20.4.06

Rubenille 20.4.2006

Ruben nukahti rauhallisesti, nopeasti ja kauniisti aamulla ennen kymmentä. Se luotti viimeiseen asti emäntäänsä ja tuttuun eläinlääkäriin. Silitin sen silmien välissä olevaa pientä irokeesipyörtylää loppuun asti ja ylikin. Yöllä se tuli monta kertaa sänkyni viereen, työnsi päänsä käteni alle, ja silitin sen korvia ja päälakea ja kiitin sitä ystävyydestä.

Aamulla, juuri ennen lähtöämme huomasin keittiön ikkunan alla, ulko-oveni vieressä lintupariskunnan hääräämässä pesänrakennuspuuhissa. Kuvasin ne ikkunan läpi. Toinen katseli vieressä ja toinen poimi tuttuja vaaleita karvoja nokkaansa. Hetken päästä se kohosi siivilleen, ja nosti karvat korkeuksiin, luonnon kiertokulkuun.

Minun täytyy nyt vain hyvästellä kaikki paikat Rubenilta. Kaupungin tutut kadut ja lenkkireitit huusivat tuttua kulkijaa, kun ajoin hiljalleen kotiin päin. Autius asui kaupungissa, sieltä puuttui jotakin. Kotoa puuttuu jotakin, säkkituoli on tyhjä, valjaat ja hihnat roikkuvat velttoina naulassaan, ruokakupit ja vesiastia odottavat. Mökkipiha kaipaa vahtijaansa, metsikkö kaipaa jotakuta katsomaan luupiiloja. Järsitty potkupallo liiterin hyllyllä kaipaa toimintaa.

Vielä pieni runo, jonka kirjoitin eilen illalla, muistellessani edellisen koirani kuolemaa.

Astun sisään.
Kukaan ei tule vastaan,
kukaan ei hipaise kättäni kuononsa kärjellä,
kukaan ei nuuhki ostoskassiani,
kukaan ei katso moittivasti:
missäs sitä taas oltiin ilman minua.

Pääasiahan on, että Rubenilla on nyt kaikki hyvin, ei ole kipuja, joita sillä kuitenkin saattoi olla, koska se heräili öisin. Tässä vaiheessa kuitenkin omat tunteet ovat pinnalla, ja suru on vain elettävä läpi. Ehkä ostan kävelysauvat, jotta pääsen luontoon tarkkailemaan kevään merkkejä.

47 Comments:

At 20/4/06 12:52, Anonymous Koirut Bones, Youssuf & Dee said...

Rubenilla nyt kaikki hyvin!
Timbuktussa tulvii. Dee völlöttää enemmän vierasta koiru Rubenia kuin omia läheisihmisiään, vaikka niitäkin vielä nyyhkii. Talven taitteessa on tiuhaan tahtiin mananmaille matkannut läheisiä.
Ehkä aavikon kuivuus helpotuu Deen kyynelvirrasta.
Dee miettii, jos vaikka Mon Youssufista ajoissa isä, meille nuori koiru jatkamaan elämän remmiä. Viimeksikin se oli kestämätön paikka Deelle, haukun lähtö.
Osanottomme suruun!
Koirut Mr Bones ja Mon Youssuf, ihmisolento Dee

 
At 20/4/06 13:33, Anonymous tinka said...

Voihan itku..en nyt muutakaan osaa sanoa. Nämon vähän sellasia asioita, että pitäs ajatella koiran parasta, vaikka se suru puskeeki päällimmäisenä. Voimia sulle!!

 
At 20/4/06 13:56, Blogger Marikki said...

Myötätuntoa,
lähettää Marikki

 
At 20/4/06 14:00, Blogger Marikki said...

Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

 
At 20/4/06 14:01, Blogger Haavetar said...

Voimia ja lämpöä!

 
At 20/4/06 14:31, Blogger Helen said...

Itku tuli täälläkin, tuo on piakkoin tiedossa meillekin. Voimia!

 
At 20/4/06 15:26, Blogger Iines said...

Kiitoksia, huomaamisenne lämmittää mieltä! Nyt vain sataa on ja on niin harmaata. Väkisin tulee mieleen ajatus, että Ruben-rassu on jossain yksin ja palelee.. Muuten minulla ei ole hätää, vaikka ruoka ei maita. Jospa huomenna paistaisi aurinko. Tulppaanikin jo tunkee takapihan nurkasta.

 
At 20/4/06 16:28, Blogger Rita said...

Rakas Iines!

Kiitos että teit meille asiasta blogikirjoituksen niin saamme jakaa surusi. Iso tyhjyys. Nuo linnut ja luonto vähän lievittävät. Halaus.

 
At 20/4/06 16:41, Blogger Iines said...

Näin sokea on ihminen omassa murheessaan: nyt vasta huomaan Timbuktun väen laajemmat murheet. Lämmin halaus koiruille ja ihmisolennolle. Iloa ja valoa Timbuktuun!

Halaus myös Ritalle, ja kiitos.

 
At 20/4/06 18:52, Blogger Liisa said...

Miten paljon olikaan hellyyttä kädessäsi, joka silitti jäähyväisiksi.
Voimia jatkaa eteenpäin!

 
At 20/4/06 19:13, Blogger Leonoora said...

En näe silmiä sumentavien kyynelien läpi edes oikein kirjoittaa tätä. Olen ihan mahoton itkupilli, kaikissa hautajaisisssakin. Menetin rakkaan koiraystäväni lapsena. Se päästettiin pois päiviltä sillä aikaa kun olin keuhkokuumeen vuoksi sairaalassa. Olin kuolla suruun ja "petokseen", siihen, ettei asiasta kerrottu mitään, ennen kuin se valkeni sairaalasta pois päästyäni.
Ja surussa muista Iines, Ruben on luonasi, (se heiluttaa häntänsä, katsoo silmiisi,
on sauvakävelyllä kanssasi) aina kauniissa muistoissasi!

 
At 20/4/06 19:13, Blogger A-K.H said...

OODI KOIRALLE

- - -

Koira pysähtelee,
ajelee mehiläisiä,
hypähtää läikähtävään lätäkköön,
kuuntelee kaukaista kaukaisempia
koiranhaukkuja,
lirauttaa kiven juureen
ja tuo minulle kuononpäänsä,
tuo sen minulle kuin lahjan.
Siinä piilee sen hellä raikkaus,
sen kautta sen hellyys puhuu,
ja noin se kysyy
kahdella silmällään
miksi on päivä, miksi tulee yö,
miksei kevät
tuonut korissaan
mitään
harhaileville koirille
paitsi hyödyttömiä kukkia,
kukkia, kukkia ja kukkia.
Niin kyselee
koira
enkä minä vastaa.

- - -

Pablo Neruda
Suom. Pentti Saaritsa

 
At 20/4/06 19:26, Blogger Iines said...

ja tuo minulle kuononpäänsä,
tuo sen minulle kuin lahjan.


Noin se menee, tuossa on ydin. Naurua kyynelten läpi! Tuommoinen Ruben oli - tässä kirsu, ole hyvä, saa rapsuttaa..

Leonoora, kestää vähän aikaa, ennen kuin saan mielikuvan niityllä kirmaavasta liehuvaturkkisesta Rubenista. Nyt murehduttaa se, että Rubenilla on kylmä kun sataa ja maa on routaisen kylmää.

Kiitos, Liisa, olen onnellinen, että sain silittää Rubenia loppuun asti.

 
At 20/4/06 20:55, Blogger Katili said...

Kyllä Ruben nyt on lämpimässä paikassa, jossa aina on auringonpaisteinen päivä ja takkatulen lämmittämä ilta. Sinulla on surua, lähetän myötätunnon terveisiä.

 
At 20/4/06 22:54, Anonymous marja-leena said...

Kauniit sanat Rubenia muistaen. Aivan tuli vedet silmiin. Myötätuntoa!

 
At 20/4/06 22:55, Anonymous P.A.Jäppinen said...

Ruben sai kaksi kyyneltä enemmän kuin äitini

 
At 21/4/06 13:35, Blogger Iines said...

Kiitos Katili, Marja-Leena ja p.a.jäppinen - mitä tuohon nyt p.a:lle sanoisi, pakko hymyillä..

 
At 22/4/06 10:35, Anonymous Komposti said...

Olen sanaton!

Mun koira karkas ja tuli haisevana takaisin, oksettavan haisevana! Se on perheenjäsen ja otettava vastaan vaikka etoisi. se on viriili reilu 12 vee, syksyllä 13 vee, mietin, että milloin mulla on sama eessä kuin sulla. Paska juttu sulla, mutta teit sen kuin mies! Mietin olisinko pystynyt samaan postaukseen kuin sinä, ehkä olit shokissa? Kuitenkin olen järkyttynyt!?

 
At 22/4/06 16:00, Blogger Veloena said...

Alkoi itkettää. Voimia sinulle!

Mikään, mikään ei ole niin pahaa kuin tuo. Ei ero, ei isoäidin kuolema, ei mikään.

Mutta unessa se tulee luoksesi, tiedän, ja tiedät varmaan sinäkin. Aina ne tulevat, jonkun päivän kuluttua, ja katsovat silmillään niin kauniisti, että aamulla pyyhkii silmät kämmenselkään ja tajuaa, kuinka vahva voi olla side kahden niin erilaisen olennon välillä.

Ja muistathan, että yksinäisiä ja onnettomia eläimiä on maailmassa paljon. Lähelläkin. Ei niin, että heti, mutta ehkä vielä joskus... eikä välttämättä omaksi, mutta ulkoilutettavaksi... sellaisista järjestelyistä pitävät kaikki, ne tuottavat kaikille iloa.

 
At 22/4/06 18:51, Anonymous martta said...

Onnekseni joskus löysin blogisi ja olen piipahdellut lukemassa. Sairaan vanhan lemmikin huoltajana tulin taas ikkunaasi mietteliäänä koirasi kohtalosta.

Olet ollut hyvä emäntä Rubenille. Loppuun asti.
Kiitos siitä. Hyviä ihmisiä tarvitaan.

Rubenin muistolle.

 
At 22/4/06 18:56, Blogger Tapio Kotkavuori said...

Hei,

tulee mieleen kaikki rakkaat lemmikkirottani ja heidän poismenonsa tästä ulottuvuudesta.

Ihan tulee tippa silmään.

Elämä on elämää, oli se sitten ihmisen tai rotan tai linnun tai degun (joita minulla nykyään on), jos tunteet ovat sitoutuneet asiaan.

Rakkaus sitoo Olemuksen yhteen, yli ajan ja paikan.

T.K.

 
At 22/4/06 19:10, Blogger Iines said...

Komposti, meikäläinen purkautuu aika pitkälle kirjoittamalla, ja tuo muistokirjoitus oli varmaan minun tapani jäsentää juuri tapahtunutta, jonka koin raskaan murheellisena mutta lopulta myös kauniina tapahtumana. Minun oli yksinkertaisesti oltava vahvempi kuin eläinystäväni, minun oli autettava sitä ja unohdettava itseni. Niin se menee. Onneksi sain erään henkilön soittamaan puolestani nuo raskaat puhelut lääkärille ja hautaajalle, itsestäni ei lähtenyt siinä vaiheessa pihaustakaan ääntä.

Kiitos Veloena, olenkin jo miettinyt, mistä voisin saada hoitoeläimen lenkitettäväkseni.

Martta, en minä mikään hyvä ihminen ole, mutta Ruben tietysti oli kovin rakas. Kävin tänään mökillä, ja siellä metsikössä katajan juurella nökötti yksinäinen puoliksi kätketty pallo.

Tapio, kiitos noista sanoista, noin se menee kaikkien elollisten välisessä ystävyydessä.

 
At 23/4/06 01:01, Blogger Peggy G. said...

Lemmikin kuolema on aina suuri suru. Itselläni ei ole vuosiin ollut mitään kotieläintä (allergiat ehkäisevät sellaisen), mutta lapsuudesta muistan koiran kuoleman aiheuttaman surun.

Niitä ihmisiä ihmettelen, joiden mielestä on "naurettavaa" surra eläintä. Kuulin kerran erään naisen bussipysäkillä esitelmöivän aiheesta. Ovat tainneet syntyä ilman sydäntä ja mielikuvitusta, tällaiset.

 
At 23/4/06 01:59, Blogger Rauno Rasanen said...

Otan osaa ja kerron lyhyesti oman tarinani aiheesta.

Kun äitini hankkima narttucollie tuli aikanaan niin vanhaksi, ettei se enää juuri kuullut eikä nähnyt mitään, niin lopettaminen (mikä hirveä sana!) oli tietysti sen kannalta järkevin vaihtoehto.

Mutta ei kukaan meistä kolmesta pojasta minä mukaan lukien eikä äidin miesystävä, joka oli ollut Katia jo pentuna hakemassa, pystynyt viemään sitä eläinlääkärille.

Perheen ainoastakaan miehestä ei siis löytynyt luontoa ryhtyä viimeiseksi saattajaksi koiralle, jota he mitä ilmeisimmin likipitäen rakastivat!

Hieman ehkä noloa, mutta äiti sen viimein vei, vaikka sanoikin, että ei kai vielä sekin asia jää hänen hoidettavakseen.
Kova paikka, olkoonkin, että juuri hän oli koiran emäntä.

*
Käsittämätöntä, miten ihmisen ja lemmikkien (etenkin koiran) välille voi syntyä niin syvä ja pysyvä tunneside.

Mutta kuten tiedämme - jo kiintymykseen itseensä sisältyy alusta lähtien ero.
Ja tämä pätee kaikkiin kiintymyksemme kohteisiin.

*
Rakastava ja huolehtiva yhteys/läheisyys on ikäänkuin Paratiisi; vastentahtoinen ero ja yksinäisyys kuin Helvetti tarkoituksettomassa tyhjyydessä.

Sanon näin, vaikka tiedän, että ainakin pakonomainen läheisyys voi olla myös hyvin ahdistavaa ja vapaaehtoinen yksinolo mitä rauhoittavinta lepoa mielelle.

 
At 23/4/06 08:33, Anonymous Komposti said...

Joo, Räsänen noinpa se taitaa usein mennä. Munkin äiti joutui olemaan esimerkiksi hätäteurastaja (äiti oli maatalon emäntä), kissaluvun rajoittaja jne. Isä ei siihen pystynyt tai halunnut. Oli kait tappanut tarpeekseen jo ihmisiä sodassa!?

Nyt vanhana äiti sanoo, että ei koskaan haluaisi tappaa yhtäkään eläintä ja ihmettelee kuinka pystyi silloin siihen!?

Iltiksestä luin jutun hennosta maatalon emännästä joka lopetti hirvikolarissa kitumaan jääneen hirven kärsimykset puukolla ja putken pätkällä. Oli tosi hentoisen näköinen nuori emäntä 28 vee. Ihailtavaa!

 
At 23/4/06 08:59, Anonymous Bones, Youssuf & Dee said...

Me tietenkin unohdettiin kirjuuttaa, että Ruben-negrologi on monella tapaa hieno kirjoitus. Elämän jatkumo, linnut pesää tekemässä, nokassa haituvia Rubenin häntätupsusta.
Luetaan kirjuutus aina uudestaan ja maa tulvii.
Rauno Räsänen totes' tuon ihmis-koiru suhteen ainutlaatuisuuden, jonka syvyys perustuu vuosikymmentuhansien, kenties satojentuhansien yhteiselon etuihin ja molemminpuolisuuteen. Veloena kirjoitti blogissaan äskettäin: ihminenkin on eläin.
Sulla siellä luonto läsnä lohtuna, linnut, kohta kuopsaat puutarhaa...

 
At 23/4/06 11:08, Blogger Iines said...

Onpa täällä taas paljon hienoja kirjoituksia! Kiitos niistä jokaisesta. Aurinko paistaa ja lupaa kaunista sunnuntaita, ja tunnen itseni vapaaksi.

Totuushan on, että vedin itseni Rubenin kanssa liian tiukille, kuten tyttärenikin sanoi. Kun Ruben ei suostunut enää nousemaan portaita yläkertaan, minähän muutin alakertaan vuoteeni, huteralle koottavalle varasängylle, joka piti purkaa joka aamu ja panna pois olohhuoneesta. Toin myös tietokoneeni alas joksikin aikaa, ja elin lopulta tiukassa symbioosissa koiran lähellä viimeisen vuoden. Lopulta se ei antanut minulle edes yön lepoa, vaan ensinnäkin viivästytti unen saantiani parilla tunnilla tahtomalla koko ajan ulos ja vinkumalla. Juuri kun se rauhoittui ja nukhahdin, se alkoi taas vaeltaa ja inistä, ja minusta tuntui että hermoni ovat katkeamispisteessä.

Nyt eilen, tultuani mökkireissulta, olin vielä niin väsynyt, että oikaistuani itseni pitkälleni nukahdin samantien ja heräsin levollisena samasta asennosta, hyvin raukeana ja onnellisena, virkistyneenä. Mökillä tietysti olin kauheasti kaivannut Rubenia, ja kaikki oli siellä autiota ja tyhjää, vaikka tapasinkin ystäväni, joka tomuutteli jo kesähuvilansa mattoja, naapurissani.

Komposti, minäkin ihailin sitä pientä hentoa naista, joka lopetti hirven kärsimästä. Rohkea ihminen, tuollaisia lisää. Itse ajattelen niiin, että minusta ei eläimen lopettajaksi olisi, ainakaan lyömällä tai mitenkään viiltelemällä, kun jo kanan kaulan katkaisukin saa minut peittämään silmäni. Samaten elokuvaväkivallan inhoaminen saa minut jättämään monta sinänsä hyvää elokuvaa katsomatta. On jotenkin kyllä erikoista, että ihmisiin kohdistuvaan väkivaltaan on hitusen turtunut - se on niin tavallista - mutta eläimiin kohdistuva väkivalta saa minut ainakin raivostumaan niin, että tunnen halua mennä itse lyömään eläimen kaltoin kohtelijaa. Outo reaktio.

 
At 23/4/06 19:11, Blogger A-K.H said...

Ymmärrän kyllä erilaiset eläinkiintymykset, vaikka en itse harrasta eläimiä enkä viherkasveista kodinonnea. Kotikoiraharrastus saattoi enentyä lamavuosien aikana lisääntyneen työttömyyden myötä. Minulle on jäänyt mielikuva massiivisesta koiran- ja kissanruokamainonnasta. Satunnaisesti juuri luin lehdestä, että Pohjois-Etiopian suurimmalla nälkäleirillä kuoli 1984 pahimmillaan yli sata henkilöä päivässä. Lapsia kuolee päivittäittäin kuin kärpäsiä.
Uskokaa tai älkää, mutta köyhänä ja laihana nuorukaisena, jolloin asuin Helsingin Kruunuhaassa ja kävin noin kerran viikossa isommalla tarpeella vessassa, olin kateellinen kaduilla kököttäville muhkeille koirankakkakasoille. Ajattelin, että tulisipa minultakin kerran päivässä noin meheviä pötkäleitä.
Periaatteessa en suosi kerrostalokoiria enkä -kissoja. Maaseutuoloissa koirat ja kissat ovat omiaan, jos voivat harjoittaa lajityypillistä toimintaa. Seurakoirajalosteilla ei tee maalla mitään.
Jopa kerrostaloissa pidetään vahtikoiria, joiden ohi ei pääse tulematta haukutuksi. On myös piskejä, jotka rätkyttävät alinomaa, ja yksi koira pystyy haukunnallaan terrorisoimaan koko omakotitaloaluetta. Hankkiessani nykyistä asuntoani täällä kaupunkioloissa kiinteistövälittäjä mainitsi, että koirat ovat jo riesa.
Kiitos ei päreeseen minun takiani valistusta kotikoirien terapeuttisestä merkityksestä, mutta lähimmäisenrakkaudesta kyllä. Varsinaiset palvelukoirat ovat sitten asia erikseen.
Olen lapsuudessani elänyt suurten koirien ja pienten kissojen kanssa. Eräs hyvin läheinen sukulaiseni sanoi, ettei hänen koiraansa saa koiraksi sanoa. Otus oli viimeisen päälle inhimillistetty. Se oli jo menehtymässä hyvinvointisairauksiin, kun se päästettiin päiviltä kaatopaikalla.
Täällä näkee pieneläinhautausmaalla kristillisiä värssyjä risteissä ja hautakivissä, joita on pystytetty mm. koirille, kissoille, marsuille ja kanarialinnuille.

 
At 23/4/06 21:36, Blogger Iines said...

Allekirjoitan koko joukon ajatuksiasi kotieläinten liiallisesta inhimillistämisestä ja eläinten huonosta kohtelusta sopimattomissa oloissa, kuten esimerkiksi koira maaseudulla metrisen liekanarun päässä koppinsa katolla räkyttämässä kaikkea mikä liikkuu, niin kuin valitettavan usein näkee. Tai kaupungissa se dobermanni keskustayksiössä.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, millä tavalla Etiopian lapset liittyvät kotieläinten pitämiseen. Yhtä hyvin voisi mielestäni kysellä muidenkin asioiden perään, mm. onko formulaurheilu tarpeellista aikana, jolloin lapsia kuolee nälkään. Formulaan tuhlatuilla rahoilla ruokkisi vissiin jo parinkin köyhän maan lapsukaiset. Tai voisi varmaan kysellä, että pitääkö suomalaispullukoiden kiskoa hampurilaista ja pizzaa harva se ilta, kun Etiopian pienokaiset näkevät unta kuivasta leivänpalastakin. Ja voisiko sen perjantaikossun jättää koskematta, kun maailmalla kupsahtelee lapsia ilman päihteitäkin. Pannaan mieluummin joka perjantai töitten päätteeksi kossupullon hinta avustustilille, eikö?

Pikkuisen tuntuu tässäkin ns. paratiisiajattelu nostavan päätään. Vaan kun sitä luomuparatiisia ei eläimille enää ole. Toimikaamme tältä pohjalta ja miettikäämme, kauanko meillä enää on eläimet ilonamme ja ystävinämme, ei toki inhimillistettyinä vaan lajinsa mukaisina olentoina.

 
At 23/4/06 21:39, Blogger A-K.H said...

Asiallisia huomautuksia. Hymyillään kun postaillaan.

 
At 23/4/06 21:41, Anonymous Tiia said...

Itkettää niin kovasti! Suuri virtuaalihalaus ja ymmärrystä.

"Suru on tyyni meri
laaja muttei rannaton
syvä muttei pohjaton"
-Happoradio

 
At 23/4/06 21:43, Blogger Iines said...

Hymyillään vaan a-k.h, ei ainakaan kalistella hampaita, eihän?

Kiitos Tiia värssystä. Minusta on hauskaa, että joku postaa minulle Happoradion (??) värssyn. :))

 
At 23/4/06 21:45, Anonymous JtB said...

Niin, tietenkin saa pitää koiraa rakkaanaan, koska maailmassa muutakin pahaa tehdään.

 
At 23/4/06 22:13, Anonymous Anonyymi said...

Minä, vanha mies itken. En osaa sanoa mitään, ei ole mitään sanottavaa mikä lohduttaisi.


KooTee

 
At 23/4/06 22:23, Blogger Iines said...

Niin, tietenkin saa pitää koiraa rakkaanaan, koska maailmassa muutakin pahaa tehdään.

En ole varma, mihin tai kehen päätelmälläsi viittaat. Itse yritin todistella sitä, että jos lemmikkikeskustelussa käytetään maailman nälkää heittoaseena, on se kovin etäältä haettu argumentti.

En usko, että sanomani perusteella voitaisiin päätyä tuohon lopputulemaan. Tapoihini ei kyllä missään oloissa kuulu noin falski älyllinen epärehellisyys.

 
At 23/4/06 22:29, Blogger Iines said...

KooTee, kiitos! Kaipasinkin jo kommenttiasi. Sinulla varmaan kertautuu tässä oman kultiksesi poismeno. Minua lohduttaa se, ettei Rubenin tarvitse enää pelätä mitään.

Tällaista tämä elämä on. Tässä jo ruvettiin kinastelemaan lemmikkiasiasta muistokirjoituksessa. En usko, että Ruben pistäisi sitä kuitenkaan pahakseen, päinvastoin, on hyvä vaan, että tärkeästä asiasta syntyy vilkasta mielipiteenvaihtoa. Sillä tavalla asenteita pystytään muuttamaan eläimille paremmiksi.

 
At 23/4/06 23:39, Blogger Stello said...

:*(

 
At 24/4/06 08:38, Blogger hna said...

Oma koiruus on vielä nuori, mutta jo nyt tiedän että kun se päivä koittaa, kun toisesta joutuu luopumaan, ettei oma koiruus enään touhota eikä tuhise, niin minun sydämeeni jää reikä.

Ja vaikka siellä sydämen supukoissa oma koiruus aina onkin, niin... Ihminen on niin itsekäs ja mitä ikinä, ettei tahtoisi rakkaistaan luopua.

Voimaa ja auringon valoa. Kyllä se siitä, kait. Ainakin jonkun ajan päästä.

 
At 24/4/06 10:04, Anonymous Bones, Youssuf & Dee said...

Koiruilla Bones ja Youssuf on vankka, suorastaan järeän lajityypillinen mielipide esitettävä a-k.h:lle ja jtb:lle, muttei lausuta sitä nyt tässä yhteydessä, jätetään muille areenoille. Hau-hau!
Koirujen puolesta kirjasi, ihmisellekkään lajityypillistä elämää saamatta elää, Dee

 
At 24/4/06 10:26, Blogger Iines said...

Kiitos Stello ja vielä kerran Timbuktun väki.

hna:lle sanoisin, että reikä jää sydämeen. Kun ensimmäinen pitkäaikainen koirani(13-vuotias puolinöffe) kuoli, surin sitä vuoden. Itkin sitä enemmän kuin ex-miestäni. Luin juuri eilen vanhoja päiväkirjojani, ja merkintöjäni tämän nöffen jälkeen, ja sanon suoraan, että huomaan nyt pääseväni vähemmällä tuskalla. Onko niin siis, että ihminen kypsyy oppimaan luopumistakin, ei koe sitä enää yhtä järkyttävänä tragediana, kun näitä tapauksia tulee useita, toistuen. Vai onko se jonkinlaista tunteiden kuolemista, itsesuojelua?

 
At 24/4/06 11:34, Blogger -t said...

Koira tulee illalla
kotiin.
Kun se kiertyy paikalleen
ja nukahtaa,
alkaa sen sydänlämpö levitä
huoneisiin.

(Risto Rasa)


Hiukan myöhässä olen, mutta myötätuntoni ja osanottoni mahtunevat vielä mukaan. Uutta kevättä kohti.

 
At 24/4/06 16:14, Anonymous Anonyymi said...

Kiitos runosta, -t!

Iines

pst Blogger taitaa olla ihan nurin nyt, kommenttilaskurit näyttävät päin puskuria eikä juttuja saa enää julkaistua.

 
At 25/4/06 21:46, Anonymous molly said...

Ikävää. Otan osaa

 
At 25/4/06 21:58, Blogger Iines said...

Kiitos, molly. Tänään poimin käsin valkoisia karvoja maton reunasta. Mietin, miten kauan niitä riittääkään vielä, imuroinnista huolimatta.

 
At 1/5/06 18:41, Blogger Katja said...

Hei

Kovasti jälkijunassa kirjoittelen. Luin Mirjami Hietalan Amandan. Siinä kuvataan hienosti ja herkästi elämää ennen ja jälkeen koiralemmikin kuoleman. Kirjotetaan paljosta muustakin luopumisesta. Ihana kirja.

Valoisin terveisin
Katja

 
At 2/5/06 15:48, Blogger Iines said...

Katja, kiitos! Ruben on vahvasti mukana jokapäiväisissä ajatuksissani.

 
At 14/5/06 16:41, Blogger Pälli said...

Minäkin olen myöhässä, ja pahoillani sinun ja Rubenin puolesta, vaikka toisaalta hyvilläni. Teit varmasti rohkean ja hyvän ratkaisun.

Rauno on kirjoittanut hyvin. Erityisesti.

Toivon että suru on ollut ja on sinulle lempeä. Toivon lohdutusta, valoa, lämpöä...

--<-@

 

Lähetä kommentti

<< Home