Isämuistelus

Pienenä olin isän tyttö. Istuin usein hänen sylissään ja etsiydyin hänen lähelleen, koska hän oli aina kotosalla ja äiti kävi töissä kodin ulkopuolella.

Isällä oli tumma, hyvin runsas ja taipuisa tukka, kapeahkot kasvot. Hän poltti usein tupakkaa ja esiintyi lähes aina melko hyvin pukeutuneena. Hän oli mieltynyt kissanrusettiin, jonka solmi leukansa alle joka aamu, töitä aloitellessaan. Muilla miehillä oli kravatti tai useimmilla ei mitään, mutta minunpa isälläni oli erivärisiä kissanrusetteja!

Kotona oli isän toimistohuone, jossa hän teki töitään. Hän oli asianajaja, ja milloin hän ei ollut käräjillä, hän otti vastaan asiakkaita. Kaikki kelpasivat, herroista mustalaisiin; ketään ei käännytetty takaisin, ilmeisesti koska isän säännöllinen alkoholin kulutus vaati sievoisia summia, ja mustalaisilla tuntui olevan rahaa. Meillä kävi Rositaa ja Valdea, ja moni heistä jutteli minulle, kun istuin toimiston sohvalla heitä tarkkailemassa. Häpeä sanoa, että erään kerran siskon kansssa huutelimme heille puskista mustalainen mullisilmä uhkas minut tappaa -lorua.. Siihen aikaan ei tunnettu romani-sanaa ja oli päivänselvää, että lapset lällättivät poikkeavia minkä kerkesivät.

Isän toimisto oli jännittävä paikka. Siellä oli kaksi suurta Billnäsin kirjoituspöytää ja kaksi pyörivää kirjoitustuolia, joista toinen natisi ja narahteli, jonkin kierteisen saranan kaivatessa öljytippaa, jota ei koskaan tullut. Siellä oli myös upea musta kirjoituskone, Underwood-merkkinen, joka on minulla vieläkin. Sain kirjoitella sillä heti, kun sormet ylettyivät näppäimille. Pöydän laatikoissa oli erilaisia papereita, valkoisia eripaksuisia arkkeja ja hiilipapereita, koska lakiasiakirjat piti aina kirjoittaa kahtena kappaleena, joskus useampanakin. Muistan, miten jännittävää oli kokeilla hiilipaperilla monentamista. Kirjoitin yhden sanan ja tarkistin jännittyneenä, jäljentyikö se alapaperiin. . Ja kyllä se sinne ilmestyi taianomaisesti, hivenen violettiin vivahtavana kylläkin. Käytin hiilipapereita myös piirtämiseen, ja luovutin taideteokseni sekä äidille että isälle ylpeänä. Tapansa mukaan isä ihasteli tuotoksiani ja käski tehdä lisää, äiti tuhahteli paperin haaskausta.

Meillä oli isän kanssa jokailtaiset nukkumaanmenoseremoniat. Istuin hänen sylissään ja hän nutuutti minua, ts. hieroi leuallaan päätäni ja minä kikatin hervottomana ja pyysin lisää nutuutusta. Sitten alkoi replikointi, jossa toistelimme toisillemme: hyvää yötä, nuku hyvin, kauniita unia, onnea matkalle ja kaikkea muuta mitä mieleen tuli. Näin sain nukkumaanmenoa siirrettyä aina hiukan myöhemmäksi ja isä oli juonessa mukana.

Vasta kouluiässä opin häpeämään isän alituista ryyppäämistä. En kehdannut pyytää kavereitä meille, vaan kävin itse aina heidän luonaan ja välttelin heidän kutsumistaan. Joskus kun isä oli selvä, ilahduin ja soitin nopeasti parhaan ystäväni meille "leikkimään" tms. Hetket olivat kuitenkin aika harvinaisia ilonpilkahduksia. Myöhemmin äiti ei enää jaksanut isän juomista ja ainaista rahapulaa, vaan muutimme pois kotoa, eräälle koululle. Kipein erokokemus oli se, kun äiti lähetti minut viemään isälle pestyjä lakanoita kassillisen. Isä oli yksin siellä talossa, autioissa huoneissa, Billnäsit myyneenä, ja kun ojensin pala kurkussa lakanakassin, hän sanoi vain, että koirankin veitte.

Näen edelleen unia, joissa isä asuu siinä talossa, yksin, hylättynä ja rappiolla. Koskaan hän ei kuitenkaan kuole, vaan sinnittelee siellä pullojensa keskellä, ja aina minä kuljen siinä unessa talon pihalla uskaltamatta mennä ovesta sisään. Oikeastihan isä kuoli ajat sitten kotikuntansa vanhainkodissa, minulta saamani kirje kädessään, luonnollisen äkkikuoleman. Niin, siinä kirjeessä ilmoitin, että hänestä tulee isoisä ja että olen menossa naimisiin.

(Maalaus Boris Kustodiev)