Vaikene viulu
Päivitin blogilista.ni-jutun, joten pari sanaa tähänkin, ettei tule turhaa haamupäivitystä. Vaikkapa eilisestä päivästä, joka meni mönkään.Piti nimittäin mennä botox-piikille vähän suurempaan kaupunkiin. Kuinka ollakaan, nukuin pommiin. Koira nimittäin valvotti aamuneljään asti yöahdistuksellaan ja ulinallaan. Heräsin liian myöhään ja piikki siirtyy nyt kesäkuun alkuun. Siihen asti on sinniteltävä vaikka puhumatta. Käyhän se minulta.
Koira herättää minut nykyään joka yö viimeistään kolmen aikaan, jolloin se alkaa kulkea levottomana inisten, käy ulkona, ei tee tarpeitaan, ryhtyy siellä haukkumaan, joten se on otettava nopeasti takaisin sisälle etteivät naapurit herää. Vältän
lääkärin määrämän Diapamin antamista, mutta viime yönä oli pakko antaa puolikas, koska en jaksa enää valvoa. Koira on kohta kolmetoistavuotias, monisairauksinen, mutta syö hyvin ja lenkkeilee, joten ei minusta ole sen lopettajaksi, vaikka se laihtuu silmissä. Öisin kyllä valvoessani vannon, etten jaksa enää päivääkään, mutta aamulla katsoessani sen vanhuksen kasvoja en voi muuta kuin silittää päälakea ja huokaista. Toivon, että mandoliinin kieli kirpoisi, koiran elämänlanka katkeaisi itsestään. Jonakin hetkenä se vain lakkaisi hengittämästä ja saisi rauhan, samoin minä.(Maalaus Pauliz Postasz)
posted by Iines @ 12:28 ip.
28 comments
28 Comments:
*halaus*
Ihmisen osa on tuossa kohtaa vihulaisista vihulaisin... Rakastajasta pyöveliksi. :/ Ja kun se silti on ajallaan rakkautta sekin.
Niin haavetar,
jos johonkin toista ihmistä tarvitsen, niin nyt tarvitsisin. Sellaista joka ottaisi koiran syliinsä ja sanoisi, että nyt mennään.
Ymmärrän uskoakseni oikein hyvin. *rutistaa*
Mikset heitä sitä diapamia omaan huiviin.
Kyllä on tuttu tunne! Sitä, kun odottaa, että elämänlanka itsestän katkeaisi niin turhaa se on! Sitä tapahtuu koirilla valitettavasti harvoin. Itse se on tehtävä ja ajallaan vietävä. Kova paikka, tiedän sen! En olisi uskonut siihen pystyväni, mutta ajan tultua täyteen niin pakkohan se oli. Omaksi onnekseni minulla se tuli keskellä yötä eika ollut mitään mahdollisutta enään pitkittää asiaa. Mikäli olet sitä mieltä ettei Ruben enää jaksa, älä pitkitä asiaa ei ole sinullekkaan helppoa seurata vierestä toisen kuihtumista. Voimia!
KooTee
Tiina, päivä on 12.6. ja olisikin Helsinki, kun siellä piikki tuntuu tehoavan!
Että omaan huiviin, a-k.h. :)
Itse se on tehtävä, toki, KooTee, vastuuta ei voi siirtää itseltä pois. Edellinen koira eli 13-vuotiaaksi ja sen lopettamisessa ei myös ollut vaihtoehtoja, koska koiralla oli kasvain ja kipuja.
Huikea taulu!!
Huomasin, että olit laittanut linkin meille päin. Ilahduin :-).
Tämä Paulis Postazs on itsellenkin niin uusi löytö, että huomaan kirjoittaneeni hänen etunimensä hieman väärin tuohon jutun kuvalähteeseen. Muutama muukin kuva häneltä esiintyy maaliskuun jutuissani alempana. Mutta tässä vielä linkki, jossa on joitain tämän latvialaisen Postazsin töitä.
Itse se on tehtävä, toki, KooTee, vastuuta ei voi siirtää itseltä pois.
Niinpä. Siteeraan itseäni:
"Ihminen on osa luontoa eikä meillä ole mitään oikeutta ottaa siitä osaamme enempää, vaikka katsoisimme syntyneemme vapaiksi tarkoitustamme tavoittelemaan. Siihenkö tarvitaan kotikissoja, seurakoiria, ratsuhevosia, hamstereita, kultakaloja, undulaatteja, kesyrottia ja matelijoita, sirkuseläimiä sekä eläintarhoja. Nähdäksemmekö, että olemme ihmisiä? Eikö eläimillä olekaan omaa oikeutta eläimelliseen elämään? Lemmikkinä oleminen on epäeläimellistä."
Ymmärrän kyllä hyvin, että toisten ihmisten on pakko ottaa lemmikkejä yhä uudestaan, vaikka tietävät, miten se suhde päättyy.
Eikö eläimillä olekaan omaa oikeutta eläimelliseen elämään? Lemmikkinä oleminen on epäeläimellistä.
Olet tietysti oikeassa tuossa lemmikittämisasiassa siinä mielessä, että ihminen on riistänyt lemmikeiltä niiden luonnollisen eläimellisen elämän. Se on minustakin surullista ja väärin. Mielelläni näkisin Rubenin juoksentelevan vihreillä niityillä vapaana valjaista, pannasta, teollisesta koiranmuonasta, betoniseinistä ja pussailevasta emännästä. Samaten sirkuseläin, matelija, kala tai lintu suljettuna pieneen tilaan tekee pahaa enkä voi ymmärtää, miten joku voi pitää luontokappaleita tälla tavalla vankeudessa.
Mitä tulee kissoihin ja koiriin, tilanne on mielestäni eri, sillä niillä on laajempi reviiri ja ne hakeutuvat vapaaehtoisesti ihmisen läheisyyteen muussakin kuin ravinnonsaantimielessä.
Ja siteeraan minäkin itseäni, vapaasti ulkomuistista: Näytä minulle se Paratiisi. Ei sellaista vapaavaltakuntaa ole enää, jossa eläimet voivat olla vapaita ja tulla toimeen ilman ihmistä, ellei puhuta viidakon ja savannien eläimistä tai yleensä petoeläimistä siellä, missä vielä on tilaa elää eläimellistä elämää eli taistelua henkiinjäämisestä.
Moni tarjoaa kompromissiratkaisuksi lemmikkieläimien pito-oikeuden rajoittamista maaseudulle. No, onhan siellä reviiriä, mutta on myös laaja-alaista ymmärtämättömyyttä. Missään en ole kohdannut niin huonosti kohdeltuja koiria kuin maalla.
Paratiisiin emme pääse takaisin, mutta jo sillä, että esimerkiksi koiran ulkoilusta ja liikunnasta ei tingitä, päästään pitkälle koiran hyvinvoinnissa. En minäkään ottaisi dobermannia kerrostaloon, ellen pystyisi ulkoilemaan sen kanssa vähintään viittä tuntia päivässä enkä sittenkään. Omalla lapsellani on leikattu paksu kolli kerrostalossa betonierämaassa, ja täytyy myöntää, että olen aina tuntenut jonkinasteista pahaa mieltä katin puolesta, joka ei pääse ollenkaan ulos, paitsi kesällä valjaissa maalla. Tämä sisälläpito"velvollisuus" estää itseäni ottamasta kissaa enää koskaan.
Koirat pääsevät kuoltuaan koirien taivaaseen.
Hei Iines,
Kiitos kommentistasi. Juuri löysin sen. Hellä silitys Ruben-koiralle. Ihan tässä kyynel pusertuu.
Tämän koiran jälkeen en ota enää uutta koiraa. Enkä kissaa enkä mitään eläintä. Huushollissa on ´nyt aivan peräkkäin ollut kaksi koiraa, ensin 13 vuotta ja sitten vähintään lähes 13 vuotta, eli olen ollut koiran palvelijana nyt yhtensä 26 vuotta putkeen.. Sitä vois vaikka kohta lähteä reissuun ja kiertää maailman. :)
Tämän koiran jälkeen en ota enää uutta koiraa. Enkä kissaa enkä mitään eläintä.
Hyvä! Ottaminen on paljastava sana.
Ajat minun syyllisyyttäni kuin käärmettä pyssyyn. Aivan sama kuin syyllistäisit ilolinnun ammattinsa harjoittamisesta.
Voinhan minä ilmaista tuon asian niinkin, että tämän jälkeen en koskaan enää anna kotia yhdellekään eläimelle, en vaikka ajautuisin Tallinnan löytöeläinten tarhan oven taa.
Voi, miten hyvin tunnen tilanteesi! Itse myös siirsin ja siirsin lääkärille soittamista, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen se olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmin. Koira ei osaa valittaa, mutta vanhan elämä voi olla silkkaa kärsimystä. Luovuttamisen hetki on hirveä, mutta yritä vahvistaa itseäsi siihen! Myötätuntoa ja Voimia sinulle!!!
Tällä koiralla siis suurimmat kärsimykset ovat pelkotilat, jotka ovat pahenneet vanhemmiten, todennäköisesti jonkinasteisen lievähkön dementian aiheuttamina.
Nytkin olen menossa nukkumaan ja tiedän, että samalla hetkellä kun sammutan isot valot - pieni valo jää palamaan - koira nousee ylös ja alkaa vaeltaa ympäriinsä, huohottaa, inuu, ja on pian paniikin vallassa ellei pääse ulos, jossa seisoo ja alkaa haukkua eikä tahdo sisälle, ja minun on pakko mennä paitasillani hakemaan se. Kerran lensin persiilleni liukkaalla jäällä, kun tuupin sitä yöllä sisälle. Meillä sattuu aina kaikenlaista yllättävää öiseen aikaan. :) Viime yönä lensivät sanomalehdet poikki huoneen, kun koira inui ja inui ja minulta paloi päre. Tuloksena oli se, että koira pelästyi käytöstäni ja itki entistä enemmän ja kohta itkettiin kumpikin kaulakkain.
Minä en yksinkertaisesti pysty tilaamaan koiralleni piikkiä, en voi päättää, että huomenna kello se ja se. Se on liian kauheaa.
Voinhan minä ilmaista tuon asian niinkin, että tämän jälkeen en koskaan enää anna kotia yhdellekään eläimelle, en vaikka ajautuisin Tallinnan löytöeläinten tarhan oven taa.
Niin voit, mutta paraiten vastustat löytöeläinten tarhoja levittämällä tietoa tietoa eläinten oikeudesta eläimelliseen elämään ja ihmisten velvollisuudesta olla ottamatta eläintä.
Tuosta lopusta puuttuu sana lemmikikseen.
Sikuri, kiitos että sanoit tuon, arvostan sitä. Tein mielikuvaharjoittelua: kuvittelin matkan eläinlääkärille, sille viimeiselle matkalle. On varmaan hyvä itkeä vähän etukäteen, se puhdistaa.
Toistaiseksi tiedän kuitenkin vain pari asiaa. Sen, että tämä on Rubenin viimeinen pääsiäinen, ja sen, että Rubenin ei tarvitse pelätä enää syksyn tummuvia iltoja ja nousevaa tuulta.
Jtb:llle sanoisin, että ymmärrän kantasi ja olen pitkälle samaa mieltä. Näen kuitenkin tuon yhtenä ideologiana, jolla ei ole realistisia toteutumisen mahdollisuuksia ilman lajien kuolemaa. Onko se sitten armollisin vaihtoehto esimerkiksi koirille tässä urbaanissa teknologiamaailmassa, jossa pinnat kuorrutetaan asvaltilla ja ilmanalat pimennetään tornitaloilla? Vai miten koirat sitten eläisivät, jos niille ei annettaisi kotia? Kreikassa käydessä huomaa katukoirat, jotka etsiytyvät ihmisen ja kulttuurin lähteille, vaikka ympärillä on luontoa. Ne ovat laihoja ja surkeita ja seuraavat ihmisiä. Niillä on kuitenkin vapaus tulla ja mennä. Näinkö?
Omassa blogissani viime vuonna kirjoitin lemmikeistä seuraavasti, Hesarissahan oli kiva sarja koirista joilla oikeasti on tekemistä eli koiratöitä. Koira uskoakseni kärsii jos se on vain lemmikki, koska sen elämä on silloin liian tylsää, aivan samoin kuin ihmisenkin elämä voi olla tylsää ellei ole jotain tähdellistä tekemistä. Koiraraukat, lemmikit eivät voi edes pitää blogia ajankulukseen. Tosi säälittävää.
Linkitänpä kyseisen juttuni oson tähän;
http://komposti.vuodatus.net/blog/43393
Vaikeassa tilanteessa olet. En kuitenkaan osaa eläytyä täysin, koska meidän perheessä ei ole koskaan ollut koiria lemmikkeinä allergioiden vuoksi. Olemme joutuneet kiertämään kaukaa sellaiset sukulaisperheetkin, joissa on koiria tai kissoja tai hevosia. Ehkä olen sillä tavalla säästynyt jostakin. Tiedä häntä.
Voimia vääjäämättömän päätöksen tekemiseen ja loppuunsaattamiseen.
Ihminen saa rakastaa eläintä ja ottaa eläimen kotiinsa. Lemmikistään pitää huolehtia tietysti hyvin. Sille pitää tarjota ensinnäkin omaa seuraansa tarpeeksi, runsasta liikuntaa, ulkoilua ja rodunmukaisia virikkeitä ja riittävän suuret tilat asua ja liikkua. Jos koiranomistajalla on kahdeksan tunnin työpäivä, hänen tulee tietenkin järjestää koiralleen hoitopaikka tai ulkoiluttaja, sillä vastuullinen ihminen ei jätä koiraa yksin tuntikausiksi. Liian paljon on surullisia koirakohtaloita ja ymmärtämättömiä ihmisiä, mistä olen samaa mieltä kanssasi. Aivan samalla tavoin on surullisia ihmiskohtaloita ja vanhempia, joiden ei olisi pitänyt koskaan hankkia lasta. Ei kaikilta vanhemmilta silti pidä kieltää lastenhankintaa.
Itse peräänkuuluttaisin vain tuota suurta vastuullisuutta ja tarkkaa harkintaa, kun mietitään, annetaanko eläimelle koti. Pitää kysyä itseltään, onko itsellään aikaa olla koiran kanssa ja lenkkeillä muutama tunti päivässä, huom. tunti, ei minuutti.
Maailma ei mene taaksepäin eikä meillä ei ole enää paratiisia, johon eläimet voidaan laskea vapaina juoksemaan. Silti meillä on nämä nelijalkaiset ystävät keskellämme, koska ne etsiytyvät ihmisen seuraan muunkin kuin ravinnon vuoksi. Tulisiko kaikista muista kuin hyötykoirista muka luopua?
Hyötykoirista tulee mieleeni ystävättäreni ex-miehen metsästyskoirat, karjalankarhukoirat, jotka elävät kesät talvet verkkoaitauksessa. Ne eivät lenkkeile koskaan, mies on päivät työssä ja usein öitä poissa. Koirat haukkuvat yötä päivää aitauksessaan kaikkea mikä liikkuu. Niille heitetään mm. perunankuoria ruuaksi, vaikka koirahan ei pysty käyttämään perunasta kai mitään osaa energiakseen. Vain metsästysaikaan verkko-ovet aukeavat: koirat otetaan hirvimetsälle. Tämäkö eläimellistä elämää? - Minusta nuo Hesarin jutut tarinat olivat romantisoituja.
On hienoa kun koiralla on töitä ja tehtäviä mm. opaskoirina, mutta esimerkiksi agility-toiminta antaa koiralle ja sen emännälle/isännälle paljon aivoja ja kehoa kutkuttavaa kivaa toimintaa ja mukavaa yhdessäoloa.
Jos yhteiskunta muuttuu, niin biologisilla olennoilla on muuten uskomaton kyky muuntua sen myötä kulloisiinkiin oloihin sopeutuvaksi. Ehkä näin on myös eläinten laita? Emmehän me ihmisellekään enää vaadi paratiisillisia luonnonoloja, vaikka ihminen sellaisiin luotiin, ei suinkaan asvattiviidakon keskelle.
Sanot: " Ihminen saa rakastaa eläintä ja ottaa eläimen kotiinsa. Lemmikistään pitää huolehtia tietysti hyvin. Sille pitää tarjota ensinnäkin omaa seuraansa tarpeeksi, runsasta liikuntaa, ulkoilua ja rodunmukaisia virikkeitä ja riittävän suuret tilat asua ja liikkua."
Jos ihminen rakastaa eläimiä, hän ei ota yhtäkään lemmikkiä ellei ole sellaisessa ammatissa tai asemassa, että voi pitää lemmikkinsä aina mukanaan, kuten maataloissa, hyvin toimeentulevana työttömänä tai eläkeläisenä tai muutoin vapaassa ja taloudellisesti varmassa asemassa. Noita ammatteja ei taida kovin paljon olla etenkään nykyaikana? Tuossa Hesarin jutussa, (jota en koe romantisoiduksi, vaan onneksi tuollaisiakin koirakohtaloita on olemassa) oli hauska tarina kenkäkauppiaasta, jonka koira oli mukana myös liikkeessä. Monissa tehtaissakin, mm. ompelimoissa on omistajan koira pyörinyt tehdassalissa. Ellen aivan väärässä ole niin esim. taannoinen lasten Lassie-haalari sai nimensä omistajan koirasta, joka kulki ompelijoiden seassa tehdassalissa. Siellä se todennäköisesti koki elämänsä elämisen arvoiseksi.
Lemmikin ottamista täytyisi harkita tarkkaan, jo sen sitovuuden vuoksi, koirahan on pitkäikäinen, normaalisti elää noin 15-vuotiaaksi. Samoinhan se kuihtuu kuin ihminenkin, pitäisikö raihnaiset, dementoituneet ihmisvanhuksetkin armomurhata? Onko muuten väliä missä vaiheessa lemmikki tapetaan?! Heti synnyttyään vai käydessään tarpeettomaksi ja vaivaksi eli vanhaksi? Kumpi tapa on moraalisempi? Minua suorastaan inhottaa ihmiset jotka hyysää "lemmikkejään", mieleeni tulee lapsuuteni kissamummo jolla oli talo täynnä kissoja, illat se huhuili kissojaan kyliltä. Niin, hänellä ei ollut lapsia, kissat oli sen lapsia! Hirvittävän säälittävää. Lisäksi inhoan kissanruokamainoksia, melkein oksennan. Ja maailman ihmiset näkevät samaan aikaan nälkää!?
Minusta _lemmikin ottamista romantisoidaan, samoin kuin puutarhanhoitoa. Naisten- ja perhelehdet, TV-sarjat pursuavat romantisoituja kuvia lemmikkikoirista, jotka kulkevat hihnatta isäntänsä perässä tai ihanista puutarhoista.
Harva lemmikin ottaja tai puutarhasta haaveileva tulee ajatelleeksi omia lähtökohtiaan, ottaessaan lemmikin tai perustaessaan puutarhan. Kuinka paljon työtä ja aikaa ne vaativat ja sitoutumista! Pitäisi olla varaa palkata amma ja puutarhuri, jotta median romantisoima kuva lemmikeistä ja puutarhasta olisi mahdollinen.
Siis, jotta lemmikki voisi hyvin, pitäisi olla vapaan ammatin harjoittaja (maanviljelijä, yrittäjä yms.) tai aatelinen, jotta lemmikki voisi nauttia elämästään, samoin puutarhanhoito vaatii sinniä, aikaa, kykyä ja innostusta, jotta naistenlehden ihana puutarha olisi mahdollinen hmm "takapihalla tai parvekkeella". Totuus lienee, että suurin osa lemmikin ottaneista joutuu käymään kahdekasan (vähintään, elättääkseen itsensä ja lemmikkinsä) tuntia työssä, työmatkoineen ja ruokatunteineen työpäivän pituus on paljon pitempi ja monet "lemmikit" viettävät sillä aikaa aikansa, ahtaassa kaupunkiasunnossa _ypö yksin! Eipä ole ihme jos ne oireilevat. Ihmisen dementiankin sanotaan osin johtuvan mm. aivojen vähäisestä käytöstä. Mihin kaupunkioloissa elävä lemmikkikoira tarvitsee aivojaan, sehän tylsistyy väkisinkin. No, onneksi on noita Agility-kerhoja perustettu, edes jotain virikettä silloin tällöin.
Harvapa pystynee tarjoamaan lemmikkikoiralleen rodun mukaisia virikkeitä, käsittääkseni sinun koirasi on lintukoira eli se nauttisi olostaan jos saisi saalistaa lintuja!
"Jos koiranomistajalla on kahdeksan tunnin työpäivä, hänen tulee tietenkin järjestää koiralleen hoitopaikka tai ulkoiluttaja, sillä vastuullinen ihminen ei jätä koiraa yksin tuntikausiksi."
Tuossapa oiva liikeidea, onko Suomessa yhtään koirien päiväkotia?
"Pitää kysyä itseltään, onko itsellään aikaa olla koiran kanssa ja lenkkeillä muutama tunti päivässä, huom. tunti, ei minuutti."
Aivan, vähintä on edes kunnon paskatuslenkki! Pitää kysyä myös omia motiveejaan, että miksi minä haluan lemmikin? Mitä tarvetta se palvelee!?
"Maailma ei mene taaksepäin eikä meillä ei ole enää paratiisia, johon eläimet voidaan laskea vapaina juoksemaan. Silti meillä on nämä nelijalkaiset ystävät keskellämme, koska ne etsiytyvät ihmisen seuraan muunkin kuin ravinnon vuoksi. Tulisiko kaikista muista kuin hyötykoirista muka luopua?"
Minusta nykyisin ihmiset romantisoivat, kun he ottavat lemmikin! Ihan sama missä vaiheessa kuolettava piikki annetaan, heti syntyessä tai vanhana. Ei minusta yhtään kummempi asia! Helpomapaa luulisi olevan heti syntyessä kuin kymmenen vuoden päästä?!
En näe juurikaan eroa ns. pienissä asunnoissa lemmikitettävissä koirissa kuin noissa sinun tuntemissasi ikävissä maalaiskoirakohtaloissa.
Onko ihminen tai eläin lopulta pystynyt muuttumaan ja sopeutumaan yhä rankentuneisiin vaatimuksiin, esim. työelämän osalta. Pahasti suuri osa ihmisiä ja eläimiä oireilee. Niin sehän onkin sitä lajinkehitystä!
Suoraan sanoen, minulla tulee paha olo kun katson tuota kuvaa koirastasi!
Jos koet koirasi noin sille on parempi päästä pois!
Terveisin sama kuin edellä;
Komposti
Kuva koirasta on napattu muistikortin täytteeksi, ns. viimeinen täytekuva, jotta voin tyhjentää kortin ja alustaa sen. En halunnut häiritä vanhan koiran levollista unta raahaamalla jalustaa sen kuonon eteen. Älä turhaan tee omia persoonallisia päätelmiäsi.
Koetapa vaihtaa pitkään tekstiisi koira-sanan tilalle sana lapsi!
Minä kyllä voin ottaa vain muutaman kuvankin, jopa vain yhden ja kiiruhdan tyhjentämään kortin, jotta näkisin tuloksen, ei sitä muistikorttia ole pakko täyteen ottaa kuvia.
Niin, olen huomannut, että kanssasi kannattaa olla perusteellinen. Venähtihän tuo juttu pitkäksi. Ikuisesti muistan äikän open neuvon typistää tekstiä mahdollisimman paljon. Toisinaan neuvot unohtuu. Pitäis hioa tekstiä ennen julkaisua vissiin!
Niiiiiiiin! Tavallaan koiralemmikki on lapsi, sillä erolla, että harvemmin lasta myrkkypiikitetään kun se alkaa olla vaivoiksi, tosin sattuuhan noita pimahduksia vanhemmille silloin tällöin! Sitten iltapäivälehdet lööpeissään niillä herkuttelevat.
Kyseessä oli tilanne, jossa kuvasin pöydän päällä olevia asetelmia ja taimenalkuja ja lopetettuani huomasin, että vielä on pari tyhjää. Kamera oli jalustalla vielä kun käänsin sen takanani makoilleeseen koiraan, joten se ei todellakaan ole näkemykseni koirasta, vaan jalustaharjoitus - käytin uutta jalustaani ensimmäisiä kertoja, joten kuvasin kortin täyteen.
Tietenkin kuvaan muuten vain muutamiakin kuvia ja siirrän ne heti tietokoneen muistiin.
Lähetä kommentti
<< Home