Heiluhännän ikkuna

--
Kammiostaan korkeasta
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans' monta;
havu-oksan rauhan-viiri
päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnas
Siellä kiikkuu oravainen
armaan kuusen äitinrinnas:
Metsolan kantele soi

Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella,
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänen iltasella
unien Kultalaan.

(Aleksis Kivi, Laulu oravasta)

Olin päivän ulkona. Ensin kävin kuvan vuorella, josta tarkkailin maatilan heräämistä kevätkylvöihin ja kaukana siintäviä sinisiä vuoria. Kyllä joku muukin varmaan on lukenut sinisistä vuorista, joita satuhenkilö tavoitteli. Tämä henkilö, jonka nimeä en valitettavasti muista, kulki kulkuaan tavoittaakseen vuoret, mutta ne siirtyivät koko ajan kauemmaksi. Aina yhden kukkulan laella hän luuli, että ne ovat nuo seuraavat, mutta kun hän pääsi huipulle, hän pettymyksekseen havaitsikin niiden olevan taas seuraavat. Näin hän jatkoi ja jatkoi ja jatkaa varmaan yhä tänä päivänäkin. Näinhän hyvät sadut päättyvät.

Vuorelta kävelin alas ja kuljin pitkin joen rantaa. Totta puhuakseni vaihdoin välillä joenrantaa kumijalkaisella - tuo vuori on nääs aika kaukana. Tämän toisen joen rannassa meinasin kokea katiskan, jonka joku oli matalikolle uskaliaasti heittänyt. Voitin mielitekoni käytännön syistä: kenkäni olisivat kastuneet, samoin farkunlahkeet. Katselin sitten kauniita vanhoja taloja ja mietin, koska ne mahdetaan purkaa. Täällä on tapana purkaa puutalot betonin ja hienojen uusien rivitalojen alta. Seudulla on paljon vanhuksia, jotka muuttavat jostain perukoilta palvelujen äärelle somiin pikku kopperoihin. Otin monta aika onnistunutta kuvaa vanhoista tunnetuista rakennuksista, mutta tämän jutun idea ei ole nyt laittaa mitään hienoja tunnistettavia kuvia estradille. Kauneus on pienissä yksityiskohdissa ja panenkin tähän loppuun pienen värisinfonian, leikittelyn veden kuvajaisella ja puiden siimeksellä. Joitain kuvia tältä reissulta tulee myös kuvablogiini.