Me narsistit

Sellainen tunne, että on antanut jo lähestulkoon kaiken mitä voi, tähän blogiin. Jonkinlainen pettymyksen kaltainen tunne siitä, että ei tällaisella viestinnällä kuitenkaan ole voimaa, ei muuta merkitystä kuin omien ajatustensa ulos paskantaminen. Niin juuri, oikea sana, sillä hyvin harvoin sanat saavuttavat syvemmin ketään tai aiheuttavat värähdystä lukijoissa, joilla on kiire takaisin omille sivuilleen katsomaan omia heijasteitaan.

Bloggaamisen suurin merkitys ei olekaan vuorovaikutuksessa, niin kuin ensin hurmioituneena ja hurskaana ajattelin. Kyllä se suurin merkitys ja motiivi lienee oman persoonan ja erinomaisuuden esittely, jota muiden toivotaan täydentävän apukommenteilla. Sitä itsensä esittelyä vain tehdään monin keinoin, jopa petollisin ja negaatioiden kautta, kieltämällä oma hyvyys ja leikkimällä vaatimatonta, huonoa ja naurettavaa persoonaa.

Täällä tehdään itsemurhaa, sairastetaan, ollaan näkymättömiä tai ahdistuneita, yksinäisiä, petettyjä, eronneita, vähätellään itseä. Hetken kuluttua havaitsee, että näkymätön onkin mitä näkyvin, itsemurhaa tekevä sinnittelee trapetsillaan vuosikausia, petetty muuttuu pettäjäksi, sinkku parilliseksi, ahdistunut alkaa muistuttaa Tarzania henkisiltä voimiltaan. Kuultaako näissä luuseristarinoissa pontimena häikäilemätön narsismi, vai miksi aiheeseen kuuluva tuhoava nöyryys ja masennus muuttuu niin pian käänteisvoimaksi?

Ja miten tosissaan nämä blogit otetaan! Voisi olla terveellisintä sanoa itsaria suunnittelevalle, että senkun, anna mennä vaan ja yksinäiselle, että kärvenny kämppääsi tai lihavalle, että syö kunnes poksahdat. Mutta kukaan ei tee niin, vaan hoivaava blogiyhteisö tarjoaa sitä perinteistä kaavaa, jonka luulisi bloggaajan jo tietävänkin: raitista ilmaa ja päänsilitystä. Ja ennen kaikkea juuri sitä heijastetta, jota katsomalla tuntee olevansa olemassa.