27.11.06

Puhetaidosta

On hupaisaa seurata ihmisten tapaa käyttää ääntään. Jotkut ovat armoitettuja puhujia ja saavat massat mukansa pelkällä retoriikalla, jotkut taas aiheuttavat kuulijoissaan lähinnä päänsärkyä avatessaan suunsa.

En yritä saada enää selvää Kakin puheesta Big Brothereissa, koska en jaksa seurata ohjelmaa, vaikka minua kiinnostaisikin tarkkailla ihmisten käytöstä poikkeustilanteissa. Sen kuitenkin havaitsin, että miekkosen mongerrusta tekstitettiin ruudun alalaitaan. Ja olen yrittänyt saada selvää, mikä kuuntelemani radiokanavan aamupäiväjuontajan nimi on. Nainen on viikon lomasijaisena, ja mutisee nimensä muutaman kerran ohjelman aikana, mutta ei auta, en saa nimestä kiinni.

Seuraavat variaatiot olen ollut erottavinani: Satu Riste, Satu Risto, Satu Ristola, Satu Risanen, Satu Risonen, Satu Ristelä, Satu Ristinen, Satu Ristonen, Satu Ristineva. Etunimi tulee kohtuullisen yksiselitteisesti, samoin sukunimen ensi tavu. Muu onkin sitten laskeva-aksenttista puuroa. Ei siinä mitään, saahan sitä mutista. Mutta että työkseen puhuva ei ymmärrä ammattinsa perusasiaa, tuntuu käsittämättömältä.

Ja miksi juuri oman nimen sanominen tuntuu erityisen hankalalta, muuallakin kuin viestimissä? Eräskin ujontuntuinen oppilas mutisi nimensä: Sulinari. Hän oli selvästi tuskissaan odottaessani nimeä kynä ojossa kirjatakseni sen listaan. Arvelin pojan ujostelevan harvinaista nimeään ja lohduttaakseni häntä aloin vuolaasti selittää, että omalla tyttärellänikin on nimi, jota ei ole almanakassa. - Entäs sukunimi, jatkoin kynä valmiina. - Ari Sulin.

Huvittavimmat hetket tällä äänenkäyttösaralla saa kuunnellessaan nuoria ja kauniita julkisuuden neitokaisia, joiden nasaalisen honottavaa tai kimittävää puhetyyliä hätkähtää. Niin suuri ero on ladyksi meikatun olemuksen ja puheen välillä. On melkein sääntö, että mitä missimpi nainen, sen rumemmin hän käyttää ääntään ja kieltään. Amerikoissa monet vastaavantyyppiset naiset taas puhuvat kaiken aikaa hunajaisesti, koskaan kiihtymättä tai korottamatta ääntään. Sekin on hupaisaa seurattavaa.

(Maalaus V. A. Serov)

17 Comments:

At 27/11/06 10:20, Anonymous Anonyymi said...

mukavan kevyt juttu iinekseltä. kiitos.
mut mut!
ainahan niitä "sanoilla hurmaajia" on ollut. kautta maailman sivu.
alalla ku alalla.

vaan entäs?
nythä niitä vasta alkaa ilmestyäkin; tänne bittiavaruuteen ,jossa kirjoitettu ilmaus on valttia.ja siellä sitten pannaan parastaan.
joskus niin ettei ymmärrä edes iteensäkään. he he!

mut se et oma nimi on vaikea ilmaista.
on se joskus!
itselläni kävi niin etten ikinä hyväksynyt kasteessa saamaani etunimeä. sen sanominen oli suorastaan tuskallista.ja varsinkin siel salomail minne vanhempieni mukana jouduin.
aina sen sanottuani kyseltiin : mikä se oli? "ei oo suomalainen ". "ei oo tavallinen."

onneksi hakeuduin/pääsin ammattiin jossa ilmoitettiin aina vaan sukunimi. eläköön! kakskytviisvuotta helpotusta.
tätä taustaa vasten voisi olettaa niistä esittäjistä, jotka mutisevat nimensä,
ettei oma nimi ole iha suosikki.

minkäs sille mahat.

satuihan mullekin: "olen ilkka"
"jas, minä kalle" "oli varmaan etunimi?
tää ilkka on mun sukunimeni"
et silleen.
joskin :"ei nimi miestä ....."

nois kimittävist ja honottavist tyypeist pitää ol vähä varuillaan. siinne on voinu joku imageluoja panna koukun pyytämään lähinnä josko tarvittais iltapäivälehdille jotai lööppiainesta.

 
At 27/11/06 10:54, Blogger Iines said...

Itse muistan hävenneeni hieman tyttönimeäni, jota pidin rumana. Avioliiton kautta tullut uusi nimi tuntui helpotukselta, enkä arastellut sanoa sitä, vaikkei sekään niin kaunis ollut, mutta oli kuitenkin selvää suomen kieltä, selkeä yhdyssana.

Nykyään ajattelen niin, että tahtoisin taas ottaa tyttönimeni takaisin, koska kannan nyt ex-miehen nimeä, turhaan, aivan turhaan. Se vekslaaminen vaan emmityttää, mutta saatan vielä vaihtaakin.

 
At 27/11/06 13:12, Anonymous Anonyymi said...

Kyllä minustakin oli ujona tyttönä hankala toistella nimeäni uusissa luokissa. Sitten hoksasin tehdä noi "sulinarit" ja olikin paljon helpompaa foneettisesti.

Oman nimen mumisevaan ilmaisuun on monia syitä, koska esmes jotkut vanhemmat ovat arvattavasti huomaamattaan antaneet lapsilleen etunimen, joka yhdessä sukunimen kanssa muodostaa tiesmillaisia konnotaatioita. Aimo Paukku on erikoisesti jäänyt mieleen.

 
At 27/11/06 14:38, Anonymous titta said...

Puhetyylin voi toki opetellakin. Hiljaisempaa puhuvia pidetään uskottavampina kuin nopeaan ja kovaan ääneen puhuvia. Näin olen jostain lukenut. Minä taas en pidä niistä jotka puhuvat narisevalla äänellä...

Vaikka lausun itse oman nimeni selkeästi, sukunimeni on sen verran harvinainen, että joudun aina toistamaan sen, siis avioliiton kautta saatu sukunimi, tyttönimeni oli myös sellainen josta en pitänyt, jouduin kyllä toistamaan senkin, oli sen verran vaikea nimi sekin.

 
At 27/11/06 14:42, Blogger Sari said...

Tähän väliin tuon pienen kulttuurieroihin liittyvän huomion:

Suomessa ei useinkaan puhutella etunimellä; tarkoitan tällä sitä, että harvoin sanotaan: " Terve, Anne" tai "Mitä kuuluu, Kalle?" .Se kuulostaa ainakin minusta oudon jäykältä, kun taas muissa kulttuureissa(itse nyt tunnen parhaiten italialaisen ympäristön) on luontevaa toistaa toisen nimeä tervehdittäessä ja muutenkin.

 
At 27/11/06 15:12, Anonymous titta said...

Siis se uskottavuus liittyi siihen, että nainen puhuu matalammalla äänellä, ei hiljaisemmalla sorry toi sekoilu. Kimittäjää ei tieten kukaan oikein ota tosissaan, tai tiedä tuota nyt sitten.

Etunimellä puhuttelukin onnistuu joskus ja on ihan mukavaakin jos joku puhuttelee sua etunimellä sanoessaan hei....

 
At 27/11/06 16:17, Anonymous kh said...

Äitini serkku, nainen, sukujaan Savolainen, avioitui Kakkisen kanssa. Naimaikään tultuaan perheen pojat vaativat, että nimi on muutettava. He perustelivat vaatimustaan sillä, etteivät saa Kakkisina morsiamia. Niinpä nimi muutettiin Kalstelaksi, mikä onkin komealta kalskahtava nimi Pohjois-Savossa. Ainoastaan vanhoista sotilasnimistä löytyy jotain vastaavaa. Rakkaat sukulaiseni olivat selvästi helpottuneita, kun kerroin, että Kakkinen ei tarkoita "sitä ihteään", vaan tulee ruotsin sanasta kagge, jota on käytetty liikanimenä lihavasta ihmisestä. Sukunimenä Kagge on perua Kannakselta ja muotoutunut Savossa Kakkiseksi.

 
At 27/11/06 17:53, Blogger Iines said...

Onneksi nimi Kakkinen ei ole enää morsiamen saannin este, sillä morsianhan voi pitää oman nimensä. Ja halutessaan mieskin pääsee Kakkisesta eroon ottamalla vaimonsa sukunimen. Minusta aina pitäisi valita kauniimpi nimi, jotta ne jäisivät elämään. Ihmetellä täytyy sitäkin naista, joka avioliiton myötä muunsi runollisen nimensä Sianojaksi.

 
At 27/11/06 18:16, Blogger Leonoora said...

Tuo tyttönimen takaisin ottaminen ei kai ole kovin monimutkaista, mutta se nimen muuttaminen sitten passiin, henkilökorttiin jne...joka hemputin paikkaan (vai menneekö osa muutoksista automaattisesti?)Avioliiton myötä sain minäkin melko harvinaisen sukunimen, joskin olen myös harkinnut isän sukunimen takaisin vaihtamista. Se on sentään hyvin yleinen, hyvä suomalainen nen-päätteinen sukunimi.
Paikallisradioissamme on pari, tai ehkä useampikin toimittaja, joiden ääni ei mielestäni ole paras mahdollinen radiotoimittajan ammattiin. Päteviä ilmeisesti ovat, mutta äänenväri ja sävy saavat usein ärsyyntymään, ja muu tietotaito jää toissijaiseksi.
Vaikka tietysti minkäs he syntymässä siunatulle äänelleen mahtavat.
Ja sitten vielä itsekehua: Eräs kurssinvetäjä kehui ääntäni, ja sanoi ettenkö voisi ajatella äänikirjojen lukua, vaikka harrastuksena. Kiitin kohteliaasta ideasta, vaikka eihän hommassa sinänsä mitään vikaa olisi. Toisen kerran muka hypnotisoin erään herran äänelläni , mutta siinä oli
humoristista flirttiä mukana :) !

 
At 27/11/06 18:46, Anonymous Anonyymi said...

Nariseva ja venyttäen puhuva naisopiskelija yliopistolta. Siis sellainen oman aksenttinsa hävittänyt. Onko mitään hirveämpää?

Vaimoani kävi haastattelemassa kaksi 3. vuoden sosiologian opiskelijaa hänen kansalaistoimintansa tiimoilta. Jouduin kuuntelemaan opiskelijanarinaa lähes tunnin.
Tavoitellaanko sillä jonkinlaista uskottavuutta? Vai onko se joku identiteettijuttu?

Veikko

 
At 27/11/06 19:59, Blogger Iines said...

Leonoora,

äänelläkin voi hurmata. :) Itse kiinitän nykyään huomiota ihmisten puhumiseen. En voi lakata ihmettelemästä sitä, miten helposti puhe kaikilta käy. Miksi minä, sniff? :)

Veikko,

se stadin nasaalihonotus on jotain selkäpiitä karmivaa. Luulen että narina on kyllä vielä kauheampaa.

 
At 27/11/06 21:12, Blogger Outolintu said...

Paskin Aulis ei ole urbaanilegendaa. Oli samassa koulussa. Pesäpallopomo nykyisin tai ainakin on ollut.

 
At 27/11/06 21:30, Blogger catulux said...

Nomen est omen.

Muistakaapas lapseni, että parempaa itsetuntomittaria ei ole keksitty kuin on ihmisen suhtautuminen omaan nimeensä.

Jos pidät nimestäsi, pidät itsestäsi ja itsetuntosi on OK.

Jos et pidä, tilanne on sitten hieman surullinen.

Olen huomannut tämän faktan myös omassa suhtautumisessani nimeeni. Ennen epäröin rumana pikkuankanpoikasena, nykyään suorastan rakastan nimeäni, vaikka se onkin niitä Suomen oudoimpia ;)

 
At 27/11/06 23:53, Blogger Ripsa said...

Muistaakseni meillä suomen kielen tunneilla oli kahta eri opetusta, kirjoittaminen, ja sitten kielioppi ja suullinen ilmaisutaito, vai millä nimellä tuo viimemainittu olikin.

Meillä ainakin suullinen ilmaisutaito kutistui (isot luokat suurilla ikäluokilla) kerran vuodessa pidettyyn esitelmään. Ei niitä jaksanut kuunnella.

Ulkoa opeteltua lopotusta ilman päätä ja häntää mahdollisimman nopeasti. Poijat olivat tietysti äärimmäisen lakonisia, muutama lause ja äkkiä takas pulpettiin.

Tiedän että radio Ylen Ykkösen ennen klo 12 runonpätkien lukijoista on ollut joskus kalabaliikkia. Suomessa on lausuntataiteilijoita vieläkin, mutta heille pitäisi maksaa runon esittämisestä.

Asia on ratkaistu taloudellisesti: kuuluttajat lukevat runot. Minä olen - ja tietysti ammatillisesti ottaen aivan väärin - mielessäni hurrannut muutamille kuuluttajille jotka ovat aivan selvästi opiskelleet runojen tulkitsemista.

Voisin kuvitella että sellainen itsekuri työssä kuuluu myös muussa puheessa.

Mutta surettaa silti lausujien varmaan olematon työtilanne. Kajaanin lausuntafestarit kerran vuodessa!

 
At 28/11/06 00:39, Blogger JM said...

Aimo Paukku on taatusti olemassa. Oli lankoni, ex. vaimoni kautta. Hän on eläkkeellä oleva merikapteeni ja asuu Turussa.

 
At 28/11/06 08:15, Anonymous Anonyymi said...

JM jo tuossa vahvisti A.P.:n olemassaolon. Ei siis legendaa. En tiedä, onko kyseessä sama henkilö, jonka tunsin. Tämä A.P. oli luokkatoverini pikkuveli. Omituisempiakin ja kiusaamista aiheuttaneita etunimi-sukunimiyhdistelmiä tiedän opettajuuteni ajalta, mutta en tohdi niitä tänne nettiin kirjoittaa.

 
At 28/11/06 08:58, Blogger Iines said...

No, entisenä turkulaisena olen minäkin tuon A.P:n nimen ehkä kuullut, mutta en tunne henkilöä. Komea nimihän se on ja oikealla asenteella siitä jopa voi hyötyä.

Liisa, olet oikeassa, eihän näitä nimiä passaa tällaiseen yhteyteen tänne listata. Itsekin mietin tuota Elvistäni, mutta panin kuitenkin, koska nimihän on kaikin tavoin positiivinen.

Catulux, itsetuntoahan suhtautuminen nimeen peilaa. Mutta siinä pitää ottaa huomioon se, että itsetunto syntyy jo varhaisvuosina ja vahvistuu tai heikkenee lapsuuden ja nuoruuden aikana sen mukaan, millaiseen ympäristöön on osunut, vailla omaa valintaa. Itsetuntoa ei siis voi valita, joskin sitä voi erilaisin metodein ja terapioin kait vahvistaa. Jos siis elää vaikka alkoholistiperheessä, ei itsetunto voi kehittyä kovin vahvaksi, ja lapsi saattaa hävetä vanhempiensa nimeä, koska "kaikki" tietävät hänen häpeälliset kotiolonsa. - On siis vähän kylmää sanoa, Catulux, että nimeen suhtautuminen heijastaa itsetuntoa. Heijastaisi, jos itsetunnon voisi ostaa kaupan hyllyltä.

Ripsa, kuvasit elävästi entisaikojen äidinkielen suullisen viestinnän tunteja. Ajat ovat kyllä muuttuneet, ja toivottavasti opettajat sen myötä.

Esitelmät ovat myös muuttaneet luonnettaan. Esimerkiksi itse kielsin "jumalattoman suuresta aanelosesta luennoimisen" tyystin. Muu olikin sitten vapaata. - Ja näiden esitysten lisäksi on paljon muutakin, keskusteluja, väittelyitä, tekniikkaharjoittelua: mikkiin puhumista tai laulamista, näyttelemistä, videoelokuvan tekoa jne. Uskon, että puheviestintä on yhä enemmän menossa tähän suuntaan, joskin noita kuolettavan tylsiä esitelmiä harrastetaan edellleen luvattoman paljon - niissähän opettaja pääsee vähällä.

Mikähän siinä on, että lausunta koetaan joksikin muinaisjäänteeksi? Olisiko niin, että se on vähäistä yleisön vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Näille nykyihmisille kun pitää olla näkyvää häppeningiä kaiken aikaa. Hiljainen miettiminen ja nauttiminen ei ole mitään, siihen ei jakseta keskittyä.

 

Lähetä kommentti

<< Home