Good News Day
Muuan ystävä kertoi lukeneensa Scott Adamsista, Dilbert-sarjakuvan luojasta. Tämä menetti puolitoista vuotta sitten äänensä spasmodica dysphonican (tämä minunkin sairauteni) vuoksi. Nyt Adams kertoo blogissaan riemu-uutisia, miten on saanut äänensä takaisin, vaikkei kukaan koskaan ennen häntä ole parantunut tästä mystisestä sairaudesta, jonka syntymekanismia ja parannuskeinoja ei tunneta.Adamsin blogipäre on yrittämisen riemulaulu, amerikkalainen selviytymistarina mahdottomankin ikeenkin alta, takaisin terveiden joukkoon, pois luuserin ja tavallisen kuolevaisen roolista.
Epäilen hieman, että Adams on saanut alunperin väärän diagnoosin, koska hän puhuu päreessään aivotoimintojensa muustakin hidastumisesta, mm. sukkeluutensa osalta. Tällainen ei ole tyypillistä spasmodiselle dysfonialle. Toisaalta on tietenkin niin, että sairautta ei täysin tunneta, joten eri ihmisillä voi olla erilaisia oireita.
Joka tapauksessa Scott Adamsin toipuminen on riemastuttavaa ja toivoa herättävää, ja koetan unohtaa epäilyni väärästä diagnoosista. Hänen metodiaan voi kokeilla suomalaisissa oloissakin mainiosti, sillä mitään hävittävää ei ole. Metodi on nimittäin hyvin yksinkertainen, jopa simppeli: Adams hoki jatkuvasti riimirunoa
Jack be nimble, Jack be quick.
Jack jumped over the candlestick.
Hän toisti sitä toistamistaan, kunnes se tuntui vaivattomalta, ja hän nautti äänensä soinnista. Jotenkin hän palautui mielessään lapsuuden puheeseen, tavoitti rytmin ja sai aivojensa kaatuneen osan boottaamaan:
"But suddenly, yesterday, I felt the connection again. It wasn’t just being able to speak, it was KNOWING how. The knowing returned. I still don’t know if this is permanent. But I do know that for one day I got to speak normally. And this is one of the happiest days of my life. " (Scott Adams)
Arvata saattaa, että olen jo kaivanut riimikirjan esiin. Pikku Pegasos on auki lorujen kohdalta ja haen sieltä juuri sellaista lorua, jossa olisi paljon konsonatteja, etenkin konsonanttialkuisia sanoja, koska ne tulevat minulta helposti. Vokaalialkuisessa sanassa äänihuulet kramppaavat herkästi. Voin sanoa hyvin haamu, mutta en aamu, voin sanoa Leena, mutta en Eeva. Aivoni eivät löydä rataa. Kumma, miten laulaessa ja nauraessa rata löytyy paremmin, joskus jopa helposti; samoin aamuisin herättyäni ja haukotellessani voin puhua täysin estoitta, mutten viitsi enkä kehtaa jatkuvasti haukotella. - Tässä lorussa on konsonantteja, luulen että aloitan tällä:
Körö körö kirkkoon,
papin muorin penkkiin,
ruskealla ruunalla,
valkealla varsalla jne.
(Maalaus J. J. Tissot)
posted by Iines @ 6:33 ip.
24 comments
24 Comments:
Niinpä, parhaat keinot ovat yksinkertaisia. Hassua muuten, että toinen foniatreistani on änkyttäjä, ja oikein pahanlainen. :)
Marraskuuta t:lle!
Täytyy tunnustaa, etten ollut lukenut blogiasi niin paljon taaksepäin, että olisin tiennyt sinun ylipäätään jotain sairastavan.
Itse poden pariakin parantumatonta tautia, selkärankareumaa ja crohnin -tautia, joiden syytä tai kehitystä ei tunneta eikä pystytä ennustamaan. Olen oppinut pitämään turhana kertomuksia ihmeparantumisista ja tähän asti ollut oikeassa.
Mutta mistä sitä koskaan tietää. Toivoaan ei kannata menettää.
Tämä Scott Adamsin ihmeparantuminen on tuore, ja odotan pelonsekaisella jännityksellä, koska ilmenee, että parantuminen oli väliaikaista vain.
Foniatri sanoi minulle, että hän tietää vain yhden parantuneen ja tälläkin oli väärä diagnoosi. Scott Adams olisi huikea ennakkotapaus ja tienraivaaja, mutta pahoin pelkään kyseessä olevan vain amerikkalaisen yltiöpositivismin. Toivon tietysti, ettei olisi.
Luulen, että Blogistanissa on aika paljon sairauksia, joista ei välttämättä puhuta, paitsi trendisairauksista, kuten depressiosta ja lihavuudesta. Sairauksista avoimesti puhumisen näen yhteisöä rikastuttavaksi tekijäksi. Joku bilettää, joku tekee nettitreffejä, joku kamppailee kipujen kanssa, joku miettii, onnistuuko tänään sanomaan yhden lauseen virheittä. Meitä on moneksi.
Toisaalta on jotenkin toiveikasta elää sellaisen sairauden kanssa, jota ei täysin tunneta. Takaportti parantumiseen on samalla auki.
Trenditaudeista näytetään puhuvan ja olenhan minä muiden oheisvaivoina ajoittain niistäkin kärsinyt. Varmaan on niin, että sairaudessakin ihminen yrittää säilyttää kasvonsa ja sosiaalisesti hankala tai jotenkin epämiellyttäväksi koettu vaiva ei ole sellainen josta puhutaan. Ellei vaivasta jostain syystä ole tullut trendivaivaa.
Toivotaan, että Adams on löytänyt oikean parannuskeinon.
Olen joskus miettinyt sitä, että miksi en sairastu depressioon tai vakavaan itsariuhkaan, vaikka minulla on vakava sairaus, joka on vienyt äänen. Voisin näin olla hyväksytty ja saisin luultavasti paljon lohdutusta osakseni.
Trendivaiva tuntuu vähän ikävältä ilmaisulta, jotenkin vähättelevältä, ikäänkuin yksilö vapaaehtoisesti päättäisi seurata jotain muotia. Sosiaalisesti hankaliakin "trendivaivat" voivat olla, tuskin kukaan esim. työpaikalla vaikka kahvipöydässä depressiotaan ruotii saati muuallakaan irl kun ihmisten reaktioista ei voi tietää. Ehkäpä tästä syystä masennuksista ja muista blogeissa niin paljon kirjoitetaankin.
Trendivaiva on ikävä ilmaus, mutta ikävyys ei estä sen olemassaoloa.
Usein normaali alakulo, ihmiselle luonnostaan tuleva henkinen aallonpohja, nimetään depressioksi jonka oletetaan kaipaavan lääkitystä. Näinhän ei ole, vaan aallonpohjasta noustaan aikanaan, etupäässä omin voimin.
Oikea depressio on hengenvaarallinen sairaus, josta ei pääse irti puolessakaan vuodessa ja jonka aikana on niin lamassa, että päiväkirjan kirjoittaminenkin voi olla ylivoimaista puuhaa, samoin itsestään huolehtiminen, esimerkiksi ravinnon ja hygienian osalta. Ihminen voi jähmettyä tiettyyn asentoon, katatoniseen tilaan ilman apua. ´
Surukin on nykyään tuotteistettu. Sen hoito on uskottu suru- ja kriisiryhmille, pois surevan omilta harteilta. Yhteisö ikään kuin elinimoi ihmisen normaalit surun ja ikävyyden tunteet, pitää niitä sairautena, ei luonnostaan ihmiselle kuuluvana osana.
Nimittäisin trendisairaudeksi paljolti senkaltaista tilaa, jossa ihminen on niin tolkussaan, että nöyrtyy yhteisön edessä myöntämään fyysisen tai henkisen haavoittuvuutensa (alakulo, lihavuus, itsarivaara) ja ja saa näin yhteisön siunauksen. Ellei nöyrtymistä ja tuen anelua tapahdu, kyseessä ei ole trendisairaus, vaan vakava sairaus, josta yhteisö ei halua lukea, koska se muistuttaa liiaksi ihmiselämän rajallisuudesta, todellisesta sairaudesta, joka ei paranekaan tsemppaamalla.
Kaipa näissä mielen sairauksissa(kin) on eri vakavuusasteita, ei siis välttämättä joko tai. Olet epäilemättä oikeassa siinä että joistain sairauksista halutaan olla vähemmän tietoisia kuin toisista.
Tuo nöyrtyminen ja haavoittuvuuden hyväksyminen ei mielestäni ole aivan yksioikoista vakavuutta määritellessä. Muuttuuko vakavasta tilasta hieman tolkkuihinsa palannut trendisairaaksi nöyrtymisen ja haavoittuvuuden hyväksymisensä myötä ja onko vakavaan tilaan mahdollisesti matkaava trendisairas (alakuloinen ym.) jonka täytyisi pitää mölyt mahassaan koska on "oikeasti sairaitakin".
Iines,
Laitoin linkin tähän, kiitos!
Iines,
Laitoin linkin tähän, kiitos!
Kyynisyys saa minut surulliseksi, en oikein tiedä miten kirjoittaa se, mitä ajattelen kommenteistasi.
Suru- tai muu tukiryhmät eivät tietääkseni ole olemassa, jotta surevan ei tarvitsisi itse surra. Sururyhmän tarkoitus on yleensä auttaa surevaa suremaan. Yhteisöllisyyden organisoituminen ei tarkoita sitä, että se on jotenkin kaupallista tai vähemmän arvokasta yhteisöllisyyttä kuin joku ideaali 'entisaikojen luonnollinen yhteisöllisyys'.
En tiedä miksi et tunnut uskovan siihen, että niin masentunut kuin hiukan alakuloinen ihminen (miksi on niin tärkeää sitäpaitsi diagnosoida kaikki; onko niin, että vain 'oikeasti sairas' ansaitsee lohtua ja myötätuntoa? En usko että tarkoitat sitä!)voisi saada tukea yhteisöstä, olipa se virtuaalinen tai sitten vaikka jonkun organisaation luoma 'vertaisryhmä'-kuten sanottu, ei myötätunnon kerjääminen ole rikos. Se on inhimillistä. Ei yksin kärsimisestä saa pyhimyskruunua, saatikka siitä että kadehtii toisten saamaa myötätuntoa.
Kyynisyys tekee surulliseksi.
Hienoa Iines kun olet löytänyt tuon sairauteesi liittyvän positiivisen uutisen. Lämpimästi kannustan sinua harjoituksissasi!
Tunnen erään henkilön, joka kehittelee itselleen aina uusia taudinkuvia. Juoksee lääkäristä lääkäriin. Kaapit ovat täynnä lääkkeitä ja luontaistuotteita mitä erilaisimpiin sairauksiin ja vaivoihin. En ole kehdannut kysyä
mistä hän keksiikin aina kaikki ne taudinoireet itselleen, jotka eivät ole sentään kuolemanvakavia, mutta kaikki hänen elämässään pyörii erilaisten oireista, ja lääkkeistä puhumisen ympärillä.
Olen kerran kyllästyneenä ainaisiin sairaskeromuksiinsa sanonut hänelle suoraan, että hän hakee myötätuntoa ja huomiota omille riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteilleen. Sairaskertomuksia kertoessaan hän voi "olla jotakin", tulla huomioiduksi edes siten. Miehensä kuoleman jälkeen kierre näyttää vain pahentuneen. Mutta hän ei myöskään ole torjunut näkemyksiäni.
Olisi ihme, jos varsinkin herkempi ihminen ei masentuisi näissä maailmanoloissa. Ainakin he, jotka imevät kritiikittömästi vaikutteita tästä kaoottisesta hullunmyllystä -yrittävät yltää jokapuolelta esitettäviin vaatimuksiin, usein täysin vastustuskyvyttöminä, kadottavat siten senkin vähän itsestään ja ihmisarvostaan joka heillä kenties on ollut.
Menesty, ole paras, aktiivinen, hoikka, huippukuntoinen, kaunis, kaiken osaava, rikas, himoittava...varsinkin nuoret naiset manipuloidaan tasa-arvon nimissä tekemään kaikkensa tullakseen yli-ihmisiksi...huipulle, rikkaaksi, kuuluisaksi.
Heikkous on kielletty, myötätuntoa ei tarvittaessa saa keneltäkään.
Olen miettinyt sitäkin, mitä tuhoja psyykeemme aiheuttaa ilta illan jälkeen mm. televisiosta, tai elokuvista vyöryvä väkivalta ja seksi, tai vaikka vain toisten ihmisten ahdistavien elämänkohtaloiden jatkuva seuraaminen...tai maailmalta vyöryvät negatiiviset, väkivaltaa ja toivottomuutta täynnä olevat uutiset?
Ei mielestäni ole mikään ihme, että osa meistä ei kestä tätä kaikkea saastaa sielussaan, vaan lamaantuu, eikä näe mitään tarkoitusta minkä vuosi kannattaa elää.
Oikolukija: Minkä vuoksi kannattaisi elää...? :)
Totta on, että varsinkin vakavasti mieleltään sairastuneista monet ovat täysin heitteillä.
Osa vielä kyynistymättömistä lääkäreistä ja hoitohenkilökunnista todennäköisesti yrittävät parhaansa, mutta päättäjillä on aina tärkeämpiäkin reikiä veromarkoille, kuin satsata tuottamattomiin kohteisiin mm. henkilökuntaa lisäämällä. Miten sellaisia päätöksiä tekevät saavat itse rauhallisen yöynen?
Järkyttävää kyllä kyynisiä, vihamielisiä ihmisiä tapaa jo opettajien, lääkäreiden terveyskeskusavustajienkin joukossa. Voisi melkein todeta, että monet sairautemme johtuvat usein tästä myötätunnottomasta ja välinpitämättömästä, kovasta yleismaailmallisesta ilmapiiristä kaikkialla.
Jossakin todettu, että vaikeasti mieleltään sairastuneen tervehtyminen kestäisi yhtä kauan, kuin hänen siihenastinen elämänsä.
Sairastumisen ennaltaehkäisyyn pitäisi siis yhteiskunnankin satsata totisesti enemmän. Enkä tarkoita yksinomaan rahallisia panostuksia.
Jokainen meistä on tietysti siinä mukana osaltamme. Miten otamme läheisemme huomioon, millaisia arvoja, ilmapiiriä levitämme ympärillemme...jne.
"Scott Adams olisi huikea ennakkotapaus ja tienraivaaja, mutta pahoin pelkään kyseessä olevan vain amerikkalaisen yltiöpositivismin."
*
Ei pidä käyttää termiä positivismi viitattaessa positiiviseen ajatteluun/asenteeseen, koska termi on jo aikaa sitten "varattu" merkittävälle tieteenfilosofiselle suuntaukselle nimeltään positivismi.
Ellei sitten huomauta erikseen, missä merkityksessä sana tulee ko. kontekstissa ymmärtää.
Tällaisenaan siitä seuraa väärinkäsityksiä ja ristiriitaa.
Käytä muotoa "yltiöpositiivisuuden."
Vai tarkoititko sittenkin tieteenfilosofista positivismia..?
Ripsa
LargaCtil eli koostumusnimeltään klorpromazin.
Klorpromazin on vanhin ja ehkä käytetyin psykoosilääke - ei tosin enää nykyään.
Siitä on olemassa monia tuotemerkkejä/-nimityksiä.
1950-luvun lopulla sitä kuulemma syötettiin potilaille joskus niin paljon, että sivuoireet tekivät heistä täysin lamaantuneita ja kouristelevia.
Noo - sitten keksittiin vastalääkkeitä sivuoireille jne. jne.
Voisin näin olla hyväksytty ja saisin luultavasti paljon lohdutusta osakseni.
Hanki se koira!
Repardpo
"Voisin näin olla hyväksytty ja saisin luultavasti paljon lohdutusta osakseni."
'Hanki se koira!'
*
Olen täysin samaa mieltä.
Kun on "seuralainen", josta pitää huolehtia, niin se on vähän samaa kuin saisi itsekin huolenpitoa, hyväksyntää ja lohdutusta.
Koirathan sitäpaitsi ovat kiitollisia - toisin kuin sinänsä viehättävät kissat.
Mutta toki sinä tiedät, tunnet ja tiedostat nämä asiat paremmin kuin minä, jolla ei koskaan ole ollut omaa lemmikkiä.
Kotona meillä oli äidin hankkima, 13 vuotiaaksi elänyt narttu-collie, jota me kaikki kolme poikaa ja Oiva (äidin kaveri isän kuoleman jälkeen) rakastimme kovasti.
Se oli varsin hyväluontoinen ja viisas - mutta säikky niinkuin sinun Rubenisikin.
Rauno Rasanen
Mitä tarkoitat viisaalla koiralla? Tuleepi tässä mieleeni Schopenhauerin käsitykset koirastaan.
Sari, huomannet kyynisyyspäreen, jonka kirjoituksesi kirvoitti. Kiitos aiheesta!
Repardpolle kiitos kyynisestä ohjeesta lohdutuksenkaipuuseen. Muille kommentoijille terveisiä.
a-k.h
Viisas koira ei ala turhista riitelemään ;)
Ja sellaisen Iines nyt tarvitsee...eikö?
Schopenhauer joka tapauksessa rakasti villakoiriaan, pitipä hän niitä fiksuina tai ei - ehkä juuri samasta syystä, jonka edellä mainitsin.
Ihmisiähän Arttu yleensä halveksi.
Mitä! - kyynikko Schopenhauer ja Iineskö samantyyppisiä ihmisiä..!?
”Oli mullakin pienet murheeni,
mut minulle niiss´ oli kyllä,
vaikk´ ohitse kulkenut toinen ois
ja ne kuitannut hymyilyllä.
Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.”
Eino Leino
t. anonyymi
Vielä 90-luvulla Largactilia annettiin hirveästi Suomessa skitsofreniapotilaille, sekä psykoosiin ja myöskin kaksisuuntaiseen(maanis-depressiivisyys). Jopa niin paljon, että töissäni näin jatkuvasti kesäisin "larkkuhatuissa" katkokäveleviä ihmisiä imuroimassa vanhoja röökinstumppeja ja hortoilemassa päämäärättömän näköisesti eteenpäin. Larkkuhan altistaa auringon haittavaikutuksille vielä enemmän ja siksi mielisairaaloissa on larkkuhatut käytössä. Toivottavasti nykyään käytetään jotain vähemmän sivuvaikutuksia omaavaa lääkettä, koska vielä 10 vuotta sitten pystyi heti kertomaan ihmisestä, onko tällä skitsofenia, -psykoosi- tai maanisdepressiivisyyslääkitys päällä...
-minh-
Lähetä kommentti
<< Home