30.11.06

Suruprojektit

Tsunamiomaisten enemmistö hylki Suomen Punaisen Ristin tapaamisia tuoreen iltapäivälehden (IS 30.11.) otsikon mukaan. Juuri niin minäkin olisin tehnyt, sillä en ymmärrä, mitä tekemistä ulkopuolisella, täysin vieraalla henkilöllä on yksityisen ihmisen murheessa. Haiskahtaa trendikkäältä surun tuotteistamiselta, mutta voi toki tapahtua pyyteettömästikin, sillä hyväntekijän sydänhän on puhdasta kultaa.

Vain kolmasosa tsunamissa lähiomaisensa menettäneistä otti edes jollakin tapaa osaa SPR:n surutilaisuuksiin, ja tämä kolmanneskin lähinnä ensimmäisiin tapaamisiin, jonka jälkeen ihmiset alkoivatkin yllättäen surra yksin. SPR on jopa listannut syitä, joiden vuoksi surutapaamisista laistettiin, järjestön voimakkaista motivointiyrityksistä huolimatta: synnytykset, sukujuhlat, työmatkat, sairastumiset.

Eipä ihme, että järjestössä harmiteltiin kohderyhmän poisjääntiä, sillä tähän suruprojektiin oli panostettu mittavasti. Oli valmisteltu erilaisia sururituaaleja, kuten kynttiläpöytiä ja veteen ajelehtimaan jätettyjä surulautasia. Oli myös tilattu lehti- ja tv-kuvien perusteella aasialaisia lyhtyjä, mutta lyhdyt jumiutuivat tulliin eivätkä ehtineet suurimpaan suruun. Toiseen tilaisuuteen ne olivat ehtineet, mutta kova pakkanen oli haitannut sytyttämistä.

Nyt kun Juice on kuollut, koko Suomen kansa suree, tai sen ainakin oletetaan surevan. Juicen rallit ovat tauon jälkeen alkaneet soida yötä päivää radiokanavilla, samoin kuin Aki Sirkesalon kuoltua hänen levynsä kokivat ennennäkemättömän myyntipiikin. Sirkesalohan antoi monen muun uhrin tavoin tsunamitragedialle kasvot, kuten väitettiin, kun ahmittiin liikkuvaa katastrofikuvaa televisiosta ja nopeasti myyntiin tulleilta videoilta. Nyt lehtien yleisönosastossa toivotaan Juicelle omistettua valtakunnallista hiljaista hetkeä, jolloin koko Suomen kansan toivotaan hiljentyvän kesken pikkujoulutouhujen muistamaan yhtä suurimmista taiteilijoista, joita Suomessa on ollut ja tulee olemaan.

Tympäisee se, miten hyväksi ihminen kuoltuaan muuttuu. En usko, että Juice eläessään olisi piitannut hiljaisista hetkistä ja järjestöjen suruprojekteista suuriakaan. Miksi ihmisten ei annettaisi surra rauhassa rakkaimpiaan, sillä kukaan ei voi sitä tuskaa pois ottaa eikä edes helpottaa. Ymmärrän shokkitilanteen tuen, jota jokainen meistä saattaa tarvita, ja ennen kaikkea ystävien antaman tuen. Itsensä kanssa kuitenkin tilit on tehtävä selväksi senkin asian kanssa, että jokainen kuolema vie meitä lähemmäksi omaa kuolemaamme. Siinä tarvitaan hiljaisuutta, luonnossa kulkemista, taivaalle tähyilemistä, silmien sulkemista, rauhaa, rauhaa, rauhaa. Ja koska ihmisen elämä on luonnollista rytmiä, ilo tulee surun jälkeen, kun aika on, ei yhtään ennen.

(Maalaus Lord Frederick Leighton)

33 Comments:

At 30/11/06 16:11, Anonymous Jussi said...

Sinänsä tuollaisessa joukkosuremisessa ei ole mitään uutta. Ei niin kovinkaan kauan sitten kirkko hoiti hommaa ja kirkkoihin mentiin joukkomurheen aikoina suurin joukoin. Näissä koko maan kattavissa nykyisissa hiljaisissa hetkissä paistaa läpi jonkinlainen teennäinen yhteisöllisyys tai yhteisöllisyyden kaipuu.

Nuoruuteni Juicelle voisin sallia tuollaisenkin muistamisen. Enkä pelkästään sen vuoksi, että se olisi täydellinen osoitus siitä, miten nuoresta kapinallisesta viimeistään kuollessaan tulee yhteiskunnan tukipylväs. Sen jälkeen Juicen tuotantoa odottaa todnäk. uudelleenarviointi, jossa nuoret vihaiset miehet ja naiset teilaavat hänen sanavalintansa väinölinnamaisina tympeän demarisuomen edustajina.

 
At 30/11/06 16:50, Anonymous Anonyymi said...

Tympäisee myös, kaikkinainen terapiasirkus ja kynttilöinti.

 
At 30/11/06 17:04, Anonymous Anonyymi said...

Nämä kynttelöinnit ja terapoinnit ovat median tuontitavaraa. Alkoivatko ne prinsessa Dianasta, en muista. Ennen surtiin kylinä, perhekuntina ja yksin. Ei kai suomalainen temperamentti niin äkkiä muutu, että ulkomaan mallit tänne heti istuisivat? Kyllä se vie vuosikymmeniä, jos yleensä on muuttuakseen.

Lähipiirin käytännön apu on asia erikseen. Sitä sureva kaipaa ja tarvitsee.

 
At 30/11/06 17:29, Blogger Iines said...

Näillä suruprojekteilla en ajatellut viitata niinkään yhteisöllisyyteen, vaan siihen, että suru on ikään kuin tuotteistettu kapealle sektorille, tietylle kanavalle, joka hoitaa suruprojektin niin, ettei yhteisön tarvitse ottaa siihen osaa.

Yhteen kokoontuminenhan sinänsä on ikivanha perinne tuntemattoman uhan, vaaran ja kuoleman edessä. Se on hyväksi ihmiselle ja auttaa ymmärtämään käsittämätöntä.

Projektoitu ja terapioitu suru sen sijaan mielestäni yrittää kaventaa suremista kieltämällä prosessin luonnollisen rytmiikan. Ja onhan nykyihmisellä alkuihmistä enemmän tietoa tuntemattomista uhista kuten kuolemasta.

 
At 30/11/06 17:40, Anonymous Ellinoora said...

Arvostan Juicen lauluja, mutta tuskin hän ihmisenä sentään mikään elämää suurempi sankari lienee ollut kaikkien mielestä. Nyt on löydetty yhteisöllisen suremisen trendi, aiheitahan riittää. Välillä tuntuu ihan kornilta nähdä tienposkissa ja kadunkulmissa näitä yhteisösurun alttareita, ei niistä aidosti surevat lähiomaisetkaan aina lohdutusta osaa löytää. Nähtävästi tuntuu tarpeelliselta jotenkin osallistua, liittyä joukkoon, jolla on tunnesisältöinen kosketus menetyksenä koettuun.

 
At 30/11/06 18:55, Blogger Iines said...

Nähtävästi tuntuu tarpeelliselta jotenkin osallistua, liittyä joukkoon, jolla on tunnesisältöinen kosketus menetyksenä koettuun.

Mietin mitä tällaisella tuntemattoman uhrin "suremisella" kompensoidaan? Ja sitä, mikä saa ihmiset itkemään, kun heille tuntematon on kuollut. Surraanko siinä yleensä vaan sitä, että kuolema muistuttaa olemassaolostaan, tulee liian lähelle, muistuttaa ajan rajallisuudesta?

 
At 30/11/06 21:25, Anonymous Anonyymi said...

Elämme elämyskollektivismin aikaa.

 
At 30/11/06 21:42, Anonymous b. said...

Juice oli eläessään niin suuri egoisti, että taatusti olisi tyytyväinen nähdessään kuolemastaan painetut suuret otsikot ja laskisi onnellisena rööki huulessa kirjoitettuja palstamillimetrejä.

Onhan se tympäisevää, että ihmisestä tulee hyvä vasta mullan alla. Tosin en ymmärrä niiden ihmisten happamuutta Juicen muistokirjoituksiin, jotka itse joukkopsykoosissa herkuttelivat Politkovskajan kuoleman muistolla. Oi sitä kynttiläpalvomisen juhlaa. Ehkä tuollaisella kulturellit haluavat erottaa itsensä rahvaasta.

 
At 30/11/06 21:55, Blogger Iines said...

Minulla ei ole mitään Juicen muistokirjoituksia vastaan. Hyvä verbaalikko ja sanoittaja - laulutaidosta en niin tiedä - ansaitsee hyvät loppusanat.

Mielestäni valtakunnallinen minuutin hiljaisuus vain on kovin teennäinen ja kenties kuitenkin ylimitoitettu tapa muistaa boheemia sanaseppoa. Annetaan nyt vain pölyn laskeutua rauhassa mestarin arkulle. Laulut elävät.

 
At 30/11/06 23:35, Blogger catulux said...

"Tympäisee myös, kaikkinainen terapiasirkus ja kynttilöinti"

akh osui keskelle maalia. Onnittelut. Suru on sellainen tie, joka on kuljettava ihan yksin. Ehkä joku voi hetkeksi pysähtyä pitämään kättä kädessäsi polullasi, mutta yksin sinun pitää se kulkea ja kenties myös kasvaa matkasi aikana..totisesti...amen.

Ja suremisen muotojen muuttuminen liittyy nitisevään ääneen, joka syntyy kun yhteiskunnan rakenteet ovat muuttumassa (en kuitenkaan sanoisi murtumassa). Kuunnelkaa! Ettekö kuule??

Tuo rutina/narina kuuluu, koska eräs tärkeä ihmisiä yhteiskuntaan ja tiettyyn yhteisöön kiinnittävä liima ei enää toimi, eikä pidä.

Eli mikä liima? Siis uskonto. Vai kuinka ??

 
At 1/12/06 00:04, Blogger Iines said...

Oikeastaan kyse ei taida olla uskonnosta tai sen muuttumisesta, vaan isommista, laajemmista asioista, joihin viittasin jo puhuessani ihmisen pelosta käsittämättömän edessä.

Kyse on siis klassisesta tiedon murtautumisesta tajuntaan, käsittämättömän piiriin kuuluvien asioiden supistumisesta.

Kun tiedon määrä kuolema-asioissakin lisääntyy, itse tapahtuma saa uudet kehykset. Emme tarvitse enää laajan yhteisön yhteenkokoontumista hätäkokouksena ymmärtääksemme tapahtuneen, koska ymmärrämme mitä ruumiille tapahtuu. Sen sijaan tarvitsemme henkilökohtaisempia riittejä purkaaksemme ahdistustamme vääjäämättömän asian edessä.

Sytytetty kynttilä tai turmapaikalle tuotu nalle muistuttaa elävästi muinaista uhria tuonelan porteilla, manan väelle. Nyt vain lahjat ovat henkilökohtaisempia, mutta sama riitti lie kyseessä kuin ennenkin.

 
At 1/12/06 00:04, Blogger catulux said...

"ilo tulee surun jälkeen, kun aika on, ei yhtään ennen."

Hetkinen.



"Seine virtaa Mirabeaun sillan alla
ja rakkautemme minun tuleeko mielessä pitää? Ilo saapui aina surun jälkeen.

Tulkoon yö, lyököön kello
menkööt päivät. Minä jään."



Tässähän kopioidaan Apollinairen klassikkoa. Tietoisesti vai tiedostamatta ?

 
At 1/12/06 00:14, Blogger catulux said...

"Kyse on siis klassisesta tiedon murtautumisesta tajuntaan, käsittämättömän piiriin kuuluvien asioiden supistumisesta."

Iines-hyvä. Sinähän puhut kuitenkin täysin uskonnosta. kosmologi Valtaoja puhui samasta asiasta. Hän käytti "käsittämättömän piiriin kuuluvien asioiden supistumisesta"-termin sijasta sanaa AUKKOJEN jumala.

Joka tarkoittaa sitä, että "Jumala" pienenee sitä mukaa kun tieto lisääntyy. Ennen tietoa ei ollut. Jobin kirjassa Jumala uhoaa: "Tiedätkö, Job, missä on rakeiden varastot ? " Job ei tiennyt, mutta me tiedämme.

Oletko lukenut Valtaojaa ??

Ja muista,että ennen uskonnon riitit riittivät, mutta eivät enää koska uskonto on alkanut menettää merkitystään meidän mielissämme...

 
At 1/12/06 00:15, Blogger Iines said...

Apollinairen siltaruno on kirjassani, mutta tietoisesti en lainannut. Eiköhän tuo "ilo saapuu aina tuskan jälkeen / ilo saapuu surun jälkeen" ole ihmiskunnan yhteistä henkistä pääomaa, joka pulpahtelee milloin mistäkin pintaan.

 
At 1/12/06 00:22, Blogger Iines said...

Moni muukin asia pienenee kuin Jumala tiedon lisääntyessä. En viitannut Valtaojaan.

Oikeastaan, mitä muuttumista sellainen on, että vaihdetaan leluja, mutta leikki pysyy samana?

Kysyn siis oikeastaan, tarvitseeko uskonto jumalaa. En nimittäin itse näe uskonnon kuolevan, vaikka jumala kuolisikin. Tulee uudet jumalat, sillä ihminen tarvitsee uskonnon. Siinä mielessä uskonto ei muutu, sen sisin olemus.

 
At 1/12/06 00:38, Blogger catulux said...

Uskonto, myytit ja oikeastaan koko inhimillinen kehitys lähtee kysymyksestä miksi.

Miksi olemme täällä, miksi aurinko mousee ja miksi kuolemme ?

Näihin kysymyksiin toi ennen uskonto selkeän ja yksinkertaisen vastauksen. "minä olen Herra Sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia. Piste."

Ja se oli siinä.

O. Spengler muuten väitti Länsimaiden perikato-kirjassaan, että uskonto on tärkein kulttuuria ja kehitysta yllä pitävä voima. uskonnon merkityksen vähentyessä, myös kulttuuri alkaa kuolemaan. Ja sitä mukaa tieteet ja taiteet.

Ja siinä olet luultavasti oikeassa , että uskonnot muuttuvat. Ihminen kait tarvitsee uskontoa ollakseen ihminen. Luultavasti?

Lopuksi Reko Lundanin muistokirjoitus HS:ssa:

" Ja saitko tältä elämältä.mitä halusit, kaiken jälkeen?
Sain.
Ja mitä halusitkaan ?
Kutsua itseäni rakastetuksi,
tuntea rakastetuksi tässä maailmassa."

Raymond Carver

Eli tässä siirryttiin yleisestä yksityiseen. Siis deduktio??

Amen....

 
At 1/12/06 08:20, Blogger Iines said...

No jaa Catulux, taidat tahallasi unohtaa nyt tuon teologisen selitysmallin rinnalta metafyysisen ja positivistisen maailmanselityksen. Ihminen ei niinkään ole etsinyt jumalaa, vaan selitystä käsittämättömälle, josta tässä kaiken aikaa puhun.

Syy käsittämättömälle löydettiin jumalan/jumalien ohella demoneista, abstrakteista voimista tai ideoista tai sitten empiiristä tietä, luonnonlakien löytymisen myötä.

Spengleriä ennenhän jo Montesquie kait esitti, että lait, uskonto, tavat ja talouselämä ovat vahvassa sidoksessa ja toisiaan tukevia, yhteistä kasvupohjaa kaikelle kulttuurille?

 
At 1/12/06 12:22, Anonymous molly said...

Ihmiset haluavat kuulua osana johonkin suurempaan julkiseen ilmiöön. Kun vaikka tsunami tai julkkiksen kuolema puhututtaa, mukaan tulee muunnos ilmiöistä 'olin siellä minäkin', 'savua - mennään katsomaan tulipaloa' ja tv:n reality-ohjelmat. Suremisen ja asioiden arkisen askarruttamisen välinen ero on paikoittain julkisyhteisöjen edustajillakin heikentynyt kun kriisipuhelimia ynnä muuta tuotteistusta pukataan aiheesta kuin aiheesta. Saadaan pari iltapäivälehteä myytyä ja kulttuurintutkijoille mielenkiintoista materiaalia mutta eipä juuri muuta.

 
At 1/12/06 12:57, Blogger Sari said...

Vaikuttaa siltä, että jokaisella on mielessään jonkinlainen myytti siitä, millaista on (arvokas?)sureminen, ja kun tuo myytti rikotaan vaikka julkistamalla surua myytistä poiketen, se aiheuttaa närkästymistä, jopa suuttumusta.

Minusta suru ei ole kenenkään yksinoikeus, eikä siten myöskään se, miten sitä ilmaistaan.
Itse en ole vakuuttunut siitä, että pitää surea yksin, mutta en menisi kenellekään näkemystäni tuputtamaan surun hetkellä; enintään olisin vain läsnä.

Voi olla, että kynttiläsirkus on vain osallistumista löyhään median rakentamaan yhteisöllisyyteen. Mutta me elämme yhteiskunnassa, jossa yhteisöllisyys on kuin onkin vahvasti median varassa; tekeekö se siitä vähemmän arvokasta? Pinnallisempaa? En olisi siitä yhtään niin varma.
Ehkä tämä "sirkus" kertoo siitä, että ihmiset etsivät tapoja surea yhdessä, kun perinne ei kanna.

Päälleliimatut, ulkopuolelta annetut yhteisöllisyyden ilmaisut, jollaiseksi tulkitsen Punaisen ristin lyhtyseremonian, eivät toimi niin helposti kuin spontaanit tai perinteeseen sidotut eleet, juuri koska yhteisön on muodostuttava vapaasti, jotta yhteenkuulumisen tunne olisi aito.

Henk. Koht.Juicen kuoleman aiheuttama suru on minulle tunne, vaikkei kovin syvä, jonka merkitykseen liittyy myös se, että tiedän vaatimattomassa surussani olevani yksi monista. (Ehkä ulkosuomalaiselle kaikki tuollaiset uutiset kotimaasta ovat myös siksi koskettavia, että ne konkretisoivat sitä nostalgiaa, joka aiheutuu siitä väistämättömästä tosiseikasta, että asiat muuttuvat, ja minä en ole läsnä)

Sekin on arvokasta.

 
At 1/12/06 20:12, Blogger catulux said...

Iines.

Nämä pitää määritellä.

positivismi= filosofinen suuntaus, jonka mukaan tiedon on nojauduttava vain todettuihin tosiasioihin

metafysiikka = filosofian osa, joka tutkii olevaa sellaisenaan

Ok. Ehkä näkökulmani on hieman ahdas ja vaatisi avartamista. Mutta jotenkin tuntuu, että sinä olet jotenkin "derivoimassa" kuolemaa, joka meidän kaikesta suuresta ja suuresti lisääntyneestä tietomäärästä on yhä meille käsittämätön ja mysteeri.

Siksi kuoleman edessä posivismi ja olemisen muut selitysmallit eivät oikein päde. Reko Lundanin viimeisessä haastattelussa HS:ssa, mies totesi jotenkin niin, että hautausmaan portista kuljettaessa TIETO, muuttuu tuhkaksi. Tämä ei koske vain arkussa makaavaa raatoa, vaan myös saattoväkeä. Haudan syvyyteen tuijottaessa kylmä käsi tuntuu olkapäällä ja mielessä on se olennainen kysymys; Mikähän on tämän jutun nimi??

Tietenkin materian ylivaltaan uskovat hengen kieltäjät pystyvät suhtautumaan kuolemaan stoalaisen viileästi. Mutta luulenpa, että kun heidänkin aika lähestyy miesten lahkeet tutisevat..

Eli uskonto+jumala+sururiitit ovat olleet se ainoa työkalu, joilla kuolema on voitu kohdata ja samalla käsitellä se mielessämme.

Työkalut ovat meiltä uskon mukana kadonneet ja ihmeissähän me etsijät olemme.

Siinä olet varmaan oikeassa että, uskonnot tulevat ja menevät, mutta aina kaipuu jumalaan jää ihmisen sydämeen.

Luulisin.

(Montesquie tuo mieleen vain vallan kolmijakoopin. Olen siis aika sivistymätön moukka.)

 
At 1/12/06 21:14, Blogger Ripsa said...

Kuolemaanhan liittyy oleellisesti surun ohella pelko. Että siis minä seuraavaksi.

En usko että pelko useimmilla niinkään liittyy siihen että ruumis ja sen tieto, kuten Catulux asian määritteli (Lundanin näytelmissään kertoma tieto jäi elämään, samoin lapset, jotka soluissaan kantavat informaatiota myös isästään, katoavat ja häipyvät olemattomiin, vaan varmaan suurin osa pelkää kipua.

Sitä torjumaan ihmiset yrittävät saada aikoja lääkäriltä. Kova homma jos on nuori/nuorehko eikä diagnooseja mielellään anneta, ettei ihmisiä suotta panna jonoon, joita ei pitäisi olla.

Ja puhutaan hyvästä kuolemasta, saiko kuolla ilman kipuja vai kivuista huutaen.

Kuolema on medisiinarien käsissä. Heidän työnsä taas on tulosvastuullista. On kai niin että parempi kuollut kuin kituva, kaikille osapuolille.

 
At 1/12/06 22:17, Anonymous Anonyymi said...

Siksi kuoleman edessä posivismi ja olemisen muut selitysmallit eivät oikein päde.

Totta, tieto ei päde siellä, missä sitä ei ole, mistä sitä ei tule. Siksi natsien suosima empiirinen moraali salli holocaustin: Poissa silmistä, poissa sydämistä.

 
At 1/12/06 23:08, Blogger Iines said...

Nämä pitää määritellä.

positivismi= filosofinen suuntaus, jonka mukaan tiedon on nojauduttava vain todettuihin tosiasioihin

metafysiikka = filosofian osa, joka tutkii olevaa sellaisenaan
(Catulux)

Puhuin mm. kulttuuriantropologiassa tunnetusta August Comten kolmijaosta, jonka mukaan ihmishengen kehityksessä on kolme päävaihetta: 1. teologinen, jonka mukaan pelottava ja käsittämätön ovat jumalten ja demonien toiminnan tulosta; 2. metafyysinen, jonka mukaan käsittämätön on abstraktien voimien ja ideoiden aikaansaama; ja 3. positivistinen, joilloin turvaudutaan empiiriseen eli kokemusperäiseen selitysmalliin.

Eli uskonto+jumala+sururiitit ovat olleet se ainoa työkalu, joilla kuolema on voitu kohdata ja samalla käsitellä se mielessämme.

Oletkos ollenkaan lukenut vastauksiani juuri sinulle. Tätähän minä juuri yritin sinulle sanoa. Mitäs luulet tämän tarkoittaneen: "Oikeastaan, mitä muuttumista sellainen on, että vaihdetaan leluja, mutta leikki pysyy samana?" (Iines) Väännetään nyt vielä mutkat suoriksi: Kun ennen riiteissä evästettiin vainajaa tuonelaan runsain eväin ja kultakoruin ja miekoin, niin nyt tuodaan kuolinpaikalle pehmoleluja ja kukkia ja kynttilöitä. Kyllä se pinkki nalle on tarkoitettu vainajan kainaloon, turvaksi matkalle sinne jonnekin, samoin kuin ennen ne eväät, tuonelanmatkalle. Samalla ne tietenkin lohduttavat antajaa.

Montesquien Lakien hengessähän (1700-luvulla) käsittääkseni vain oivallettiin eri alojen voimakas riippuvuus toisistaan. Kaikki alueet tarvitsevat toisaan kukoistaakseen: kulttuuri, uskonto, talous, lait jne.

 
At 1/12/06 23:38, Blogger catulux said...

Ripsa.

"Kuolemaanhan liittyy oleellisesti surun ohella pelko. Että siis minä seuraavaksi.

En usko että pelko useimmilla niinkään liittyy siihen että ruumis ja sen tieto, kuten Catulux asian määritteli (Lundanin näytelmissään kertoma tieto jäi elämään, samoin lapset, jotka soluissaan kantavat informaatiota myös isästään, katoavat ja häipyvät olemattomiin, vaan varmaan suurin osa pelkää kipua."


Niin, pelkäävät varmaan kipuakin, mutta ennen kaikkea sitä tuntematonta, käsittämätöntä ja mustaa kuolemaa. SIIS sitä hetkeä, kun MINÄ hajoaa, katoaa. Minua ei enää ole.

Laiha lohtu on , että geenit jäävät, mutt minuus ei.


Ja länsimaiselle, maallistuneelle individualistille tämä on kaikkein karmein ajatus. Idän uskonnoissa minuuden katoamiseen suhtaudutaan eri tavalla; siellä minuuden katoaminen esim. buddhalaisilla Nirvanassa, on vastine meidän paratiisille.

Meille luterilaisille kristityille nirvana lienee helvetin esikartano.

Tietenkin fakta on, ettei suuri osa suomalaisista tajua oman uskontonsa teologiasta, yleensä Raamatusta ja esim. sakramenttien (kaste, ehtoollinen) tärkeydestä uskonnossamme hölkäsen pölähdystä.

Siirrytään siis itään:

"Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen
Otat sen kämmenenlle
Kummeksit: onko sitä?"

Tsurayuki/suom. T.Anhava

 
At 1/12/06 23:50, Blogger Iines said...

Kun tässä nyt kierretään kehää, niin saliittaneen pieni sivuhuomautus.

Termi käsittämätön jota olen ajanut tähän keskusteluun kaiken aikaa mukaan, on uskontotieteen termi ja pitää sisällään juuri sen, mitä tässä nyt kierretään kuin kissa kuumaa puuroa: pelkoa suuren tuntemattoman eli kuoleman edessä. Jumalalla ei siis ole mitään tekemistä sen kanssa, eikä oikeastaan uskonnollakaan. Ihminen vain kysyy, mitä tämä on? Mitä kaikki tämä on? Sen käsittämiseksi siihen on ympätty mukaan koko kristillinen käsitteistö jumalineen ja ylösnousemisineen yms.

Ja juuri tähän pelkoon käsittämättömän edessä sinä nyt siis päädyit Catulux. Minä aloitin siitä. ;)

"Ja he katsovat tuuleen ja puhuvat toistensa ohi." (Iines itse)

 
At 1/12/06 23:58, Blogger catulux said...

Tämä oli mielenkiintoinen pätkä:

"Puhuin mm. kulttuuriantropologiassa tunnetusta August Comten kolmijaosta, jonka mukaan ihmishengen kehityksessä on kolme päävaihetta: 1. teologinen, jonka mukaan pelottava ja käsittämätön ovat jumalten ja demonien toiminnan tulosta; 2. metafyysinen, jonka mukaan käsittämätön on abstraktien voimien ja ideoiden aikaansaama; ja 3. positivistinen, joilloin turvaudutaan empiiriseen eli kokemusperäiseen selitysmalliin."


Ja ymmärrän mitä ajat takaa sanoessasi nykyisistä joukkosuremisriiteistä näin:

"Oikeastaan, mitä muuttumista sellainen on, että vaihdetaan leluja, mutta leikki pysyy samana?"

Mutta kirjoituksissasi on mielestäni ristiriita, koska väität että

"Kun tiedon määrä kuolema-asioissakin lisääntyy, itse tapahtuma saa uudet kehykset. Emme tarvitse enää laajan yhteisön yhteenkokoontumista hätäkokouksena ymmärtääksemme tapahtuneen, koska ymmärrämme mitä ruumiille tapahtuu."

Siis tavallaan väität, että me nykyajan ihmiset olemme jo Comten kolmannella tasolla suhtautumisessamme kuolemaan. Ja lisääntyneen tiedon kautta kuolema "saa uudet kehykset."

Siitä huolimatta hyväksyt kuitenkin nykyiset kuolemaan liittyvät uudet riitit eka tason viitekehyksessä?

Minun selkea mielipiteeni on, että kuolemaa ei pysty katsomaan kuin Comten 1. tason kateederilta; samalla huutaen jumalaa apuun....

 
At 2/12/06 00:11, Blogger catulux said...

Niin. Putkipuhumista ja pimeässä hapuilua oikeita sanoja etsien, eväänä epätoivo ja matkaoppaana ahdistus. Sitähän tämä koko elämä on.


"Jumalalla ei siis ole mitään tekemistä sen kanssa, eikä oikeastaan uskonnollakaan. Ihminen vain kysyy, mitä tämä on? Mitä kaikki tämä on? Sen käsittämiseksi siihen on ympätty mukaan koko kristillinen käsitteistö jumalineen ja ylösnousemisineen yms."

Ynnä muut uskonnot: islam, buddhalaisuus, hindulaisuus, konfuts... etc.

Mutta näyttää että ilman uskontoa me etsijät olemme hiukkasen eksyksissä, vailla suuntaa. Itse muuten haluaisin kovasti uskoa, mutta olen ilmeisesti liiaksi paaduttanut sydämeni


Uskotko tuohon mitä kirjoitit? Riviesi välistä näkyy Räsänen ja Nietzhe? ;)

 
At 2/12/06 05:35, Anonymous Anonyymi said...

Hyviä kommentteja kautta linjan.

Kiitti iinekselle ja catuluxelle, joilta sain tällä kertaa inspiraation itsenäisen kommenttipäreen kirjoittamiseen .

Se ei ehkä valmistu vielä tänään, mutta toivotaan, että jo huomenna.

Aion edelleenkin jatkaa "kampanjaani" osoittaa, että Nietzschen (ja Camus`n) ajattelu on käyttökelpoinen "työkalu" mitä moninaisimmilla kulttuurikritiikin alueilla tarvitsematta orjallisesti toistaa hänen ajatuksiaan.

Toisin sanoen - parasta filosofiassa ja kirjallisuudessa on olla dialogissa kirjoittajan kanssa sekä yrittää katsella ja pohtia maailmaa tekijän näkökulmasta/-mista.

 
At 2/12/06 10:03, Blogger Iines said...

Siis tavallaan väität, että me nykyajan ihmiset olemme jo Comten kolmannella tasolla suhtautumisessamme kuolemaan. Ja lisääntyneen tiedon kautta kuolema "saa uudet kehykset."

Siitä huolimatta hyväksyt kuitenkin nykyiset kuolemaan liittyvät uudet riitit eka tason viitekehyksessä?
(Catulux)

Kyllä, ajattelen juuri noin. Tiedostin itsekin tuon ristiriidan, mutta ajatuksiltaanhan ei kuitenkaan voi vaatia yhdessä linjassa pysymistä, selkeyttä kylläkin.

Eikö ole aika jämähtänyttä ajattelua sellainen, jossa pitäydytään tiukasti yhdessä näkökannassa sulkemalla muut vaihtoehdot väärinä pois? En siis osaa kiinnnittää laivani ankkuria vain yhteen satamaan.

Se vielä, että ihmiset ovat erilaisia. Olemme kaikki eri portailla tuossa Comten kolmijaossa. Ja mikä ihmeellisintä, sitä voi olla kaikilla portailla yhtaikaa.

Ajatusten pirstaleisuus on ihmiselle tyypillistä, Catulux, joten uskon aina siihen mitä kirjoitan.

Minäkin haluisin uskoa, mutta valikoima on niin laaja etten tiedä mihin. Kaipaan kuitenkin jotain korkeampaa, hengen ylevyyttä, kohottautumista yli rajojen. Parhaimmillaan tällaista korkean tunnetta, irrottautumista itsestään ja arjen kahleista saa taiteesta: musiikista, kuvataiteista, kirjallisuudesta. Minulle esteettiseen nautintoon sukeltaminen on pala jumaluutta.

 
At 2/12/06 15:42, Blogger catulux said...

"Kaipaan kuitenkin jotain korkeampaa, hengen ylevyyttä, kohottautumista yli rajojen. "

Eräässä jutussa se kyllä tapahtuu. Siinä on estetiikka, taiteet; musiikki, värit, uskontokin...siis kaikki.

Silloin kuulet korvissasi maailman kauneinta musiikkia, näet vain kauniita värejä ja muotoja ja tietenkin luet koko ajan sitä parasta lempikirjaasi; levollisella mielellä, tietysti joulun aikaan ja hieman suklaata maistellen.



Luultavasti ja valitettavasti kyseessä lienee kuitenkin illuusio.

Ehkä on parempi etsiä vaan sitä oikeaa uskontoa ja oikeaa jumalaa ;)

 
At 2/12/06 16:46, Blogger Iines said...

Tämä viimeisin kommentti menee minulta nyt yli hilseen, käyttääkseni kulunutta kuvaa.

Eräässä jutussa tapahtuu kyllä - tämän uskon ymmärtäväni. Tosin tuo kirjan luku sitten taas pistää miettimään, mahdanko sittenkään tajuta.

Ehkä on parempi etsiä vaan sitä oikeaa uskontoa ja oikeaa jumalaa ;)

Eli on siis yksi oikea??? Sain eri kuvan kirjoituksistasi. Vai etsiminenkö sinänsä on tärkeää, kuten Coelhon Alkemistissa?

 
At 2/12/06 23:36, Blogger catulux said...

"Ajatusten pirstaleisuus on ihmiselle tyypillistä, Catulux, joten uskon aina siihen mitä kirjoitan."

Vetoan sinun sanoihisi.
Vaikka tuo edelliseni oli ontuva kirjoitus; sanat hukassa kuten Väinämöisellä.

Jossain kuitenkin on valo ja kauneus ja kaikki.

Kirjoituksen Idea liittyi Sir Elwoodin biisiin:

"jumalaani etsin ja Sinut viimein sain." ;)

 
At 3/12/06 07:57, Blogger Iines said...

Catulux, kaunosielu. :)

 

Lähetä kommentti

<< Home