6.10.06

Neljäs kuolemansynti: ahkeruus

En kuulu himotamppaajiin enkä himo-imuroijiin. Suursiivousta en muista tehneeni vuosikausiin. Uuden imurin ostoa lykkäsin vuosikaudet, koska en pitänyt imuroinnista. Nyt on uusi imuri, mutta siihen tartun vasta, kun näen punaisella käytävämatolla selkeitä roskia.

Laulan siis fyysisen laiskuuden riemulaulua, koska se edistää terveyttä: verenpaineet pysyvät kurissa ja sydänkuolemat laskevat, kun malttaa luopua tärkeydestään ja istahtaa ja vaikka katselee ulos ikkunasta mietiskellen olevaisuuden ihmeitä. Työasioissa on kai terveellistä muistaa, ettei kenenkään panos ole korvaamaton missään projektissa tai työtehtävässä. Voisi olla viisaampaa ristiä kädet pään taakse ja nojautua takakenoon jatkamaan visioimista.

Mietin joskus jopa sitä, että olenkohan jättäytynyt yksikseni laiskuuttani, silkasta nautinnonhalusta. On äärettömän mukavaa tehdä sitä, mitä haluaa, heittää pötkölleen kun ramaisee, tai on mukavaa istuskella löhötuolissa kirjaa lukien kesken hektisintä päivällisaikaa, jolloin perheet kokoontuvat yhteen, kuka mistäkin kiireestä palaten. Ei tarvitse passata eikä sovitella kiistoja. Ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. Ei tarvitse ylläpitää minkäänlaista kulissia. Voi vaikka panna jääkaappiin juustopalan kääreettä, jos ei jaksa kääräistä sitä kelmuun. Ei tarvitse pyyhkiä edes pöytää, jos ei sillä hetkellä yksinkertaisesti jaksa. Voi ottaa käteensä vaikka Anna Kortelaisen uusimman opuksen L. Onervasta ja uppoutua siihen, tai voi lähteä ulos tai ystävän luo kahville. Pyyhkii sitten kun jaksaa.

Voi olla, että arvostan toisenlaista ahkeruutta, hengen ahkeruutta, sillä nimenomaan hengen laiskuus on mielestäni Tuomas Akvinolaisen kuolemansynneistä suurin, eikä suinkaan ylpeys. Hengen laiskuudestahan kaikki muut synnit johtuvat.

Kun makoilee raukeana riippukeinussa koivujen välissä, voi se kait olla aktiivisempaa toimintaa kuin naapurista kuuluva raivokas mattojen tamppaus? Ja onkohan se niin, että vanha kansa kielsi lapsiaan lukemasta liikaa nimenomaan siksi, ettei halunnut heidän aktivoivan henkeään ja mieltään pois tärkeämmistä fyysisistä töistä? Vielä tyttäreni kaverin äiti kielsi tyttöään lukemasta illalla sängyssä, etteivät silmät mene pilalle. Mainittakoon, että äiti kuului ahkerien himosiivoajien kastiin.

Kohtuuden nimissä mainittakoon, että laiskuuteni koskee kotitöitä ja haluttomuutta passata sohvalla makoilevaa miestä (jota siis ei ole eikä tule, ellei ihmettä tapahdu ja löydy jostain kartoittamalta autiolta saarelta otusta, joka ymmärtää naisen koko kirjoa ja tässä mielessä sukupuolten tasa-arvon). Työasioissa olen sen sijaan suuri syntinen, yhä vieläkin. Saatan tehdä paperitöitä keskeytyksettä tuntikausia. Koulutöitä tein sunnuntait ja arki-illat, hikipisaroita säästämättä, koska se oli mieleistä. Mutta mutta, kuinkas minun sitten kävikään?

(Maalaus Laura Myntti)

5 Comments:

At 6/10/06 15:06, Anonymous Anonyymi said...

Korvaamattomuuden vaikutelman luominen työelämässä saattaa olla välttämätöntä työpaikkansa säilyvyyden varmistamiseksi. Omaa paikkaa kun voi olla kärkkymässä jono ainakin muodollisesti yhtä päteviä työntekijäkandidaatteja.

Sohvalla makoilemisestä tuli näin miespuolisena mieleen sanonta "on yhteisiä töitä ja miesten töitä". ;)

 
At 6/10/06 15:33, Blogger Iines said...

Mutta eihän työtekijää voida poispistää noin vain, vaikka hän kieltäytyisi esimerkiksi ylitöistä ja joistain työiltamenoista? Ovathan työntekijät tietenkin ammatillisesti järjestäytyneitä, jos etunsa ymmärtävät. Tällöin heillä on takanaan liitonsa juridinen tuki + luottamusmiespalvelut. Ja sitä voi olla kai aktiivinen työntekijä vouhkaamatta jokaisen vision perässä propellit pyörien.

Voi tietysti myös kysyä itseltään, haluaako sellaista elämää, jossa myy sielunsakin työnantajalle?

 
At 7/10/06 00:52, Blogger Leonoora said...

Etpä ole yksin Iines tunnollisten, työhullujen, kaikkensa antaneiden naisten joukossa.
Ammattiliitot ovat joskus olleet todella tavallisen duunarin tuki ja turva. Duunaritkin aikanaan sitten pystyivät ostamaan asunnon ja hienomman auton.
Siitäpä seurasi se, että työläisen leima otsassa ei enää miellyttänyt elintason kohoamisen myötä.
Nyt on vähän niin ja näin. Siellä kun on hommissa enemmistö niitä, jotka istuvat mieluummin työnantajan tuolilla -ainakin perseen puolikkaallaan.
Ja tuntuu siltä, että työntekijöiden oikeuksia ja etuja ajetaan alas aina kun vain siihen löytyy mahdollisuus. Niitä joita on tapeltu ja neuvoteltu iät ja ajat.
Mutta sama taitaa olla missä asiassa tahansa. Suomen koululaitosta on kehua retostettu maailmallakin. Mitenkähän muutaman vuoden kuluttua suu pannaan. Samoin
terveydenhoito...pelottavaa! Kuntauudistuksetkin tähtäävät säästöihin ja ihmisten eriarvoistamiseen palvelujen saannissa. Sen huomaa jo maaseudulla. Eli, työnarkomaaneja edes nykyisen palvelutason säilyttämiseen kaipaisin, varsinkin politiikassa.

 
At 7/10/06 11:23, Blogger Iines said...

Ammattiliitot ovat joskus olleet todella tavallisen duunarin tuki ja turva. Duunaritkin aikanaan sitten pystyivät ostamaan asunnon ja hienomman auton.

Totta. Minäkin vastavalmistuneena valkokaulusköyhänä maisterina voin vain katsoa, miten palkka hupeni maksupäivänä opintovelkaan (silloin suuret) ja osuuskaupan ruokalaskuun ja lapsen menoihin. Vasta usean vuoden jälkeen, kun kaikilla duunariystävilläni oli jo omat talot ja autot, uskaltauduin ottamaan lainaa ja ostamaan pienen käytetyn Fiiatin, jonka pohjassaa oli reikä, josta maantie vilisi kivannäköisesti kun alas katsoi. Ja vasta sitten aikojen kuluessa, kun duunariystävien talot jo oli maksettu, otin minä asuntovelan, jonka alkuaikoina meni taas koko palkka kireiden nostojen vuoksi ekalla viikolla.

Nyt on hiukan paremmin, kun pääsin kohtuuterveenä tk-eläkkeelle.

 
At 8/10/06 04:41, Anonymous Anonyymi said...

Mutta eihän työtekijää voida poispistää noin vain, vaikka hän kieltäytyisi esimerkiksi ylitöistä ja joistain työiltamenoista? Ovathan työntekijät tietenkin ammatillisesti järjestäytyneitä, jos etunsa ymmärtävät. Tällöin heillä on takanaan liitonsa juridinen tuki + luottamusmiespalvelut. Ja sitä voi olla kai aktiivinen työntekijä vouhkaamatta jokaisen vision perässä propellit pyörien.

Niin no ideaalimaailmassa on tyontekijalla on oikeuksia, riippuu toki tyosuhteen laadusta kuinka voimakkaasti niihin kannattaa vedota jos mielii jatkaa tehtavissaan. Aktiivinen voi toki olla, eika valttamatta tarvitse visioiden kanssa olla tekemisissa. Pointti on se, etta se tekeminen huomataan eika joku toinen paase ottamaan ansiotonta kunniaa. Tyoiltamenot ovat sitten sita ylimaaraista verkostoitumista.

Voi tietysti myös kysyä itseltään, haluaako sellaista elämää, jossa myy sielunsakin työnantajalle?

No, eipa varmaan kukaan. Yksityisella sektorilla henkilokohtainen panostus lienee eri sfaarissa kuin julkisella. Minka takia olenkin varsin valtion leivissa "patkapatonkia" nauttien.

 

Lähetä kommentti

<< Home