Kauhunhetkiä

Koin eilen kauhunhetkiä mökkireissullani. Ensinnäkin, olin unohtanut kännykän kotiin, lataukseen enkä ollut kertonut kenellekään, että lähden reissuun. Tyttärelläni on tapana olla minuun yhteydessä päivittäin tekstiviestein tai messengerin kautta. Ajattelin, että hän säikähtää kuoliaaksi, kun äiti ei vastaa kännykkään eikä ole mesessä. Onneksi mökille tuli ystäväni käymään, ja sain hänen kännyllään tekstarin tyttärelle, joka oli ehtinyt lähettää minulle jo kuusi tekstaria/puhelua.

Myöhemmin sitten ihmetellessäni mökin alle kaivettua pesäkäytävää jalkani vieressä sihahti ja mikäs muu siinä kuin kyy. Hyi helkkari! Minulla on niin vietävä käärmekammo, että pakkasin auton ja lähdin niiltä sijoilta takaisin kotiin, tiiliseinien suojiin turvaan kaikelta pahalta. Kestää aikansa, ennen kuin menen taas mökin taakse ilman kumisaappaita.

Paluumatkalla en malttanut kuitenkaan olla pysähtymättä isolla järvellä, jota halusin kuvata. Lukitsin auton metsikköiselle tasanteelle pikkuisen matkaa valtatiestä. Toisessa kädessäni oli painava kamera ja toisessa auton avaimet. Kuinka ollakaan, jalassani olivat mökkihousut, joissa ei ollut ollenkaan taskua, samaten teepaidassa ei ollut mitään, mihin olisin auton avaimet pannut. Otin muutamia kuvia hankalasti avaimet kädessä, kunnes tuskastuin vaikeaan kuvaamiseen ja työnsin avaimet housujen vyötärönauhan alle ja unohdin samantien. Näppäilin kymmeniä kuvia ja kuljin pitkin rantapusikkoa ja kuivunutta heinikkoa.

No arvata saattaa, että lopettaessani kuvaamisen ja tavoitellessani avaimia ne olivat tipahtaneet, niitä ei löytynyt housunpuntista, ei alushousuista, ei kengästä, ne eivät olleet nousseet liiveihin, niitä ei yksinkertaisesti näkynyt missään. Ja puhelin oli kotona, ja ääneni finaalissa, koska edellinen botox-pistos jäi väliin. Ketään ei näkynyt missään, vain jonkin matkan päässä oleva kahvila, jonka pihassa oli rekka ja pari henkilöautoa.

Olin totaalisen yksin, vailla kommunikointivälinettä ja -kykyä. Mietin, miten särkisin autoni ikkunan, sillä siellä olevassa käsilaukussani oli auton vara-avain. Mietin myös sitä, miten saisin viestitettyä kahvilan väelle asiani, että tarvitsen apua. Maailmassa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta kuin minä yksin Saharan autiomaassa, vailla välineitä toimia.

Kartoitin mielessäni kulkemani reitin, ja onnistuin sijoittamaan vain tulo- ja paluupisteen, muuten olin loikkinut pitkin pusikkoja kuin nuori hirvas. Heinikko oli pitkää, ja olin loikannut lisäksi järveen kaivetun vesiojan yli. Aloin tutkia pisteiden välissä olevaa aluetta katseellani ja huomasin savisessa maassa tossujeni painanteet. Seurasin niitä, mutta avaimia ei löytynyt. Tutkin vesiojan polvistumalla sen reunalle. Menin aivan rantaan, tutkin heinikkoa pöyhimällä sitä varovasti. Ei mitään. Päätin että minun on mentävä kahvilaan ja pärjättävä siellä, saatava asiani toimitetuksi ennen kuin se kenties suljetaan ja jään aivan yksin. Muodostin jo mielessäni lausetta, jonka sanoisin. Jokin sai minut kuitenkin vielä kerran menemään upottavaan vesirajaan, jossa en muistanut kuvanneeni. Siinä pilkistivät mustaperäiset avaimet! Riemastuin niin, että napsin järvestä vielä muutaman kuvan. Ajattelin niin, että ihminen selviää tilanteesta kuin tilanteesta vain itsensä varassa. Pitää olla vahva ja luottaa kykyihinsä.