7.5.06

Kauhunhetkiä

Koin eilen kauhunhetkiä mökkireissullani. Ensinnäkin, olin unohtanut kännykän kotiin, lataukseen enkä ollut kertonut kenellekään, että lähden reissuun. Tyttärelläni on tapana olla minuun yhteydessä päivittäin tekstiviestein tai messengerin kautta. Ajattelin, että hän säikähtää kuoliaaksi, kun äiti ei vastaa kännykkään eikä ole mesessä. Onneksi mökille tuli ystäväni käymään, ja sain hänen kännyllään tekstarin tyttärelle, joka oli ehtinyt lähettää minulle jo kuusi tekstaria/puhelua.

Myöhemmin sitten ihmetellessäni mökin alle kaivettua pesäkäytävää jalkani vieressä sihahti ja mikäs muu siinä kuin kyy. Hyi helkkari! Minulla on niin vietävä käärmekammo, että pakkasin auton ja lähdin niiltä sijoilta takaisin kotiin, tiiliseinien suojiin turvaan kaikelta pahalta. Kestää aikansa, ennen kuin menen taas mökin taakse ilman kumisaappaita.

Paluumatkalla en malttanut kuitenkaan olla pysähtymättä isolla järvellä, jota halusin kuvata. Lukitsin auton metsikköiselle tasanteelle pikkuisen matkaa valtatiestä. Toisessa kädessäni oli painava kamera ja toisessa auton avaimet. Kuinka ollakaan, jalassani olivat mökkihousut, joissa ei ollut ollenkaan taskua, samaten teepaidassa ei ollut mitään, mihin olisin auton avaimet pannut. Otin muutamia kuvia hankalasti avaimet kädessä, kunnes tuskastuin vaikeaan kuvaamiseen ja työnsin avaimet housujen vyötärönauhan alle ja unohdin samantien. Näppäilin kymmeniä kuvia ja kuljin pitkin rantapusikkoa ja kuivunutta heinikkoa.

No arvata saattaa, että lopettaessani kuvaamisen ja tavoitellessani avaimia ne olivat tipahtaneet, niitä ei löytynyt housunpuntista, ei alushousuista, ei kengästä, ne eivät olleet nousseet liiveihin, niitä ei yksinkertaisesti näkynyt missään. Ja puhelin oli kotona, ja ääneni finaalissa, koska edellinen botox-pistos jäi väliin. Ketään ei näkynyt missään, vain jonkin matkan päässä oleva kahvila, jonka pihassa oli rekka ja pari henkilöautoa.

Olin totaalisen yksin, vailla kommunikointivälinettä ja -kykyä. Mietin, miten särkisin autoni ikkunan, sillä siellä olevassa käsilaukussani oli auton vara-avain. Mietin myös sitä, miten saisin viestitettyä kahvilan väelle asiani, että tarvitsen apua. Maailmassa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta kuin minä yksin Saharan autiomaassa, vailla välineitä toimia.

Kartoitin mielessäni kulkemani reitin, ja onnistuin sijoittamaan vain tulo- ja paluupisteen, muuten olin loikkinut pitkin pusikkoja kuin nuori hirvas. Heinikko oli pitkää, ja olin loikannut lisäksi järveen kaivetun vesiojan yli. Aloin tutkia pisteiden välissä olevaa aluetta katseellani ja huomasin savisessa maassa tossujeni painanteet. Seurasin niitä, mutta avaimia ei löytynyt. Tutkin vesiojan polvistumalla sen reunalle. Menin aivan rantaan, tutkin heinikkoa pöyhimällä sitä varovasti. Ei mitään. Päätin että minun on mentävä kahvilaan ja pärjättävä siellä, saatava asiani toimitetuksi ennen kuin se kenties suljetaan ja jään aivan yksin. Muodostin jo mielessäni lausetta, jonka sanoisin. Jokin sai minut kuitenkin vielä kerran menemään upottavaan vesirajaan, jossa en muistanut kuvanneeni. Siinä pilkistivät mustaperäiset avaimet! Riemastuin niin, että napsin järvestä vielä muutaman kuvan. Ajattelin niin, että ihminen selviää tilanteesta kuin tilanteesta vain itsensä varassa. Pitää olla vahva ja luottaa kykyihinsä.

16 Comments:

At 7/5/06 10:45, Blogger Adeline said...

Nice Blog :)

 
At 7/5/06 12:22, Blogger Peggy G. said...

Voi itku ja hammasten kiristys! Tuollaista käy tietysti juuri silloin, kun se känny on kotona. Mikä lie Murphyn laki.

Itse jätin kerran, vain yhden kerran, kännyn kotiin balettiin mennessäni. Oli tammikuu, ulkona pakkasta napakat melkein 20. Yllä tietysti vain ohuet puuvillareisitaskuhousut, niiden alla pelkkä tanssiasu. Ja tietysti juuri silloin tapahtuu Mahdoton: auto jättää tielle.. Olihan "kiva" talsia useampi kilometri lähimpään Matkahuollon pisteeseen, josta sitten pystyin soittamaan kotiin.

Onneksi selvisit seikkailustasi säikähdyksellä.. :)

 
At 7/5/06 17:04, Blogger Anna Amnell said...

Olipa se seikkailu.

 
At 7/5/06 17:09, Blogger Leonoora said...

Huh huh, kuin jännitysromaanikohtauksesta...!
Jännityksentäyteistä kesää, onnellisten loppujen kera!

 
At 7/5/06 19:35, Blogger A-K.H said...

Nykyajan informaatiotekniikka aiheuttaa myös liiallista läheisriippuvuutta.

 
At 7/5/06 20:51, Blogger Liisa said...

Olipa mökkireissu! Että se kyykin vielä osui paikalle yhtä aikaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin!

 
At 7/5/06 21:09, Blogger Iines said...

Tämä eilinen sattumuksien summa muistuttaa hiukan erästä hieman hauskempaa tapausta viime kesänä, kun tulin mökiltä kaupunkiin pyykinpesuun. Kun ripustin pyykkiä, ja olin juuri saanut kaikki narut täyteen, koko telineellinen märkiä pyykkejä romahti niskaani. Nousin sitten vessanpytylle nostamaan telinettä ja alaslaskeutuessani jalkani osui lattilla olevaan avonaiseen pesuainepakkaukseen, joka kaatui ja jauhe levisi pitkin märkää lattiaa. Lattian puhdistamiseen kului aikaa, sillä jauhe vaahtosi jonkin verran. Jokin kommellus siinä vielä oli, mutten muista mikä.

Tämä eilinen oli tietysti karmeampi, jotenkin pelottava, etenkin se avuttomuuden tunne siellä rannalla seisoessani.

 
At 7/5/06 23:31, Anonymous Arru said...

Pystyit säilyttämään toimintakykysi hienosti ja vielä suunnittelemaan eri vaihtoehtoja. Minulle olisi tuossa tilanteessa iskenyt täydellinen paniikki päälle.Äänen puuttuminen vielä lisänä, olet urhea nainen!

 
At 7/5/06 23:37, Blogger Iines said...

Kyllä olen urhea nainen, arru, kiitos. Olen ylpeä itsestäni ja yllätyin siitä, miten pystyin laatimaan toimintasuunnitelman. Sisälläni kiersi kyllä alkava paniikki, mutta en antanut sille tulolupaa.

 
At 8/5/06 01:05, Blogger Ansku said...

Valokuvaus voi olla yllättävän vaarallista... Onneksi avaimet löytyivät!

 
At 8/5/06 03:57, Anonymous Saima said...

Mullekin on aika monta kertaa käynyt niin, että juuri kun on menettänyt toivonsa, mutta päättää kuitenkin viimeisen kerran mennä katsomaan, niin kadonnut juttu löytyy. Oli se sitten metsään pudonnut kännykkä, suomättäälle asetettu kasvikirja tms. Ainoastaan karanneet eläimet eivät yleensä löydy. Niitä on parempi mennä kotiin odottamaan.

 
At 8/5/06 10:37, Anonymous Mr Bones & Dee said...

Hauska-hieno-kaamea mökkisekkailu. Ihmeellistä, reissuaminen on.
Täällä teillä on kovin mielenkiintoista nykyään.

 
At 8/5/06 12:40, Blogger Iines said...

Hei sinikieli ja dee,
meillä on nähtävästi tendenssikausi, niin kuin Minna Canthillakin muinoin. ;) Ei taida vaan tuo yllä oleva enaa jaksattaa bloggaajia kesähelteillä, mitä en kyllä ihmettele. Taidan minäkin lähteä äkkijyrkästi lehmiä valokuvaamaan.

 
At 12/5/06 12:42, Anonymous Sir Earl Grey said...

Kyyhyn en ole vielä koskaa törmännyt, saati mihinkään muuhunkaan kärmekseen. Itse hukkasin tänään hanskat kun tulin fillarilla duuniin, vaimon viedessä auton. Oli kylmä/viielä aamu ja otin hanskat käteen, sellaiset paksut villasormikkaat, jossain vaiheesa tuli kuuma ja pujotin ne repun lanteelle tulevaan osaan. Töihin päästyäni, huomasin, että ne olivat pudonneet. Olisi pitänyt vain pysähtyä ja laitaa ne reppuun :(

 
At 12/5/06 12:43, Anonymous Sir Earl Grey said...

Ai niin, piti vielä sanoa, että hieno kuva tässä kirjoituksessasi. Siis se Vogue.

 
At 13/5/06 11:18, Blogger Iines said...

Sir Earl Grey,

toivottavasti et törmääkään kyyhyn, ainakaan läheltä. Voihan sen kyllä joku haluta nähdä. Esimerkiksi oma tyttäreni ei ole koskaan pelännyt käärmeitä, vaan hämähäkkejä.

 

Lähetä kommentti

<< Home