Leskiäidillä kaksi tytärtä

Isosisko on tumma, ja minä olen se vaalea, pikkusisko. Nyt sisko on jo hieman harmaantunut, minä en juurikaan. Äiti meiltä kuoli muutama vuosi sitten, ja itkimme yhdessä keväisellä kirkkomaalla toukokuun viimeisenä, merituulen puhaltaessa mustien jakkupukujemme lävitse, riipoen ohuihin mustiin sukkiin puettuja sääriämme. Suru sai meidät horjahtelemaan korkokengissämme, mutta muistotilaisuudessa minä jo hymyilin ja luin äänen värisemättä adressien surusäkeet ja kaipaajien nimet, tauottaen oikeissa kohdissa, jotta kauniit runot kuuluisivat hyvin. Reippaasta siskostani ei olisi ollut lukijaksi äänen värisemättä, joten otin johdon käsiini. Roolit olivat vaihtuneet.

Tähän asti olin ollut pikkiriikkinen sisko, lähes keskosena syntynyt rääpäle, pulskan isonsiskon pällisteltäväksi. Se pörröinen kissanpentu, jota hieman tönittiin ja takutettiin, käskettiin ottaa esimerkkiä ja tehdä perässä. Sanottiin, että ei susta mitään tule ellet rohkaistu. Vetäistiin sitten hellästi takaisin piiriin, että jokos opit elämään ressukka, vihdoinkin.

Pienenä kuuntelin posket punehtuneina vanhaa laulua, ja luulin kaikkien tietävän, että se Leskiäidin tyttäret tarkoittaa juuri meitä, minua ja siskoa. Äiti kasvatti meitä yksin, vähän kuin olisi leski, vaikka oli vain erilleen muuttanut. Laulu meni niin, että leskiäidillä kaksi tytärtä, oli tumma ja vaalea. Tytär tummainen, kulki tanssien, eikä huolissa huomenen. Mutta vaalea äidin ilona - -.

Isosisko ei ollut koskaan mistään moksiskaan, ei itkenyt, vaan nauroi ja tanssi ja minä laiha vaalea hoidin sen parkumisen kaikkien puolesta. Olin aina kotona, sillä eihän äitiä voinut jättää yksin. Sisko meni kylille poikien perään ja ryhtyi bändin laulusolistiksi. Ruotsinlaivalla mennessämme Tukholmaan hän pomppasi kännipäissään lavalle esiintymään, ja minä häpesin taas ja katselin Itämerta. Vannoin etten koskaan enää matkusta siskon kanssa mihinkään. Sisko lähtikin sitten maailmalle naimisiin. En ymmärtänyt, miten hän voi tehdä äidille sellaisenkin tempun, ettei edes kutsunut häntä häihinsä. Häät olivat hurjat ja niissä tarjoiltiin alkoholia, jota äiti ei hyväksynyt. Minä olisin jättänyt alkoholin tarjoilematta, kuten jätin juomattakin. Join vasta opiskelemaan päästyäni, ja se olikin hauskaa puuhaa.

Nyt, äidin kuoltua, olen tummaisen isonsiskoni tuki ja turva, koska hänellä on ongelmia avioliitossaan ja alkoholinkäytössään, eikä kukaan muu ymmärrä hänen perimmäisiä huoliaan. Huomaan kesäisin tavatessamme, että hänen kätensä vapisevat aina vaan enemmän ja ryhti on painunut hieman kasaan. Lisäksi hän on hermoromahduksen partaalla, koska kakarat ovat niin kamalia, siis eka- ja tokaluokan oppilaat. Muuan turkkilaisapina puri häntä jopa varpaaseen, kun hänellä oli sandaalit. Hän on lisäksi blondannut hiuksensa ja saanut juonteita kasvoihinsa. Olen ostanut hänelle jo joulupakettia varten kaksi puuvillaista laamapaitaa, pitkä- ja lyhythihaisen, että saa valita sään mukaan, kumpaa pitää.


PS Tarina on laadittu Pakinaperjantain Sisarukset-aiheen innoittamana. Sinne voi kirjoittaa muitakin kuin pakinoita.

(Juliste Tamara de Lempicka)