Odotettavissa ukkoskuuroja

Suurin fobiani on ukkosenpelko, mökillä ollessani. Kaupunkiasunnossa en pelkää juurikaan, vaan nautin rajuilmasta ja salamien leiskunnasta. Täällä pelko sitten onkin vailla rajoja. Kiinnostaisi tietää, mitä Freud sanoo ukkospelosta. Pelkääkö siinä hänen mukaansa kenties isäänsä? En todellakaan muista tulkintaa, sillä luin Freudini liian kauan sitten.

Nyt on helle ja taivas kirkkaansininen, mutta nouseva tuuli ei lupaa huomiselle hyvää. Rajut puuskat heittelevät käpyjä liiterin peltikatolle, ja ulos tuomani lehdet lentävät maahan. Toisaalta on tietysti niinkin, että kova tuuli pitää ilman klaarina ja pilvet loitolla, mutta on myös niin, että ukkospilvet voivat nousta vastatuuleenkin. - Foobikko keksii jättää aina oven auki pelolleen..

Mikään järkiperuste ei auta fobiassa. Salamaniskutilastot eivät lohduta silloin, kun pimeäksi muuttunut mökki leimahtaa hetkeksi aurinkoa kirkkaammaksi ja samassa jysähtää ja helvetti pääsee irti. Taivaan hanat aukeavat ja valtavat vesimassat syöksyvät kohisten ja maata räiskyttäen alas, niin että rinteeseen muodostuu alas juoksevia puroja. Metrin päässä seinästä oleva koivu raapii kattoa ja toisella puolella olevat jättikuuset pommittavat kattoa käpypaukuilla. Panen kumisaappaat jalkaani ja hellanpellit kiinni (pallosalamahan voi kuulemma tulla piipusta..) ja väännän sähköt pois irrotettuani johtoja pistorasioista. Sitten istun ja rukoilen, ettei puu kaatuisi mökin päälle tai salama löisi jalkojeni juureen.

Olen miettinyt, voisiko fobiani juontaa juurensa eräästä lapsuuden tapahtumasta, joka liittyy ukkoseen. Olimme koko perhe täällä lomailemassa. Lähdimme soutuveneellä merelle. Muistan kuinka äiti istui perätuhdolla siskon kanssa, ja minä etutuhdolla. Keskellä merenselkää nousi ukonilma. Isä souti isoissa aalloissa tuulta vastaan, ja äiti pelkäsi, ettei päästä rannalle. Säikähdin äidin hätäilyä ja sitä, että näin isän kamppailevan naama irvessä aaltoja vastaan. Ukkonen jylisi mahtavasti päällämme. Rantaan kuitenkin päästiin, ja muistan myöhemmin kieltäytyneeni uimakouluun menosta, koska voi tulla ukkonen. Tämä tapahtuma selittäisi sen, että pelkään ukkosta oikeastaan vain tässä samassa paikassa, jossa tuo lapsuudenkokemus aikanaan tapahtui.

On tietenkin niin, ettei kokemus yksin riitä selitykseksi. Jos lapsi kokee olonsa turvalliseksi vanhempiensa seurassa, ei pelkoja nähdäkseni synny niin herkästi. Pitää siis tutkia ympärilläni tuolloin ollutta viitekehystä, josta olen ennenkin kirjoittanut, lähinnä isän alkoholismia, mikä on varmaan merkittävässä asemassa tuntemusteni kanssa. Ja tuntuu freudilaisittain oikeaan osuvalta, luulen.

Mutta kukapa sen lopulta tietää, miten fobiat syntyvät. Yleisiähän ne ovat, koska lähes kaikilla on jokin fobia. Kun mietin tuntemiani ihmisiä, yhdellä on perhos- ja hyönteisfobia, yhdellä koirakammo, yhdellä yksin olemisen kammo, yhdellä hissikammo, hyvin monella on korkean paikan kammo. Ja toisaalta on myös niin, että pelot ryydittävät elämää, antavat väriä tasapaksuuteen. Kokonaan peloton ihminen on kai mahdottomuus, koska ihmisellä on tunteet, ja pelko on yksi tunteista. Ehkä vain psykopaatti ei pelkää.

(Kuva Charles Martin)