotskin sanoin. Kiitos, Anni tästä rohkaisuryypistä kommenttilootassani alempana. Minähän vuolen näppäimistäni mitä tahdon.

Muistan kun ammattikorkeakoulu aloitti joskus vuonna jotain. Meidät opettajat pumpattiin täyteen onnistumisen uhoa ja yritystahtoa. Meille vakuuteltiin, että jokainen opiskelija on korkeakoulutasoa ja meidän tulee palvella tätä ylimystöä hyvin ja uudistaa opetuksemme täysin.

Kun sitten pidin ensimmäistä oppituntiani näille isänmaan toivoille, lähes tutisin kunnioituksesta. Muistan vielä asusteenikin: lyhyehkö musta vekkihameenhelma vapisi hieman polvieni tahdissa. Vekkihameen kanssa minulla oli punamustaruutuinen boucle-pintainen bleiseri, siis sellainen karheapintainen, ja alla musta poolopaita. Aika muodikas pakkaus, vaikka itse sanonkin. Muistan senkin, miten tuskanhiki nousi otsalleni arvioivien katseiden edessä, ja jouduin harkitun hitaasti riisumaan boucle-pintaisen paksuhkon bleiserini tuolin selkämykselle.

Kun pari opiskelijaa sitten kaksoistunnin loppupuolella aivan pokkana nousi seisomaan ja ryhtyi naksauttelemaan salkkujaan kiinni, kauhistuin ja mietin, mikä vika minussa on, kun he lähtevät kesken puheeni. Kävelivät siis ulos luokasta mitään sanomatta. No, tätä tapahtui sitten pitkin vuotta. Nämä yli-ihmiset tunsivat arvonsa ja lähtivät ruokatunnille tai kotiin, kun heitä huvitti, alkoi tympäistä tai nälättää tai muuten vaan kyllästyttää. Kävelivät vain ulos, ja tätä tapahtui kaikkien opettajien tunneilta.

Näin tästä painajaisia, mikä on minulle aika harvinaista - painajaiset siis, sillä olen nähnyt niitä vain muutaman muun kerran elämässäni. Unessa seisoin luokassa ja luennoin, ja yhtäkkiä yksi opiskelija nousi pystyyn ja käveli ulos, sitten toinen, sitten kolmas, neljäs, kunnes ovelle johti jatkuva virta ja opiskelijoiden salkut vain napsahtelivat ja korot kopisivat. Jonkun kerran huusin unissani, että hei kuulkaa, tämä on todella tärkeää, mitä puhun! Heräsin hikoillen kauhun tunteeseen.

Jos vakava sana sallitaan, taustalla lienee jonkinasteinen hylätyksitulemisenpelko. Se varmaan kummittelee tässä kiihkeässä blogitilastoseurannassanikin, jossa koen yhdenkin menetyksen hieman samoin tuntein kuin kuvaamassani painajaisunessa. Luulenpa, että tämä pätee ainakin osittain muihinkin bloggaajiin. Halutaan hyväksyntää, halutaan, että itsestä pidetään, ja koetaan huonommuudentuntoja, kun listasijoitus menee alaspäin. Pelätään hylkäämistä.

Tästä on sitten turha kenenkään sanoa, että ohimoita kiristää, kun aina puhun bloggaamisesta ja listasijoituksista. Itse asiassa en puhu siitä, vaan ihmisestä itsestään, hänen raadollisuudestaan ja oikeudestaan olla haavoittuva ja siinä jopa vahva. Ja oikeudestaan nähdä tässä haavoittuvuudessaankin huumoria. Heikkouksilleen voi nauraa! Ihan sama, missä nämä kuviot tapahtuvat, sillä en näe virtuaalia kovin erilaisena tapahtumakenttänä kuin reaalimaailmaa.

PS Maanantaina on taas botox-piikitys. Viimeksi piikki ei tehonnut yhtään ja mietin jo, meneekö se myrkkyannos johonkin muuhun lihakseen kuin äänihuuleen. Sen pitäisi jäykistää äänihuulta niin, ettei se värähtele turhaan, jolloin puhuminen on helpompaa.