Perimmäisten kysymysten äärellä
Eräässä blogissa on käyty pieni ärhäkkä keskustelu bloggaajan mahdollisesta fiktiivisyydestä.Keskustelun kohteena olevassa blogissa on kyse on elämän perusasiasta, itsemurhasta ja siihen liittyvien asioiden pohdiskelusta. Hyvin dramaattinen ja traaginen bloggausaihe, altis myös sille, että lukija kokee hyvin kirjoitetun blogin draaman kehittelynä. Se sallittakoon, koska fiktiivisessä maailmassa tässä operoidaan. Ja sen ilmoittaminen ei tarkoittane blogin arvon väheksymistä, päinvastoin, sehän nostaa blogin joksikin yleispäteväksi teokseksi, jolla on ajatonta arvoa.
Blogin lukijat tukevat kirjoittajaa sataprosenttisesti, ja heidän lähtöoletuksensa on se, että blogi on faktaa. Monenlaiset hyvät neuvot ja tsemppaamiset tuntuvat pitävän kirjoittajaa pinnalla. Tukijat ovat nyt kuitenkin äityneet raivoon arvaamattomaan - tosin pöly on jo onneksi laskeutunut - kun muuan ulkopuolinen lukija intoutui kehumaan blogia ja nauttineensa siitä riemukkaasti, koska hän kokee blogin ehkä osittain fiktiona. Tämä oli dramaattinen virhe. Nauttia itsemurhakandidaatin blogista.
Ulkopuolista lukijaa höykytettiin kiroillen ja raivosta täristen, niin että satunnaista ohilukijaa alkoi hirvittää se vihan voima, ja hänkin jätti keskusteluun vaatimattoman hönkäyksensä, jota miekan nostaneet eivät onneksi tuntuneet huomaavan. Ulkopuolinen lukija tuntui säilyttävän tyyneytensä ja argumentointitaitonsa melskeen keskellä, eikä väistänyt iskuja.
Mistä tällainen tukijoiden ja hellien auttajien viha kumpuaa? Mistä sen voima tulee? Miksi siihen sisältyy niin kirpeitä loukkauksia ja vihaan yllyttävää dialogia? Itselläni on varmaan virheellinen käsitys siitä, että kun ollaan lähellä oman elämän lopettamisen pistettä, ollaan niin suurten kysymysten äärellä, että raivolla ei pitäisi olla enää sijaa. On niin ristiriitaista, että siellä missä on hyvää auttamista, onkin mukana myös pahaa. Ihan kuin käärme nostaisi paratiisissa päätään. Ehkä juuri tästä syystä olen aina lievästi kammoksunut hyväntekijöitä ja päänsilittäjiä. En luota heihin.
Olen muutenkin aina ihmetellyt sitä, miksi aggressiot purkautuvat räjähtämällä, kun jonkin virtuaalisen teoksen tai hahmon pintaa raaputetaan tarkistamismielessä. Ihmisellä kun on luontainen halu jahdata totuutta täällä virtuaalimaailmassakin.
(Maalaus Paul Cézanne)
posted by Iines @ 9:14 ap.
42 comments
42 Comments:
Hyvä postaus. Samaa mietin minäkin. En itse uskaltanut ohikulkijan roolissa ottaa osaa keskusteluun silloin, kun se kävi kuumimmillaan - vaikka kovasti tekikin mieli sohaista, en tiedä olisinko sittenkään osannut sanoa mitään järkevää... Joka tapauksessa olisin kai vain saanut kakut päälleni siitä hyvästä.
Sinähän olet kovastikin peräänkuuluttanut "totuutta" Blogistaniassa, jo kauan sitten, edellisessä blogissasikin. Se ei voi olla blogin itseisarvo(minulle se ei ole mikään arvo, mutta ymmärrän että ihmiset raivostuvatkin oletettuaan jotain ja pettyvät, kun asia ei olutkaan kuten he ajattelivat)mutta rehellisyyttä voi kyllä penätä minusta blogissa kuin blogissa. Ketään ei voida pistää syytteeseen tai vastuuseen siitä, jos on johdattanut lukijoita harhaan, se on kyllä lukija, joka on valinnut silloin johdatelluksi tulemisen ja on itse vastuussa(uskon minä), mutta kiero, epäjohdonmukainen ja manipuloiva kirjoittaminen netissä on minusta epärehellistä. Vähän samoin, kuin jos bloggaa vetääkseen sääliä("kun on tää masennus ja äijä jätti ja kohta mä tapan itteni- huomenna, ei en tapakaan, kun te lukijat ootte mun ystäviä ja tuette mua..eiku tapankin, te ootte ymmärtäny mut väärin, kukaan ei välitä, huomenna mä kuolen...") ja saadakseen tunnekiristettyä ihmisiltä tietynlaisia kommentteja.
Minusta on ok kirjoittaa mitä tahansa ja olla kertomatta, että juttu ei sitten ole suoraan elämästäni siirrettynä blogiin, saa värittää, kuvitella, keksiä ja valehdellakin vaikka silmät päästään, lukijan oma vastuu on siinä, ettei lähde kaivamaan tekstiä kirjoittajasta pikkulusikalla ja vaatimaan "totuutta".
Kaikessa kirjoituksessa, fiktiossa, runoissa, esseissä, blogeissa, jne jne minä odotan ja toivon kirjoittajalta rehellisyyttä, en totuutta(koska sitä ei voi edes määritellä yleensä) ja rehellisyys on sanojensa takana seisomista, ei niiden selittelyä, ei korjaamista, ei anteeksipyytelyä, eikä varsinkaan manipuloimista ja säälinkeruuta.
Olenko ymmärtänyt oikein, että se , mitä sinä olet peräänkuuluttanut(mm. Me narsistit-postauksessa oli vähän siitä)bloggaajilta on juuri tätä? Vaiko jotain muuta ja kohta meillä on taas kilometriketju...? ;)
-minh-
Hyvä Iines,
esität totuutena, että virtuaalimaailmassa [bloggaamisessa] ei ole totuutta. Olet ristiriidassa itsesi kanssa, sillä silloin sinun lausuntosikaan ei ole totta.
Tämä onkin se tilanne, jossa postmodernismi kompastuu omiin housuihisa. Totuudesta ei päästä noin vain eroon. Ei edes bloggaamisessa.
Ennemmin tai myöhemmin salanimet ja nimimerkitkin paljastuvat. On itsepetosta kuvitella muuta.
minh,
totuutta minä halajan, salatuimpaan saakka. Se nyt vaan on niin.
En ota kantaa nimenomaiseen blogiin, koska en ole sitä jaksanut seurata enää hyväntekijöitten ja päänsilittäjien ilmestyttyä kommenttilootaan. Joskus luen blogia, mutta kommentteja en enää avaa, paitsi nyt kirjoittajan räväkän paskanheitto-rubriikin houkuttamana. Ja paskaahan sieltä alkoikin löytyä.
On se kumma, että vastuu virtuaalisssa on aina lukijan. Real lifessa se taas poikkeuksetta on huilunsoittajalla, Hamelnin pillipiiparilla.
Mikä tekee tästä virtuaalista niin erilaisen? Eikö jo voitaisi myöntää, että ihminen on täällä sama kuin muuallakin ja sälyttää sitä vastuuta oikeille harteille.
Tällä kirjoituksella en tahdo kuitenkaan herättää henkiin ikuisuuskysymystä virtuaalin "valheellisuudesta", vaan oikeastaan hyvässä asuvasta pahasta. Mutta, keskustelu rönsyilköön minne vaan.
esität totuutena, että virtuaalimaailmassa [bloggaamisessa] ei ole totuutta. Olet ristiriidassa itsesi kanssa, sillä silloin sinun lausuntosikaan ei ole totta.
Niin, valhekin on totuus. Se on valehtelijan totuus.
Minh, kirjoitit:
"Kaikessa kirjoituksessa, fiktiossa, runoissa, esseissä, blogeissa, jne jne minä odotan ja toivon kirjoittajalta rehellisyyttä, en totuutta--"
Mitä on rehellisyys ilman totuutta? Nehän ovat sama asia. Jos ihminen puhuu rehellisesti, hän puhuu totta.
Kirjoittaja on aina vastuussa tekstistään, kirjoittipa hän romaania, blogia tai historiantutkimusta.
Lukijan tulee olla tietenkin kriittinen eikä uskoa kaikkea mitä lukee.
Mutta lopulta kirjoittaja on vastuussa. Oletetaan, että kirjassa tai blogissa on rasismia tai pedofiliaa kannattavia ajatuksia. Kuka joutuu syytteeseen? Lukijako? Ei, vaan kirjoittaja?
Blogisisko
Iines,
"valehtelijan totuus" ei tarkoita mitään.
anna a.,
valehtelijan totuudella tarkoitan esimerkiksi sitä, että jos joku valehtelee bloginsa, tämä tapahtuma sisältää totuuden: blogissa kuvattu elämä on valehdeltu elämä.
En ole mestari käsitteellisessä ajattelussa enkä käsitteiden muotoilussa, mutta minun vajavaisessa pääkopassakin valhe on toiselle totuus. En väitä olevani oikeassa, mutta näin asian näen.
anna kirjoitti:
Mitä on rehellisyys ilman totuutta? Nehän ovat sama asia. Jos ihminen puhuu rehellisesti, hän puhuu totta.
Rehellisyys on sen kertomista, mitä pitää totena, sitä ainakaan olennaisesti muuttamatta. Totuus voi olla jotain aivan muuta kuin kirjoittajan tieto.
Rehellisesti voi kirjoittaa, vaikka esittää asian värikkäästi ja toisaalta olla epärehellinen, vaikka kaikki tosiasiat kirjoituksessa pitävät paikkansa. Pelkästään kerronnan tapa ja asiaoiden esittämisjärjestys voi tehdä tekstistä sillä tavoin harhaanjohtavan, että tullaan epärehellisyyden piiriin. Hyviä esimerkkejä totuutta täsmälleen noudattavista, mutta ilmeisen epärehellisistä teksteistä löytyy mm. erilaisesta propagandasta.
Rehellisyys on sen kertomista, mitä pitää totena, sitä ainakaan olennaisesti muuttamatta. Totuus voi olla jotain aivan muuta kuin kirjoittajan tieto.
Juuri näin. Tämä sisältää ajatuksen omasta vakaumuksesta tekstiinsä. Toisin sanoen tietoinen harhauttaminen ei ole totuudellista tekstiä, mutta tiedoton voi olla.
Lupasin kyllä, etten enää täällä kommentoi, mutta pakko sanoa yksi asia.
Kirjoitat seuraavaa: "kun muuan ulkopuolinen lukija intoutui kehumaan blogia ja nauttineensa siitä riemukkaasti, koska hän kokee blogin ehkä osittain fiktiona. Tämä oli dramaattinen virhe. Nauttia itsemurhakandidaatin blogista."
Annat siis tekstilläsi ymmärtää, että koko jupakan syynä oli se, kun yksi tyyppi kirjoitti "nauttineensa blogista riemukkaasti" ja "hän kokee blogin ehkä osittain fiktiona."
Minusta moinen on erittäin harhaan johtavaa ja vääristelevää. Lukijasi, jotka eivät tunne tapausta, saavat tuon käsityksen, vaikka kyseessä oli monimutkaisempi ja kivuliaampi tilanne.
Arawn,
en johda ketään harhaan. Luotan lukijan omaan arvostelukykyyn - paninhan linkit kumpaankin blogiin. Annan lukijalle vapaasti oikeuden olla minun mahdollista näkemystäni vastaan - kuten jo tässä on käynytkin. Osaan kyllä ennakoida, että tästä jutusta voi lukija pahatsua. En tahdo tahallani ärsyttää, minun vain on nähtävästi pakko sanoa näitä omia ajatuksiani.
Itsekään en tunne puheena olevan tapauksen taustoja, ainoastaan tuon lyhyen kärhämäepisodin, jonka klassinen kuvio kiinnostaa minua.
Ja tapaus tai siihen johtaneet syyt eivät olekaan pääasia postauksessani, vaan sen pohdinta, mikä aina saa hyvän rinnalle pahan. Käärme paratiisissa, miksi se aina on siellä?
Aikamoista mökellystä. Totuus on vain toistaiseksi.
Ööö...nyt menee taas ristiriitaiseksi: luotat lukijan arvostelukykyyn, mutta vastuu on kirjoittajalla?
Minä en ole myöskään esittänyt, että IRL:ssä vastuu olisi aina jonkun asian tekijällä, ei tekemisen kohteella. Esimerkkinä tästä se keskustelu, jonka kävit Eufemian kanssa huijausviettelystä(sori, en haluaisi palata siihen ketjuun, enkä kaipaa siitä tähän nyt muuta kuin sen, mitä Eufemian kanssa keskustelitte, ettei tule väärinkäsityksiä, nääs.) ja jossa Eufemia esitti esimerkkitilanteita,joissa sinä pitäisit häntä vastuullisena toisen ihmisen loukkaamisesta ja hän taas antaisi ihmiselle vastuun ja oikeuden olla myös loukkaantumatta.
Tunteistamme meidän pitää ottaa vastuu itse. Ei voi juosta ympäriinsä kiljumassa, kuinka loukkaantunut on kaikesta, kun koko ajan ihmiset vain loukkaavat kaikella mahdollisella tavalla,oli se tietoista tai tiedostamatonta. Eihän sellaisesta elämästä tule mitään.
Esim. jos mies pettää minua, olen luonnollisesti hyvin loukkaantunut, koska hän on rikkonut yhteisen sopimuksen, eikä minun tarvitse eikä kannata häneen ainakaan heti luottaa. Jos elämäni romahtaa ja alan harkita itsemurhaa, koska mies petti, niin silloin sysään vastuun itsemurhastani ja masennuksestani miehelle. Kun minulla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa omiin tunteisiini niin, etten takerru niihin, enkä toista jotain hemmetin kaavaa, jota "kuuluu" toistaa jos on "loukattu nainen". Voin ajatella myös, että tuo loukkasi minua, mutta minun ei tarvitse kärsiä asiasta, kiduttaa itseäni sillä,vain koska se on tapana. Voin myös katsella loukkaantumisen tunteitani ja päästää ne sitten menemään. Ilmoittaa, että haluan olla onnellinen ja lähteä sitten toimimaan sen hyväksi.
Tämä voi päteä myös netissä. On mahdotonta vetää toista eesvastuuseen siitä, että hän on kirjoittanut nettiin jotain , joka loukkaa tunteitani tai vakaumustani jne. Toki rikollisesta toiminnasta, solvauksesta, nimi- ja henkilötietojen paljastuksista, vääristä syytöksistä jne voi tehdä poliisijutun, mutta puhunkin nyt blogeista, toisten blogeista, joissa he kirjoittavat joko omasta elämästään tai kuvitteellisesta elämästä tai jostain siltä väliltä.
Anna Amnell: Jos blogi sisältää rasistista yllytystä tai pedofiilista tekstiä yms, siitä voi ilmoittaa ylläpidolle ja poliisille. Se on laitonta.
En puhu siitä, vaan siitä, miten vaikea totuutta on määritellä. Minusta ihminen voi olla rehellinen vaikka kirjoittaessaan täysin keksittyä fiktiota tai fiktiivistä elämänkertaa. Selitin minusta edellisessä kommentissani, mitkä elementit tekevät tekstistä epärehellisen minun mielestäni.
Nettimaailma on rankka paikka, jos peräänkuuluttaa "totuutta" ja lähtee sitä tästä viidakosta etsimään.
Kuvitellaanpa seuraavaa: itsemurhablogi(en viittaa tällä yhteenkään blogiin jota olen lukenut), jossa käydään prosessia itsesätappamisen päätöksestä siihen, kun itsemurha tapahtuu tai siihen, kun mieli muuttuu.
Blogia luetaan hirveästi, empatiaa tihkuvat kommentit pursuilevat blogista ja kaikki haluavat auttaa-ainakin virtuaalissa. On hyvin eri asia tarjoutua tukemaan tätä itsemurhakandidaattia hänen jokapäiväisessä elämässään. On niin helppo kirjoittaa *voimahalit * ja tsempata netissä.
Vuoden kuluttua, kun lukijat ovat kokeneet jännittäviä, karmivia, surullisia ja iloisempia hetkiä blogin parissa, kirjoittaja ilmestyy sinne ja ilmoittaa, että kaikki oli mielikuvitusta, hän vain halusi nöhdä reaktiot ja kusettaa.
raivostuneet, nolatut ihmiset kirjoittelevat katkeria juttuja itsemurhablogista vielä pitkään tämän jälkeen. He ovat tuhlanneet empatiaansa ja voimahalejaan mielikuvitushahmoon!
Etä itsemurhabloggaaja itse? Hänestä emme tiedä mitään. Emme edelleenkään tiedä, oliko hän itsemurhan partaalla, halusiko pohtia metafyysisesti netissä elämää ja kuolemaa ja itsemurhaa, halusiko antaa ihmisille sisältöä nettielämään? Miksi hän teki sen? Oliko se välttämättä valheellinen? Ehkä bloggaaja kirjoitti fiktiivisen jutun, koska ei osannut käsitellä omaa tuskaansa muuten. Ehkä häntä kadutti, että ihmiset ottivatkin sen niin tosissaan ja hän löi läskiksi lopussa? Ehkä hän todella oli itsetuhoinen ja kaikki ne kommentit ja tsempit nostivat hänet reunalta takaisin elämään? tai: jospa hän halusi kirjailijaksi ja kokeili, kuinka hyvin hänen tekstinsä ihmisiin uppoaa?
-minh-
P.S. Tuli kiire, palaan myöh!
A-K.H, sanoit:
"totuus on vain toistaiseksi"
Sekoitat kaksi asiaa: miten asiat ovat ja miltä ne meistä näyttävät.
Totuus on se, miten asiat ovat. Tähdet, dinosaurukset, kissat ja koirat ovat olemassa meistä täysin riippumatta.
Totuus ei ole tieto-opillinen käsite, eikä riipu meidän tietokyvystämme.
Meidän tehtävämme on ottaa totuudesta selvää. Toinen onnistuu siinä paremmin kuin toinen.
Meidän tietomme totuudesta voi vaihdella ja olla vain toistaiseksi, kuten sanoit.
Mutta meidän tietämättömyytemme ei muuta kuitenkaan totuutta.
Me voimme lähestyä totuutta.
Postmodernismissa lähdetään liikkeelle väärästä päästä eli ihmisen tietokyvystä ja laitetaan rattaat hevosen eteen kuten englantilainen filosofi Roger Trigg sanoi osuvasti.
Tulisi lähteä liikkeelle todellisuudesta ja antaa sen määrätä tietojamme.
Ei pidä sekoittaa totuutta ja todellisuutta, Ja mitä se todellisuuskin on?
Nyt kävin lukemassa molemmat linkkaamasi blogit ja kommentit ja kaikki. Tästä olisi paljonkin sanottavaa, esim. kuinka oletat, että itsemurhan partaalla kuuluisi olla nöyrä ja niellä kaikki skeida mitä silmille heitetään. En kuitenkaan väitä, että palin Zon olisi mitään skeidaa heittänyt, se oli brim. joka loukkaantui ja sitten hirveä joukko virtuaalihalaajia kiljumassa kurkku suorana. Varmasti Brim tarvitsikin sitä, tukea ja komppausta loukkaantumiselleen,koska hän käsitti, että toisen lukunautinto(hänen blogistaan saatu) olisi jotenkin ivallista. Näin käsitin.
Eiköhän suurin osa meistä, jotka kirjoittavat itsestään ja elämästään, ole loukkaantunut jostain kommentista. Minäkin olen. herkät kohdat tulevat lukijoille selviksi ja joku niitä välillä haluaa törkkiä tai sitten joku haluaa vain herätellä keskustelua ja kyseenalaistaa, mutta bloginpitäjä loukkaantuu. Kuten minäkin olen loukkaantunut.
Loukkaantumisesta pitää kuitenkin kantaa itse vastuu,jos kyse ei ole laittomasta solvauksesta tai uhkailusta tai jostain muusta, joka ei netissä ole sallittua. joskus mietin, miten minäkin menin vetämään niinhirveät raivarit jostain kommentista, ei pitäisi antaa vaikuttaa, mistä lukijat muka tietävät, että sydänverelläni kirjoitan? Ei sitä kenenkään tarvitse vakuutella, vaikka lukijat epäilisivätkin. Blogihan saa edelleen jatkua ja jokainen on oman bloginsa sensuroitsija(jos haluaa).
-minh-
P.S. yritän tästä lähin olla loukkaantumatta itseni tai toisten bloggaajien puolesta kommenteista, jotka kritisoivat, epäilevät blogin todenperäisyyttä ja minun persoonaani, tai vetävät siitä blogin perusteella johtopäätöksiä. Se ei minua nimittäin pitäisi liikuttaa.
Toisaalta toiset ovat herkempiä kuin toiset.Totuus blogeissa on suhteellista.
A.-K.H.,
sanoit: "Ei pidä sekoittaa totuutta ja todellisuutta, Ja mitä se todellisuuskin on?"
Totuus on todellisuuden ominaisuus: asiat ovat niin kuin ovat riippumatta ihmisten mielipiteistä ja tiedoista.
Ihmisen mielipiteet voivat olla vain totuuden kaltaisia.
minh,
esität paljon hyviä kysymyksiä, joista poimin nyt yhden kerrallaan silloin tällöin, jotta lukijat eivät pitkästy. Muuten - olisi ehkä syytä tiivistää sanottavaansa hieman..
Kysyit: kuinka oletat, että itsemurhan partaalla kuuluisi olla nöyrä ja niellä kaikki skeida mitä silmille heitetään.
Ei kuulu olla, vaan usein ollaan. Ei se ole valintakysymys, vaan todella elämään väsynyt on jo tyyntynyt, tullut rajalle.
Ymmärrätkö minh, siinä ihminen on jo hyväksynyt kuoleman, sen että hänen elämänsä loppuu, siinä on jo päästy sen yli, että riittäisi vihaa ja raivoa tai muutakaan aktiivista tunnetta.
Sitä ihmettelin, että tällaisessa elämäntilassa hellät auttajat kirkuivat raivoa. Minusta se oli makaaberia.
En ota kantaa Brimin blogiin siis mitenkään, enkä hänen persoonaansa, vain tuon auttajien raivon voimaa kysyin: mistä se tulee?
Kuoleman kultin ympärillä leijuu aina fiktiivinen sädekehä välittämättä sen aineksien todellisuuspohjasta: pikaisen tutustumisen jälkeen kyse riidassa näyttäisi olevan eräänlaisesta valtataistelusta, jossa kaksi erilaista thanatos-narratiivia - toinen pseudomagiikalla höystettynä (korppi), toinen perinteisenä selviytymistarinana, joka kuitenkin on aitofiktiiviseti hurmaava, pyrkii vakuuttamaan kannattajiensa mielen varaan rakentuneen kulttinsa oikeutuksesta virtuaalimaailmassa.
Oleellista eivät silloin ole tosiasiat (harrastus/elämäntapa/mielenterveys), vaan näin muodostuneen kultin oikeutus. Ja kun kuulemme sanan oikeutus, olemme keskellä tunteita, joista viha ei koskaan ole kaukana.
Sallinet kommentin anonyymina.
Ööö...nyt menee taas ristiriitaiseksi: luotat lukijan arvostelukykyyn, mutta vastuu on kirjoittajalla?
Poimin vielä tämän kysymyksen. vaikka tuossa on aika villisti yhdistelty asioita.
Eivät nuo asiat sulje toisiaan pois. Kirjoittajalla on vastuu kirjoittamastaan - tämä on itsestään selvä asia, jota ei tarvitse edes perustella.
Ja luotan lukijaan. Juuri siksi panin linkit tekstiini, jotta lukija voi itse katsoa blogit läpi ja päättää kantansa ilman minun ohjailuani, ja näin voi itse päättää, mitä ajattelee.
anonyymi,
sallinen toki anonyymin kommentoinnin mielelläni, etenkin kun esitit noin kiinnostavan tulkinnan.
Olet oikeastaan ensimmäinen, joka vastaa esittämääni kysymykseen. Kiitos! Sait minut jo ottamaan selvää thanatos-narratiivista, eli käsittääkseni kuoleman (vaiston) hahmosta. Selityksesi oli mainio.
No jo on chattailua taas kerran! Mökellystä kuten a-k.h kirjoitti.
*
Mutta Anna Amnell ei mökellä. Hän kirjoittaa tieteellisen realismin puolesta sellaisella paatoksella, että epäilen hänen suorittaneen Ilkka Niiniluodolle useampiakin tenttejä tämän edustamasta truthlikeness-teoriasta.
Itse olen vastustanut truthlikeness-teoriaa henkeen vereen aivan viime vuosiin asti, kunnes teologi Alister McGrath sai minut "ovelasti" kallistumaan kriittisen realismin suuntaan.
Vuonna 2003 keväällä taisin jopa sanoa kahden kesken Timo Airaksiselle, joka taitaa itse olla filosofisesti jossain Berkeleyn ja Hobbesin välimaastossa eli nominalisti/empiristi (ei siis realisti!), että väite: "tieto, tiede lähestyy (ei kuitenkaan koskaan saavuta) totuutta", on silkka järjettömyys.
Airaksinen ehkä hämmentyi aluksi, mutta totesi jossain vaiheessa, että "no - Niini (I.N:n lempinimi) ei suosi tippaakaan metafysiikkaa".
Tämä on jotenkin ristiriitaista, koska mihin muuhun Niiniluodon väite perustuu kuin metafyysiseen oletukseen totuuden olemassaolosta.
Mistä hän tuon totuuden käsitteen ottaa? Entä mikä on totuuden vastakohta?
Jo nämä kysymykset paljastavat, miten syvällä metafysiikassa me ryvemme tieteenfilosofisissa oletuksissamme.
Sillä jos emme osaa esittää vastakohtaa totuudelle kuin loogisena (ei sisällöllisenä) merkkinä, se täytyy ottaa annettuna, mikä merkitsee yhtä kuin uskoa - tässä tapauksessa siis ei Jumalaan vaan metafyysiseen entiteettiin. (Tämän Niiniluoto myöntääkin.)
Entä miten me voimme lähestyä sellaista, joka/mikä on pelkkä hypoteesi?
Vakavasti tuollaisen väitteen voi ottaa vasta sitten, kun sen esittäjä myöntää jo etukäteen tunnistavansa totuuden, jota lähestytään. Mutta eihän hänen silloin tarvitse sitä lähestyä - hän on jo saavuttanut sen!
Ja mitä tulee totuudenkaltaisuuteen, niin kysynpä ihan piruuttani, että missä vaiheessa totuudenkaltaisuus muuttuu totuudeksi?
Se on samaa muotoa kuin kysymys siitä, milloin kahden esineen välillä on niin paljon samankaltaisuutta, että voidaan sanoa niiden olevan identtisiä (ns. supervenienssin ongelma)?
(Wittgenstein totesi kerran Russellille, että "logiikka on helvettiä (siis helvetin vaikeaa) ja identiteetti itse piru!")
*
Postmoderni (de-) konstruktivismi iski tajuntaani yli 20 vuotta vuotta sitten, mutta koskaan en ole sitä täysin omaksunut. Konstruktivismi (ja sen kriittinen versio dekonstruktio) on lopulta aika hedelmätön ajattelun linja. Liikaa retoriikkaa.
Postmodernista löytyy paljon puhetta, mutta aika vähän siitä jää käteen.
Sitäpaitsi on aivan varmasti olemassa olioita, joita me emme itse ole keksineet, ja sen vuoksi ne ovat tosiasioita.
Postmodernismin edustama maailmankuva on ainakin minulle lopulta kaikkea muuta kuin luova ja iloinen. Kyseessä on ajattelun historian ehkä synkimmällä tavalla relativistinen ajatussuuntaus, ja relativismi - ainakin äärimmäinen relativismi - on itsensä kumoava kanta, sillä jos kaikki näkökulmat ovat tosia, mikään niistä ei ole totta.
Kriittinen realisti on siinä mielessä oikeassa, että totuudesta puhuminen tulee mielekkääksi vasta, kun oletetaan jonkinlainen totuuden eri ontologisten tasojen hierarkia, eli tutkitaan todellisuutta näitten tasojen lähtökohdista ja niiden ehdoilla.
Fysikaalisia suureita tutkitaan eri metodeilla kuin lääketiede ihmisen sairastavuutta tai sosiologia yhteiskuntaa ja kulttuuria.
Jo Aristoteleen esittämä toteamus, jonka mukaan metodit on valittava tutkimuskohteen mukaan, siis pätee.
Niiniluodon tieteellinen realismi on kuitenkin liian reduktionistinen ja postmoderni relativismi aivan liian konstruktivistinen/relativistinen malli kyetäkseen tarkastelemaan todellisuutta näin vaativasti ja laajalla skaalalla.
*
Kuten sanoin - Alister McGrath edustaa kriittistä realismia, ja olenkin yrittänyt irtautua vanhasta, usein liian kyynisestä skeptisismistäni, "flirttailemalla" viime aikoina tämän ajatussuuntauksen kanssa.
McGrathin kritiikki reduktionisti Richard Dawkinsia kohtaan sai minut innostumaan, mutta samalla tuo kritiikki osoittautui hiukan "hampaattomaksi" senkin vuoksi, että McGrath on kyennyt toistaiseksi esittämään pelkän johdannon suuren (1000 sivua, kolmiosainen teos!) systemaattisen teologian projektinsa puitteissa.
Jos hän haluaa, että pystyy kriittiseen realismiin tukeutuen yhdistämään perustellusti evoluutioteorian ja luomisuskon, eli tulee siten vakuuttaneeksi meidät Jumalaan uskomisen järkevyydestä, niin tämä perusteellinenkaan johdanto ei vielä riitä.
Jotain jäi puuttumaan. Minä en tiedä, mikä/mitä se on, mutta sillä on jotain tekemistä Jumalan kanssa...
Rauno,sanoit:
"Jotain jäi puuttumaan. Minä en tiedä, mikä/mitä se on, mutta sillä on jotain tekemistä Jumalan kanssa..."
Niiniluoto onkin OK vain tähän tiettyyn rajaan asti.
Huomenta.
Rauno ja a-k.h: Tässä lootassa saa mökeltää ihan vapaasti. Sen sijaan mökeltämistä älköön kenkään tuomitko asettamalla ketään sen yläpuolelle. Jokainen mökeltää jonkun mielestä eikä kukaan ole siitä vapaa.
Noin viidentoista vuoden ajan(tai taitaa olla melkein 20 vuotta siitä, kun ensimmäistä kertaa kokeilin yliopistossa IRC-sovellutusta, joka silloin oli tekniikan ihmeitä; se oli siihen aikaan kun tekstiä käsiteltiin funktionapeilla...oi niitä aikoja...)Niin, siis olen ollut n 15 vuotta verkossa, ja "keskustellut" joko IRC:in tai keskusteluforumien kautta, ja silloin tällöin pitänyt blogia.
Luotan arvostelukykyyni netissä aivan kuten luotan siihen fyysisiä ihmisiä kohdatessani(siis aika vaihdellen). Jos joku kertoo minulle valheita suut silmät täyteen, on se hänen vastuullaan(Huom. taitava ja moraaliton huijaaja osaa kyllä tehdä sen ihan silmästä silmäänkin, ei siihen nettiä tarvita). Itse otan vastuun omista toimistani, en siitä, että tulen huijatuksi.
On oikeutettua esittää epäilyjä minkä tahansa blogin rehellisyydestä, mutta on myös katsottava tarkoin, miten epäilynsä esittää. En usko että kyseisessä keskustelussa oli niinkään kyse siitä, ettei blogin todenmukaisuutta saisi epäillä, vaan siitä, että Brimin vaikeuksiin suhtaudutaan kuin viihteeseen. Itsekin loukkaantuisin verisesti, jos kirjoittaisin omista pimeistä hetkistäni, ja joku lausahtaisi: "kylläpä on huvittavaa lukea, miten kärsit. Kirjoitat niin hyvin!". Hienotunteisuus ei ole kiellettyä. On sitten eri asia, kannattaako hienotunteisuuden puutteesta kärsivien kirjoittelusta loukkaantua.
Minusta pääpointti on, että olipa foorumi mikä hyvänsä, pätee sosiaalisessa kanssakäymisessä samat säännöt kaikkialla. Hienotunteisuutta, hienotunteisuuttaa.
Itsekin loukkaantuisin verisesti, jos kirjoittaisin omista pimeistä hetkistäni, ja joku lausahtaisi: "kylläpä on huvittavaa lukea, miten kärsit. Kirjoitat niin hyvin!". Hienotunteisuus ei ole kiellettyä.
Hulvatonta lainailua sinulla. Sitaatissasi väitetään, että Palin Zon huvittuu kärsimyksestä. Oikeasti hän kertoi nauttivansa taitavasta kuvailusta, kuten uskon noiden hellien auttajien ja päänsilittelijöidenkin nauttivan, he vain eivät ole tarpeeksi rehellisiä sanoakseen sen.
Tässä lainaus Palin Zonin sanomasta. Se on ansainnut pituutensa:
" "Huvittaminen" ei tarkoita samaa kuin "naurettava", vaikka sillä sellainenkin merkitys toki on. Minua blogisi huvittaa siinä mielessä, että sitä on hauska seurata. Minkä minä sille voin, että emme ymmärrä sanoja samalla tavalla. Miksi sinusta on niin kamalaa ajatus, että joku voisi seurata blogiasi aivan kuin se olisi ajanvietteeksi tarkoitettua tekstiä? En olekaan ihan aamenella varma, oletko oikeasti tosissasi vai joku ammattikirjoittaja, joka luo teaseria tulevalle kirjalle tai tv-sarjalle. Olet nimittäin niin hyvä kirjoittaja, ja juonenkäsittelysi on moitteetonta. Jos se on sinusta kamala ajatus niin minkäs minä sille voin? Olisit ylpeä siitä että saat alan ammattilaisenkin epäilevälle mielelle. (Palin Zon)
anna amnell
Ymmärrän kommenttisi, koska Niiniluotohan on ateisti, mutta puhuin kuitenkin McGrathista.
Hän näkee valtavasti vaivaa luodakseen kriittiseen realismiin perustuvan teologian systeemin, jonka puitteisiin on mahdollista sovittaa kristinuskon Jumala - kaiken alkuperäisen luojana ilman, että tämä oletus sotii etenkin evoluutioteoriaa vastaan.
Minun mielestäni McGrath onnistuu kyllä luomaan kokonaissysteemin, mutta biokemian tohtorina hän kirjoittaa tätä systeemiä nyt pikemminkin luonnontieteilijänä kuin teologian professorina.
Jumala luuraa jossain marginaalissa.
No kärjistin nyt ehkä vähän...
Mutta yritin lähinnä tulkita kuinka tuon Palin Zonin sinänsä aika neutraalin (näin sivullisen silmin) kommentin voisi lukea, tai kuinka oletan Brimin sen lukeneen, sen perusteella kuinka hän vastasi.
Palin Zon olisi voinut yksinkertaisesti pahoitella sitä, että oli tahtomattaan loukannut, ja sitten selittää mitä tarkoitti, mutta hienotunteisuuden puutteesta häntä uskallan syyttää juuri siksi, että hän ei niin tehnyt. Hän ikäänkuin antaa ymmärtää, että Brimin loukkantuminen on lapsellista, koska hänhän itseasiassa kehui Brimin taitoja; aika pirullista. Hienotunteisuuden puutteesta voisin syyttää myös sanavalintojen perusteella:
"Minua blogisi huvittaa siinä mielessä, että sitä on hauska seurata. " ;tuon voi käsittää aika monella tavalla, sitä ei kai voi kiistää. "hauska" ei kai tässä yhteydessä ole muuta kuin "kiinnostavan" synonyymi, mutta miksi käyttää sanaa, joka tuo mielikuvan lukijasta, joka naureskelee toisen "huvittaville" kirjoituksille.
Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta sitä se ei ole. Olen itsekin sortunut useammin kuin kerran kirjoittelemaan sen enempää ajattelematta viestejä tai kommentteja, hetken mielijohteesta, kuten useimiten blogien yhteydessä tapahtuu. Koska viestin sävy on kokonaan sanojen varassa, on viaton lausahdus joskus luettu aivan päinvastaiseksi. Kaikesta lukijan päässä tapahtuvasta ei todellakaan voi ottaa vastuuta, mutta kun selvästi huomaa loukanneensa jotakuta, on mielestäni aina asiallista pahoitella. Vaikka kuten taannoin paavi, joka ei lausuntoaan pahoitellut, vaan sitä että siitä oli loukaannuttu.
En ymmärrä minäkään sitä ristiretki-henkeä, jonka Brimin ja Palin zonin välinen "sanailu" herätti joissakin Brimin lukijoissa. Kuvittelen heidän samaistuvan voimakkaasti Brimiin, ja siksi intohimoisesti puolustavan tätä; sinänsä hellyyttävää.
Sari,
tämä on ongelmana näissä kommenteissa: nähdään vain kirjoitus, ei ilmeitä eikä eleitä, jotka lieventävät mielipiteitä tavallisessa keskustelussa. Sitten on myös se, että toisen vastine tulee vasta jonkin ajan kuluttua ja oma lähtee taas siitä jonkin ajan kuluttua.
Normaalissa keskustelussa mielipiteet tulevat nopeasti, välillä nauretaan, juodaan teetä ja sanotaan: "Ota nyt nyt korvapuusti, et tämä niin vakavaa ole. Tämä on vain keskustelua."
Täällä Internetissä tulee korvapuusteja, joista pahoittaa mielensä, mikä on minusta luonnolllista ja inhimillistä.
Ihmisiä me täällä olemme. Meillä on tunteet. Emme pääse niistä eroon, vaikka vetäisimmekin jotain roolia. Siis, kerro, jos joku pahoittaa mielesi, Minh.:) Kyllä tunteista saa puhua.
Blogisisko
Korjaus:
"ota nyt korvapuusti, ei tämä niin vakavaa ole".
Oli liian monta lyöntivirhettä.
Blogisisko
Miten nyt tulee väkisinkin mieleen, että tässä oikein puffaamalla puffataan sitä, että minä olisin fiktiivinen hahmo (ja se loukkaa, kyllä vain)? Ottaen huomioon sen, että alun perin kiistassa ei edes ollut kyse siitä vaan ihan muusta.
Asiat voidaan sanoa monella tavalla, kuten Sari tuossa jo erinomaisesti selittikin. Minä toistan itseäni ties kuinka monennen kerran, kun sanon että negatiivinen kritiikki on sallittua ja jopa suotavaa, mutta sen voi tehdä rakentavastikin. Sari sanoi asian paremmin kuin minä. Katso sieltä.
Samaa kysyn sinulta kuin Palin Zoniltakin: pitäisikö minun heittää kaikki koulussa opittu roskakoriin ja ruveta kirjoittamaan päin mäntyä?
Muistaakseni mainitsin seuraavissa postauksissani, että olen itsekin pahoillani (molemminpuolisesta) loanheitosta enkä koskaan olisi sen halunnut menevän siihen. Alun alkaen kuvittelin sanailun jäävän ainoastaan minun ja PZ:n väliseksi.
Brim
En ole varma, kenelle kysymyksesi suuntasit, mutta päreen kirjoittajana vastaan omasta puolestani.
Olen varonut ottamasta kantaa fiktiivisyyteesi, koska minulla ei ole siitä mitään käsitystä. En ole seurannut blogiasi kuin satunnaisesti, en siinä määrin, että voisin muodostaa kantaani.
Kynäsi jälki on kuitenkin aina ollut hyvää, kun olen tekstiäsi lukenut. Minun on helppo yhtyä Palin Zonin arviointiin, kun hän alan ammatti-ihmisenä kehuu kirjoitustaitoasi.
Blogistan on iso maa, ja julkaisemalla blogiasi, panemalla sen tilastoseurantaan annat lukijalle äänettömän luvan ajatella blogistasi jotain ja sanoa sen "ääneen".
Oman huomioni kiinnitti se ääni ja vimma, joka arviosta syntyi. Edelleen kyselen, mistä se tuli, vaikka yksi anonyymi jo esitti kiintoisan tulkinnan siitä.
Sinulle toivon edelleen kirjoitusinspiksiä ja myötäisiä tuulia! Toivon myös, ettet suotta pahoita mieltäsi näistä kirjoituksista, sillä niissä ei oikeastaan millään tavoin kritisoida sinua, vaan ympärillesi noussutta ilmiötä. Mikä se siis on?
Itse alun perin loukkaannuin siitä, että elämäni olisi jotenkin hupaisaa, mutta se väärinkäsitys on jo oikaistu. Sitä en käsitä, miksi minulla on suurempi todistustaakka puolustaa olemassaoloani kuin jollakin toisella bloggaajalla, vaikka esimerkiksi sinulla.
Toki minusta saa ajatella asioita ja sanoa niitä ääneen, en sitä koskaan ole kieltänyt. Kunhan vain muistaa, että jokaisen blogistanian nimimerkin takana on ihminen, joka saattaa loukkaantua töksäyttelyistä. Negatiivisen, kritisoivan tai epäilevän mielipiteenkin voi muotoilla monella eri tavalla.
En itsekään tiedä, miksi siitä tuon suuruusluokan katastrofi syntyi, ja olen edelleenkin pahoillani sen saamista likaisista sävyistä. Omasta kiukustani voin sanoa sen verran, että (ehkä liiankin) herkkätunteisena ihmisenä tuntui ikävältä se, että kertomani kipeät asiat rinnastettiin televisioviihteeseen.
Mistään ilmiöstä en kuitenkaan sentään tohtisi puhua.
Sitä en käsitä, miksi minulla on suurempi todistustaakka puolustaa olemassaoloani kuin jollakin toisella bloggaajalla, vaikka esimerkiksi sinulla. (Brim)
Ehkä sinun todella koetaan olevan jotenkin selitysvelvollinen, koska blogisi lähtökohta on pyhä. Blogisi lepää kuoleman päällä, ja se on alusta, jolla ei yleensä operoida, saati leikitä.
Sinua kannatellaan elämänvirrassa, varotaan, ettet suistu Tuonelan mustaan virtaan. Jos suistut, suistuvat muutkin, kuolema tulee lähelle, sitä ei pystytä torjumaan.
Kun sitten tulee joku, joka näkee tämän ikiaikaisen kuvion, joka on tuttu ihmisen alkuhämärästä lähtien, hän yhdistää arkiset virtuaalielementit tähän profaaniin kuvioon ja näkee draaman ainekset, ei ihme, että syntyy jonkinasteinen taiteellisen luomuksen vaikutelma.
Näin näennyt tämän episodin, ja siksi en näe siinä oikeastaan mitään loukkaavaa, ketään kohtaan.
Pitäisikö minun siis luopua yksityisyydestäni todistaakseni olemassaoloni? Onko minun siis valittava joko yksityisyys tai rauha jatkuvasta selittämisestä?
Kieltämättä herne nokassa harkitsin tekeväni esittelyvideon itsestäni ja laittavani sen blogiini nimeni, sotuni, osoitteeni ja puhelinnumeroni kera. Mutta se altistaisi minut ties minkälaiselle häirinnälle, enkä voisi enää kirjoittaa asioistani. Syy, miksi pystyn kertomaan ajatuksiani ja kokemuksiani on nimenomaan nimimerkillä kirjoittaminen.
Mitähän vaihtoehtoja minulla sitten mielestäsi on?
Brim,
en osaa vastata kysymyksiisi, sillä tuossa edellisessä vastauksessani eläydyin tilanteeseen, en sanonut, miten minä suhtaudun sinuun, koska en tiedä sitä, en tunne sinua.
Minulla ei siis ole vastauksia, vaan ne pitää jonkun sellaisen antaa sinulle, joka pitää sinua fiktiivisenä ja tahtoo selityksiä.
Nyt, kun on päivä kulunut edellisestä kommentoinnistani ja olen lukenut näitä kommentteja, minun täytyy sanoa, että Sari ja Iines kiteyttivät aika pitkälle sen, mitä olisin halunnut sanoa, mutten osannut(koska en osaa tiivistää,jaarittelen ja poukkoilen, anteeksi. Yritän kyllä tiivistää ilmaisuani tästälähin, vaikka en ymmärräkään, miksi Raunon "mökellykset" olisivat yhtään sen tiiviimpiä kuin minunkaanO_O)). Sari kirjoitti hienotunteisuudesta hyvin ja Iines taas laitoit tuohon toisiksi viimeisimpään kommenttiisi helkkarin hyvän selityksen siitä, miten esim. Brimin blogiin suhtaudutaan.
Saatan olla ivallinen ja sanoa, että "virtuaalihalailijat kiljuvat kurkku suorana" tai jotain muuta yhtä tympeää, mutta loppujen lopuksi sympatiani ovat aika pitkälle nimimerkki Brimin puolella(eikä oikeastaan ketään vastaan)ja sanonkin nyt "nimimerkki Brim", koska tarkoitan sillä virtuaalihahmo Brimiä samalla tavalla kuin tarkoitan virtuaalihahmo minhiä kun kirjoitan täällä.
Me emme voi tietää, millainen kukakin on IRL, jos kommunikoimme ainoastaan blogien kautta. On hienoa, että suuria tunteita, voimakasta empatiaa ja kannustusta, tukemista ja tsemppiä(sisältäen ne kuuluisat *voimahalit* yms) on netissä niin paljon, jos ja kun se kerran meitä ihan IRL:kin auttaa! En kannata kyynistymistä.
Iines kirjoitti:
..."Ei se ole valintakysymys, vaan todella elämään väsynyt on jo tyyntynyt, tullut rajalle.
Ymmärrätkö minh, siinä ihminen on jo hyväksynyt kuoleman, sen että hänen elämänsä loppuu, siinä on jo päästy sen yli, että riittäisi vihaa ja raivoa tai muutakaan aktiivista tunnetta."
Minusta et voi kertoa, että tällainen on itsemurhaaja, tällainen on hänen psykologiansa itsemurhapäätöksen- tai yrityksen aikaan. Itsemurhia tehdään eri syistä, eri tunnetiloissa ja myöskin ilman syitä ja tunnetiloja. Ihminen voi olla lamaantunut, turta,täynnä pelkoa tai vihaa, raivoissaan, kostonhimoinen, epätoivoinen, surullinen, katkera, kyllästynyt, ailahteleva ja vaikka mitä, kun hän päätyy itsemurhaan, ennen päätöstä, päätöksen jälkeen ja itsemurhan tekemisen/yrittämisen aikaan. Ei hän välttämättä ole hyväksynyt kuolemaa, vaikka on päättänytkin tappaa itsensä. Se voi olla todellinen tunnemyllerrys.
Valitettavasti olen menettänyt läheisiäni itsemurhan kautta, useitakin. Eräs ystävä oli tyyni, alistunut, turta, ehkä sellainen, kuin sinä kuvailit,"vailla aktiivista tunnetta" ja toinen oli katkera,masentunut, vihainen, halusi näyttää ja uhmassaan tappoi itsensä.Luulen, että vahingossa.
Yksi taas ailahteli, loppuun saakka ja jouduin kuulemaan jälkeenpäin hänen viimeisestä vuorokaudestaan. Tunnetta oli paljon, siinä oli pelkoa ja kauhua, kostoa, vihaa, sekä myös paljon ymmärrystä siitä,miten läheiset tulisivat suhtautumaan. Hän tiesi. Viimeisinä päivinään(olen varma, että itsemurhapäätös oli jo tehty, merkkejä oli ilmassa) hän yritti vielä, soitteli, pyyteli apua, haukkui ja syytti ihmisiä, mutta myös halusi tavata, jutella ja naureskella, olla rennosti ystävien kanssa ennenkuin kuolee. Näin häntä vain vähän ennenkuin hän teki sen, eikä hän ollut sen oloinen, että olisi hyväksynyt kuolemansa, alistunut ja tyyni. Päinvastoin: luulen, että hän etsi loppuun saakka syitä olla tekemättä sitä.
Ei ole yhtä oikeaa tapaa tuntea tai kokea itsemurhapäätös- ja tilanne. Ei se vaan aina mene niin, että itsemurhansa päättänyt olisi mennyt yli jonkun rajan, jossa hänellä ei enää ole aktiivisia tunteita tai toimintaa. Varmasti monikin yrittää saada apua, yrittää muuttaa mielensä, muuttaakin ja ilmaisee selvästi tuskansa.
Pitkäksihän tämä meni, mutta pakko kirjoittaa...minusta Iines tuossa sinun olettamuksessasi on jotain itsemurhaa glorifioivaa.
Sen sijaan toiseksi viimeinen kommenttisi Brimille kiteytti melko kattavasti sen, miten ihmiset netissä/IRL suhtautuvat Brimiin ja hänen blogiinsa.
-minh-
P.S. Blogisisko: Kyllä, näytän tunteeni jos minua loukkaa joku asia, esim. blogissa. En osaa olla näyttämättäkään..:)
Raunolle ja muille,
Postmoderni kausi on ohi.
Erään lukijani vihje:
Eero Tarasti: Esimerkkejä. Gaudeamus. Luku: Promenadilla Euroopassa eli postmodernin loppu. ss 123, 136.
"Teesi: Olemme siirtyneet postmodernista kaudesta 'uusvakavaan' kauteen."
Siinä yksi nimi post-postmodernille eli PoPomolle.
Blogisisko
Omasta mielestäni jotenkin hassua, että Sinä joka pahoitat mielesi valtavan helposti ja tunnut kerta kerran jälkeen ajautuvan massiivisiin blogidraamoihin ja -riitoihin, osoitat niin vähän ymmärrystä muita kohtaan. Seurasin kyseistä keskustelua, ja Brim itse hoiti homman kotiin tyylikkäästi. Samaa ei voi sanoa Sinun marttyyrinelkeistäsi ja salaliittoteorioistasi, kun useampi ihminen on eri mieltä kanssasi. Onko siis niin, että maailmaasyleilevää esittävä myötätuntosi (tai holhoaminen, ainakin mitä prostituoituihin tulee) kohdistuukin pohjimmiltaan sinuun itseesi?
Luulisi jokaisen normaalilla empatiakyvyllä varustetun huomanneen kyseisen blogin oikeellisuuden epäilijän sadistisuuden. Hän huvitteli selkeästi ihan omaksi viikonlopun viihteekseen härkkimällä äärimmäisen kovilla olevaa ihmistä.
Jotenkin postauksestasi ja kommenteistasi kyseiseen riitaan jäi kauhean hassu ja outo maku. Haluat itse lukijoiltasi empatiaa ja alat herkästi protestoida ja marttyroida vedoten omaan herkkyyteesi, mutta et tunne empatiaa vastaavassa tilanteessa olevaa kohtaan. Ristiriitaista?
T: Joachim J.
Blogisko
Hyvä vinkki.
Minä kuulun ortodoksiseen kirkkoon, mutta olenkin tosiasiallisesti uusvakava uuspakana!
minh
saattaa olla, että olen edellä glorifioinut itsemurhaajan mielentilaa ja nähnyt sen tässä vain yhdenlaisen tragedian verhon läpi.
Mietin sitä, että itsemurha tehtäisiin tietyssä vaiheessa. Siinä vaiheessa, jossa toivoa ei enää ole ja jossa millään ei ole enää väliä, mikään ei enää satuta eikä kosketa. Ajattelen niin, että itsemurha on hyväksytty teko, siis oman itsensä, jolloin siinä olisi eräänlaista kypsyyttä - älköön nyt kukaan käsittäkä että ihannoisin tällaista - jota kuvasin sanalla tyyneys, lopullisuus.
En ottanut tuossa ajattelun vaiheessa huomioon pikaistuksiissa tehtyjä itsemurhia, rotkon reunalta hyppäämisiä, syöksymisiä kuolemaan, laajennettuja itsemurhia. Onhan niissä tunteiden paloa, uhmaa ja tuskaa, voimaa ja volyymia.
Anonyymille Joachim J:lle, pitkäaikaiselle nakertajalleni, toivotan hyvää päivänjatkoa. Minä lähden nyt mökille kuvaamaan syksyä valokuvatorstaita varten.
Lähetä kommentti
<< Home