Hulluja

Teenpä kerrankin yöpostauksen. Yleensä kirjoitan aina aamulla, mutta on kai välillä hyvä poiketa rutiineista. Tosin täytyy sanoa, että silmät lupsahtelevat jo hiukan, kun istuin äsken television vierellä katsomassa Auli Mantilan elokuvaa Neitoperho, jossa Leea Kleemola teki loistavan tulkinnan hullusta tytöstä. Vai saako ihmistä sanoa hulluksi?

Minusta hullussa on jotain positiivistakin sävyä, jotain sellaista kylähullu-säväystä, samoin kuin sanassa kajahtanut, josta pidän kovasti. Pöpikin on aika kiva ja tavallaan ihmisen poikkeavan tilan salliva. Mielenterveysongelmainen tai mielisairas tai persoonallisuushäiriöinen tai skitsofreenikko tai psykopaatti pyrkii tarkempaan luokitteluun, ja on sanana aika mauton ja kylmä. Monet entisajan kylähullut olisivat varmaan nykyaikana jotain näistä, lisättyinä vielä termeillä homo, lesbo ja transvestiitti tai väärä sukupuoli.

Muistan lapsuudestani pari hullua. Yksi oli Piikki-Väinö eli Markka-Väinö, joka kulki kumarassa etsien lantteja kadulta. Hän asui vanhainkodissa, ja nyt kun mietin häntä havaitsen, että en nähnyt häntä koskaan suoraselkäisenä. Ehkä hänen selkänsä oli taipunut koukulle pysyvästi, ja hän tavallaan sijaistoimintona koukkuselälleen kehitteli kolikonetsinnän saadakseen puheen kääntymään lantteihin, pois selästään? Tai ehkä ihmiset vain sanoivat hänen etsivän lantteja, koska hän kulki koukussa kyntäen ojanpohjia ja aitovieriä.

Toinen hullu oli Poika-Saima, nainen, joka pukeutui miesten vaatteisiin, siis oikein miehen pukuun, sepaluksella varustettuna - me lapset näimme sen. Hänellä kasvoi viikset ylähuulessa, mutta hän oli nainen ja poltti tupakkia kuin mies, pilliklubia puuholkin päässä. Kolmas hullu oli muuan sukulaiseni, äitini pikkuserkku, mitä en häpeä sanoa, koska joka suvusta löytyy omat hullunsa. Hän oli muuan Elli, joka myös pukeutui housupukuun, vaikka naisilla siihen aikaan oli aina hame päällään. Hänelläkin kasvoi partaa ylähuulen päällä, ja hänen äänensä oli normaalia matalampi. Hän oli kielten filosofian maisteri ja antoi yksityistunteja koululaisille henkensä pitimiksi. Säännölliseen työhön hän ei pystynyt levottomuutensa takia, vaan kulki pitkin vanhan kaupungin mukulakivikatuja ja seurusteli vain miesten kanssa. Pahaksi onnekseen hän sortui varastamaan rahaa oppilailtaan, eteisessä olevien takkien taskuista sillä aikaa, kun pani heidät huoneeseensa tekemään kirjallisia harjoituksia. Muistan, että hänen ennenkuulumattomista varkauksistaan oli pieni lehtiuutinen isossa lehdessä, ja taisipa hänellä olla muitakin kavalluksia kontollaan. Samaan aikaan kun itse opiskelin, tämä Elli väsäsi tohtorinväitöskirjaa samassa yliopistossa vanhoilla päivillään samassa lukusalissa, jota itse käytin. Hän ei tunnistanut minua, mistä olin jotenkin kiitollinen, sillä hän oli varsin erikoisen näköinen viiksineen ja miehenpukuineen. Muistaakseni - en ole aivan varma vaan pitää tarkistaa sukulaisilta kesällä - sai väitöskirjansa valmiiksi. Kuoli sitten aika pian.

Muistan myös erään Kulta-Paavon, joka kulkea kepsutteli kaupunkilaisten ilona vuosikaudet ruskean nahkakassinsa kanssa henskeleitään paukutellen. Hän tuli lähes päivittäin minua ja ensimmäistä koiraani vastaan ja väisti aina kauhuissaan toiselle puolen katua. Joskus hän jäi johonkin nurkan taakse odottamaan, että menen ohi, ennen kuin uskalsi jatkaa matkaansa. Puhuin hänelle ja selitin, että koira on kiltti, mutta ei auttanut.

Nyt kylähullut kuulemma vaeltavat jälleen vapaina, kun avoterveydenhuoltoa on lisätty. Vaan eipä heitä enää näe tavallaan täysvertaisina, yhteisön hyväksyminä osasina yhteisöä. Ehkä heidät vaimennetaan lääkkeillä hiljaisiksi neljän seinän sisällä pysyjiksi. Sääli.

PST Siis tästä tuli kuitenkin aamupostaus, koska en tahtonut löytää tähän sopivaa ikkunakuvaa, jossa olisi hulluuden teema tai joka ironisoisi suhtautumistamme hulluuteen. Vaikein kuvanvalinta tähän mennessä blogiurallani!

(Edvard Munch, Omakuva)