Kiittämätön valitusvirsi pitkän kaavan mukaan

Tulin eilen maalta kaupunkiin pesemään isompaa pyykkiä ja tuomaan kontrollinäytteen omaan terveyskeskukseen kolmannen antibioottikuurin jälkeen. Tulehdus ei vaan hellitä otettaan yhdestä elintärkeästä elimestäni. Sain sen kylmetettyäni itseni horkan partaalle, kun kävin ensimmäistä kertaa mökillä siivoamassa ja haravoimassa. Kylmä merituuli puhalsi, mutta aurinko lämmitti petollisesti ja niinpä riisuin paitasilleni. Mökki oli talvenkalsea, ja tuolit kylmiä.

Tunsin myös jotenkin, että työtaakkaa on liikaa, en yksinkertaisesti jaksa niistää hehtaariselta tontilta paksua heinää kasvavaa peltoa enää alas, nurmikoksi, enkä viikatoida käsipelillä parinsadan metrin pituista rantatietämme. En jaksa pestä pitkiä äidin kutomia räsymattoja, jotka odottavat rullalle käärittyinä seinänvieruspenkillä. En jaksa pestä jokaikistä kippoa ja kappoa tulikuumalla vedellä käsin myyrä- ja hiirikuumetta välttääkseni. Olen kyllä tehnyt kaikenlaista huolimatta kipeästä selästä ja vatsasta, sillä pakkohan se on. Väylät täytyy pitää auki, jotta pääsee liikkumaaan, mm. rantaan ja saunalle. Ja mökin piha on kyllä jo kunnossa. Mutta siellä saunalla on jo miehenmittainen heinikko, joka on häpeäksi emännälle, joka makaa koko kesän vapaana ja laiskana leppoisia vapaaherrattaren päiviä viettäen.

Voi olla, että kroppani sairastui ja näin yrittää kieltää minua rääkkäämästä sitä enempää. On vain niin, että ellen minä tee, ei tee kukaan muukaan. Sukulaiset ja muutama tuttu saapuvat lomailemaan heinäkuussa ja elokuussa, ja yleensä siinä vaiheessa olen saanut pihat ja talot priimakuntoon. Nyt tekisi mieli heittää kaikki sikseen, ottaa kimpsunsa ja kampsunsa ja matkustaa kauas pois ja olla ja levätä vain. Ja tulla sitten itse kerrankin valmiiksi kunnostettuun ja hoidettuun mökkiin nauttimaan herkullisista kesäaterioista ja juomista.

Valitusvirteni tuntuu varmaan aika turhalta ja kiittämättömältä. Minun pitäisi olla vain onnellinen, kun on näin upea kesäpaikka. Totuus on kuitenkin se, että ei se ole upea, ellei joku tee sitä upeaksi. Miksi puurran niin kauheasti? Herkuttelen joskus ajatuksella, että matkustaisin alkukesäksi ulkomaille, ja sitten kun rakkaat sukulaiset tulisivat, näkisivät kerrankin, missä kunnossa tilukset ovat, jos niitä ei hoideta. Rantatie kasvaisi ihmisen mittaista heinää ja villiintynyttä vatukkoa, laituri olisi jäitten heittämänä jossain hevon kuusessa, pelto kasvaisi pajua ja ohdaketta, puutarha rehottaisi kitkemättä jne. Ai kun teki hyvää tuo ajatus!

No nyt se hoitaja soitti, ja sanoi, että tulehdusta on vieläkin. Apua! Löytyyykö maailmasta enää täsmäantibioottia minulle? Taidan olla allerginen koko maailmalle, kun en uimaankaan saa mennä. Puhe sen sijaan sujuu hieman paremmin botoxin alettua nyt vaikuttaa. Esimerkiksi aamuisin puhelinkeskustelut käyvät aika sujuvasti, ja ennen niin kaunis ääneni muistuttaa itsestään. Sain kyyneleet silmiini, kun kuulin pitkästä aikaa rakkaan ääneni sellaisena kun se oli. Oli pakko nousta pystyyn ja alkaa pitää kuviteltua oppituntia ihanille oppilaille. Ajattelin, että jospa vielä.. Vaan ei, kyllä se tyssäsi taas hetken kuluttua.

Nyt on pakko jäädä odottamaan huomisaamuista tarkempaa laboratoriotulosta ja lääkärin reseptiä. Yritän kyllä päästä mökille viimeistään torstaina iltapäivällä, koska on taas luvassa aurinkoa viikonlopuksi. Jostain pitäisi repäistä nyt uskoa ja iloa elämään. Ja millä saisi tulehduksen loppumaan? Jospa se tulehdus pysyy juuri sen takia kropassani, kun kiusaan itseäni fyysisillä raskailla töillä aivan liikaa? Tai jospa se on vain henkisen ylikuorman merkki? Keho reagoi tiedostamattomiin ajatuksiin ja pelkoihin, kun ei myönnä itselleen omaa heikkouttaan?

(Maalaus Helene Schjerfbeck, Toipilas)