Leskiäidillä kaksi tytärtä
Isosisko on tumma, ja minä olen se vaalea, pikkusisko. Nyt sisko on jo hieman harmaantunut, minä en juurikaan. Äiti meiltä kuoli muutama vuosi sitten, ja itkimme yhdessä keväisellä kirkkomaalla toukokuun viimeisenä, merituulen puhaltaessa mustien jakkupukujemme lävitse, riipoen ohuihin mustiin sukkiin puettuja sääriämme. Suru sai meidät horjahtelemaan korkokengissämme, mutta muistotilaisuudessa minä jo hymyilin ja luin äänen värisemättä adressien surusäkeet ja kaipaajien nimet, tauottaen oikeissa kohdissa, jotta kauniit runot kuuluisivat hyvin. Reippaasta siskostani ei olisi ollut lukijaksi äänen värisemättä, joten otin johdon käsiini. Roolit olivat vaihtuneet.
Tähän asti olin ollut pikkiriikkinen sisko, lähes keskosena syntynyt rääpäle, pulskan isonsiskon pällisteltäväksi. Se pörröinen kissanpentu, jota hieman tönittiin ja takutettiin, käskettiin ottaa esimerkkiä ja tehdä perässä. Sanottiin, että ei susta mitään tule ellet rohkaistu. Vetäistiin sitten hellästi takaisin piiriin, että jokos opit elämään ressukka, vihdoinkin.
Pienenä kuuntelin posket punehtuneina vanhaa laulua, ja luulin kaikkien tietävän, että se Leskiäidin tyttäret tarkoittaa juuri meitä, minua ja siskoa. Äiti kasvatti meitä yksin, vähän kuin olisi leski, vaikka oli vain erilleen muuttanut. Laulu meni niin, että leskiäidillä kaksi tytärtä, oli tumma ja vaalea. Tytär tummainen, kulki tanssien, eikä huolissa huomenen. Mutta vaalea äidin ilona - -.
Isosisko ei ollut koskaan mistään moksiskaan, ei itkenyt, vaan nauroi ja tanssi ja minä laiha vaalea hoidin sen parkumisen kaikkien puolesta. Olin aina kotona, sillä eihän äitiä voinut jättää yksin. Sisko meni kylille poikien perään ja ryhtyi bändin laulusolistiksi. Ruotsinlaivalla mennessämme Tukholmaan hän pomppasi kännipäissään lavalle esiintymään, ja minä häpesin taas ja katselin Itämerta. Vannoin etten koskaan enää matkusta siskon kanssa mihinkään. Sisko lähtikin sitten maailmalle naimisiin. En ymmärtänyt, miten hän voi tehdä äidille sellaisenkin tempun, ettei edes kutsunut häntä häihinsä. Häät olivat hurjat ja niissä tarjoiltiin alkoholia, jota äiti ei hyväksynyt. Minä olisin jättänyt alkoholin tarjoilematta, kuten jätin juomattakin. Join vasta opiskelemaan päästyäni, ja se olikin hauskaa puuhaa.
Nyt, äidin kuoltua, olen tummaisen isonsiskoni tuki ja turva, koska hänellä on ongelmia avioliitossaan ja alkoholinkäytössään, eikä kukaan muu ymmärrä hänen perimmäisiä huoliaan. Huomaan kesäisin tavatessamme, että hänen kätensä vapisevat aina vaan enemmän ja ryhti on painunut hieman kasaan. Lisäksi hän on hermoromahduksen partaalla, koska kakarat ovat niin kamalia, siis eka- ja tokaluokan oppilaat. Muuan turkkilaisapina puri häntä jopa varpaaseen, kun hänellä oli sandaalit. Hän on lisäksi blondannut hiuksensa ja saanut juonteita kasvoihinsa. Olen ostanut hänelle jo joulupakettia varten kaksi puuvillaista laamapaitaa, pitkä- ja lyhythihaisen, että saa valita sään mukaan, kumpaa pitää.
PS Tarina on laadittu Pakinaperjantain Sisarukset-aiheen innoittamana. Sinne voi kirjoittaa muitakin kuin pakinoita.
(Juliste Tamara de Lempicka)
16 Comments:
Iines
Tytär tummainen eli hummaillen, mutta vaalea vietiin hullujen hourulan.
Ripsa
Moro! Olen seuraillut lentoasi Hanhensulan siivellä ja kyytisi ihan huimaa.
Iines
Sietäisit saada räpylästä, koska nimittelet lasta turkkilaisapinaksi. Sanoisitko apinaa turkkilaiskakaraksi? En minä ainakaan.
Voi pyhä yksinkertaisuus, enhän MINÄ nimitä lasta turkkilaisapinaksi, vaan kuvaan siskon hermoromahdusta sillä, että hän sanoo sanoja, joita kuuna kullan valkeana ei tasapainossa ollessaan sanoisi. Älä nyt Hotanen, ole ihan pönttö. Sinun lentosi ei paljon päätä huimaa.
Mukaansatempaavaa tekstiä.
Kiitos Ikkunaiines. =)
Olipas Iines maalannut ikkunansa tummilla ja synkillä väreillä. Ja kun omasta ikkunasta katselee marraskuun raiskaamaa maisemaa, ei tässä paljon naurata..
Kuitenkin rehellistä tekstiä. Tuo käsien tärinä juttu nosti tulevaisuuden pelon ihon pinnalle; virkavuosien alussa ja niiden kuluessa on nähnyt jo useamman collegan tärinän alkavan ja lisääntyvän yhä pahemmin. qwertyuiopå?? Kuinka pitkällä itse olen??
Monet opetusalan työntekijät oirehtivat ja ottavat kipuunsa etanoli-nimistä lääkettä. Luonteen heikkoutta? Väärä ammatinvalinta? Vaiko saatanallisen raskas, turhauttava ja energiaa syövä ammatti??
t.C
(+hienoinen pahoittelu edellisestä viestistä ;)
Pidin tästä(kin) tekstistä, oli se sitten faktaa tai fiktiota. Ainakin se tuntui omakohtaiselta ja aidolta.
Tummilla ja synkilläkö väreillä maalannut tarinani? Mielenkiintoinen tulkinta, sillä nautin suuresti tämän kirjoittamisesta, oikeastaan jopa riemuitsin, niin hyvältä se tuntui.
Mitä sisareeni tulee, hän on luokanopettajana tunnollisuuden huippu ja hyvin stressialtis, koska saksalainen koulujärjestelmä nyt on mitä on, mm. palkattomine lisätunteineen, joista ei voi kieltäytyä kollegan sairastuttua. Opettajan työn arvostus on olematon. Ei ole myöskään osa-aikaeläkejärjestelmää, vaan täysillä paahdetaan eläkeikään saakka ja mennään siihen läänin kouluun, mihin määrtään, valita ei voi. Siskollakin on työmatkaa aina vähintään 50 kilometria.
Saksassa on erittäin paljon maahanmuuttajia, ilman erityisopetusta, ja turkkilaisia lapsia on runsaasti. Monilla heistä ei ole mitään käsitystä koulusta, kun he tulevat.
Sisko on maailmaa kiertänyt kosmopoliitti, ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluu ystäviä kymmenistä maista ja kulttuureista, mm. Afrikasta, Jemenistä, Malesiasta, Etiopiasta, Intiasta, Romaniasta jne. Sen vuoksi minulla soikin hälytyskellot, kun hän puhuu turkkilaisapinoista ja kakaroista.
Ja kyllä, hän katuu nyt ammatinvalintaansa.
Halusin vain näyttää, että tietynlainen kirjoitustapa saattaa aiheuttaa joisakin pöntöissä väärinkäsityksiä. Meitä lehtineekereitä valistettiin, että tekstiin ei saa sisällyttää lainauksia niin, ettei niistä selvästi ilmene, että ne ovat lainauksia. Oma teksti ja toisen teksti on selkeästi eroteltava.
Tuntuu muuten hyvältä, että joku ihan aidosti sanoo minua pöntöksi. Olenkin aprikoinut, että ei kai minua ole ruvetu ottamaan vakavasti, iines varsinkin.
Mutta kyseessähän on proosakirjallisuudesta tuttu kuvaamistapa, jossa eläydytään kuvattavan nahan alle ja puhutaan hänen suullaan - minä menin siskon nahkoihin.
Mm. tyttöaikojeni kirjallinen esikuva ja idoli Irja Salla (Tyko Sallisen tytär) käytti tätä tekniikkaa unenomaisissa romaaneissaan.
Minusta se on oikeastaan hyvinkin sarkastinen kuvaustapa.
Lehtiartikkeleilla on tietysti toisenlaiset kirjoittamisen tavat ja rakenteet, koska yksiselitteisyys on enemmän kuin suotavaa.
"Opettajan työn arvostus on olematon. Ei ole myöskään osa-aikaeläkejärjestelmää, vaan täysillä paahdetaan eläkeikään saakka ja mennään siihen läänin kouluun, mihin määrtään, valita ei voi."
Eiköhän Suomessa tilanne opettajan työn arvostuksen suhteen ole samankaltainen. Ja miten Saksassa opettajien palkka? Taitaapi olla suomalaista collegaa parempi.
Saksan yhteiskunnassa korjataan nyt monikulttuurista satoa. Saksa on Ranskan tavoin helisemässä maahanmuuttajataustaisen porukan kanssa. USA:ssa monikulttuurisuus toimii ja luontevaa; Eurooppalainen monikulttuurisuus on maahanmuuttajien syrjäytymistä, yhteiskunnan varoilla elämistä ja bloggiutunutta lähiöelämää.
Viimeinen niitti on uusi teknologia ja taivaskanavat. Al Jazeraa katellessa läntiset arvot varmasti unohtuvat ja kaiken muun lisäksi tärkein integroitumisen väline ; maan kieli, jää oppimatta. Itse olen kuullut, että juuri Saksassa ekaluokalle vääntäytyy turkkilaistyttöjä/-poikia, jotka ovat syntyneet Saksassa ja tullessaan kouluun heidän saksan kilen taitonsa on surkea (!!)
En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta jos pitää, silloin ollaan aika vaarallisella tiellä.
Tietäen turkkilaisen kukkokulttuurin, joka alistaa naisen pöydän alle ja väheksyy tyttöjen kouluttamista, ei ole ihme että siskosi työ on rankkaa.
Huolestuttavaa on lisäksi se, että maahanmuuttajien osuus eurooppalaisista kasvaa porukan lisääntymishalukkuudesn vuoksi todella paljon tulevaisuudessa. Ja koska en halua hakaristiä otsaani, lisään ,että on aivan sama, onko ihminen punainen/keltainen tai sininen ihonväriltään,kunhan vain hoiutaa hommansa yhteiskunnassa ja tuntee kotimaansa (=asuinmaansa) yhteiskunnan perusarvot omikseen.
Lisäksi Iines; siskosi taitaa tietää miksi Suomi menestyy Pisa-tutkimuksessa niin hyvin ??
Lisävaloa asiaan saadaan. kun käväisemme esim. Kulosaaren peruskoululla katselemassa Pisa-tutkimuksen viimevuotisia tuloksia...
Elävä teksti.
Kokeiles kirjoittaa sarja (vaikka 20 kpl) tällaisia muistelopätkiä ja täydennä niitä muistin pettäessä tai tapahtumien syy-seuraussuhteitten hankaluuden vuoksi fiktiivisellä (enemmän tai vähemmän keksityllä) materiaalilla.
(Ehkä olet jo kokeillutkin...)
Tämmoisesta sarjasta saattaa alkaa muodostua jopa itsenäinen kokonaisuus - joko novelleina tietystä teemasta tai vaikka esseeromaanin runkona.
Kyllähän harjaantunut lukija lukee melkein miten tahansa kirjoitettua, en minä sitä... Välimerkitön Samuli Pekettikin menee tuosta vain. Saahan sitä taiteilla kirjoitetun kielen kanssa, mutta on kuitenkin muistettava, että kieli on kommunikointikeino, kirjallisuudessakin. Jos se ei tavoita lukijaa, niin sitten ei, mutta jo tavoittaa, edes rajoitetusti, niin hyvä on.
Sinulla on taito kertoa paljon muutamalla lauseella. Se on arvokas taito.
Pidin kovasti tarinasta.
Sari, tätä asiaa ei voi kertoa muutamalla lauseella.:)
Siirtolaisten lasten kielitaidosta: Lapsi ja kielten oppiminen on kiinnostava aihe. Siitä voisi kirjoittaa kirjoja, on kirjoitettukin. Niitä kannattaa lukea.
Aihe on minulle läheinen, sillä olen ollut työssä Suomessa englanninkielisessä lastentarhassa, lapseni ovat aloittaneet koulunkäynnin Suomessa ranskaksi ja jatkaneet englanniksi Kanadassa. Kotona on puhuttu aina suomea, jollei läsnä ole ollut joku muunkielinen vieras. Olen myös opettanut englantia suomalaisille ja suomea vieraskielisille.
Havaintojeni ja lukemieni kirjojen mukaan lapsi oppii nopeasti useita kieliä yhtä aikaakin, jos hän on normaalilahjainen ja jos kieliä puhutaan hänelle johdonmukaisesti, kukin aikuinen omaa kieltään.
Lapsi voi oppia vieraan kielen leikkitovereilta ja opettajilta. Hän voi oppia sitä aika pitkälle TV:stäkin. Yleensä noin 11-12-vuotiaaksi voi aloittaa vieraan kielen "tyhjästä" ja oppia sen ilman vierasta aksenttia (mikäli sitä seikkaa arvostetaan).
Paljon vaikeampaa on oman äidinkielen säilyttäminen uudessa maassa. Siirtolaisen lapsen on parasta puhua aina vanhempiensa kanssa näiden omaa äidinkieltä. Se on perheen tunnekieli ja kehittää lapsen ajattelua ja tunne-elämää sekä pitää yllä yhteyden vanhempien ja esivanhempien kulttuuriin. Olen tavannut kolmannen polven amerikansuomalaisia, jotka ovat puhuneet suomea, vaikka eivät ole käyneet koskaan Suomessa.
Yhdysvalloissa ja Kanadassa on ollut jo monia sukupolvia ihmisiä, jotka ovat oppineet englannin vasta koulussa opettajilta ja luokkatovereilta. Huonoin tapa on oppia vieras kieli vanhemmilta, jotka puhuvat sitä murteellisesti.
Torontossa 60% koululaisista puhui kotonaan jotain muuta kieltä kuin englantia. Usein siirtolaisten lapset pärjäsivät kuitenkin koulussa parhaiten.
Rauno sanoi:
"Tämmoisesta sarjasta saattaa alkaa muodostua jopa itsenäinen kokonaisuus - joko novelleina tietystä teemasta tai vaikka esseeromaanin runkona. "
Ajattelin ihan samaa.
Iines, odotan kiinnostuneena.
Kiitos päreen tarinaa koskevista vinkeistä.
Äitini tarina on kaikista dramaattisin. Sen kirjoittaminen blogipäreeksi alkoi houkuttaa heti. Oikeastaan olen kirjoittanut laajempaa kokonaisuutta äidistäni, orpotytöstä, jo pitkään.
Eiköhän Suomessa tilanne opettajan työn arvostuksen suhteen ole samankaltainen. Ja miten Saksassa opettajien palkka? Taitaapi olla suomalaista collegaa parempi.
Opettajien palkka on tietenkin Saksassa, kuten useimmissa muissakin maissa, parempi kuin Suomessa, jossa peruspalkka on hävettävän pieni koulutkseen ja työn vaativuuteen nähden. Jo monta vuotta sitten luokanopettajasiskoni hakkasi minut, varttuneempien asteiden lehtorin palkassa mennen tullen. Kun ottaa lisäksi huomioon sikäläisen alhaisemman veroasteen ja halvemmat elinkustannukset, ero oli melkoinen. Siinä missä sisko huristelee itse maksamallaan avobemarilla, toinen ja kolmaskin kaara tallissa, minä reissaan vaatimattomalla japanilaisella riisipussilla. :) Vaan minähän olen (ollut) se suomalaisopettaja.
Käsittääkseni Saksassa opettajan arvostus on tosi alhainen, ja juuri siitä syystä palkkakin on korkea, koska oletetaan, että kukaan ei tee niin sietämätöntä työtä kutsumuksesta, vaan ainoastaan rahasta. Esimerkiksi maahanmuuttajia ei pahemmin sopeuteta, vaan heidät vain lykätään muiden sekaan vailla tukitoimia tai erityisopetusta, jota he kipeästi tarvitsisvat. Ja kyllä, catulux, siskon koulusta on käyty Suomessa oppia saamassa.
Lähetä kommentti
<< Home