Keep smiling!
Panin kuvablogiini oman kaksivuotiskuvani pramille, kun tuoretta kuvaa ei nyt saa kameraa kastelematta. Muutama muukin bloggaaja on pannut lapsikuvansa näytille, joten meemi on hyvässä alussa ja lisää kuvia tulee toivottavasti.Tähän mennessä kuvia yhdistää vakavuus, totinen ilme tärkeän hetken edessä. Itse aloin miettiä jopa sitä, olisiko ihmisen perusilme vakava, ja hymy olisi siitä jonkinlainen vääristymä. Nimittäin lapsi ei hymyile kuvissa ennen kuin oppii tajuamaan, mitä miellyttäminen on, eikä ainakaan ennen kuin oppii vastaamaan hymyyn hymyllä, siis matkimalla aikuista.
Mietin jopa sitä, miksi ihminen ylipäänsä hymyilee. Hymyhän rasittaa kasvolihaksia, pingottaa ne virneeseen. Voihan sitä olla täysin tyytyväinen ilme peruslukemillakin. Hymy saa aikaan myös paljon teeskentelyä ja huijaamista. Virtuaalin hymiötkin pohjaavat hymyilyyn. Kun ruudulla ei voi virnistää, pitää panna hymiö, joka alleviivaa sitä, mitä halutaan osoittaa toiselle itsestämme - yleensä miellyttävyyttä ja ääretöntä hauskuutta. Ei viitsitä hioa ilmaisua vastaamaan sanoja, tunteita, tai ei osata. Tai sittten vaan teeskennellään miellyttävää, koska tahdotaan olla kaikkien kaveri, eli tahdotaan että kaikki rakastavat meitä.
Pidän vakavista ihmisistä, saan väristyksiä alituisesti hymyilevistä tyypeistä ja virtuaalin hymiörakastajista. Milloinkahan alkuihminen keksi, että suun vetäminen korviin päin oli merkki mielihalun myötämielisyydestä? Siellä jossain on manipulaation alku. Minusta kannattaisi katsoa lapsia, jotka ovat kuvissa vakavia, ellei heitä kutiteta tai naurateta studioon tuoduilla leluilla tai naamanvääntelyillä, joihin he vastaavat oppimillaan ilmeillä, juuri kuten alkuihmiset tekivät. Kaikki on opittua, sillä myös simpanssi oppii vastaamaan ihmiseen hymyyn.
En tarkoita tällä sitä, että nauraa ei saisi, päinvastoin, nauru tervehdyttää ihmistä, vie surumielen pois, palauttaa elintoiminnot normaaleiksi. Voisiko sen huumorin mieluummin etsiä arkipäivän komiikasta, satiirisista ja jopa lakonisista tokaisuista ja vaikkapa tästä kirjoituksesta kuin korvissa olevista suupielistä ja hymiöistä tai toteamuksesta, että hymyile, niin sinulle hymyillään. Hymyn takanahan voi humista tyhjyys ja välinpitämättömyys ja valtava egosentrismi. Ja olisikohan vielä niin, että hymyllä voi myös puukottaa; liika hymyily voi peittää vaikka mitä, ja vielä niinkin että huumorilla ja hymyllä ei välttämättä ole niin kiinteää sidosta kuin luulisi?
(Yllä olevassa valokuvassa Valtteri, Foto Nisula 2004)
LISÄYS MYÖH.
Sekaannuksen välttämiseksi lisään tähän alle vielä oman kuvani:
LISÄYS 6.12.
Tässä havaitsemiani meemiin osallistuneita Blogistanin lapsukaisia: Sinä ja minä ja Hentun Liisa, Puntun Paavo ja Juortanan Jussi, Laurilan Lassi, myllärin Matti, ympäri tuvan
posted by Iines @ 8:48 ap.
29 comments
29 Comments:
Hurmaava!
Iineksen ominaislaatu näkyy jo tässä varhaisessa kuvassa.
Mutta siis, ei tämä ole minun kuvani, vaan jonkun tuntemattoman Valtterin (ks. alaviite)!
Outolintu, en minä ole vihainen, vaan pikemmin ujo, katsohan oikea kuva kuvablogistani, jonne jutussa on linkki. Sieltä ominaislaatuni näkyy paremmin.
PS Lisäsin oman kuvani jutun alaosaan, koska oletan Outolintu-Obeesian tulkinneen Valtterin minuksi.
Oma jälkikasvuni hymyili jo aika pienenä kuvissakin, ihan ilman pakottamista tai kehottelua. Muistan kuitenkin itse olleeni aika vaivalloisesti kuvattava, koska en suostunut hymyilemään käskystä. Koulukuvauksetkin olivat kidutusta.
Luulen että luomuhymy on ihastuttava asia. Kammoan myyntihymyjä tai vinoiluhymyjä, niinkuin kai kaikki.
En itse käytä hymiöitä, ellei vaarana ole, että ilman hymiötä voisi tulla väärinkäsityksiä. joka väliin lämäistynä hymiötkin menettävät merkityksensä, tottakai.
Koomikot eivät yleensä muuten hymyile, se on totta.
Saattoi olla asiallinen korjaus väärinkäsityksen välttämiseksi. Määttiä. On tuo ylimmäinen enempi Anto Leikolan näköinen. Oli kuvassa kuka tahansa, niin saattaa siitä silti ilmetä iineksen ominaislaatu.
Niin saattaakin, ja ehkäpä tulkinnat aina kertovat enemmän meistä itsestämme kuin siitä, mitä tulkitsemme. Eli kyseessä olisi jälleen kerran tyhjän aukon täyttäminen omalla ajatusmaailmalla.
Sari, yksi parhaista koomikoista, suuri idolini on Buster Keaton! Onko joku nähnyt hänen hymyilevän koskaan?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hymy,
tässä vielä lisää hymystä :)
Mielenkiintoista miettiä, mitä kaikkea hymyn takana saattaa olla. Itse olen havainnut ainakin sen, että pelko ja jännittäminen ilmenevät usein hymyilynä.
Luomuhymyä onneksi vielä löytyy. Olen tässä viikonvaihteessa seurannut muutamaa ilmeikästä taaperoa leikeissään.
Oikeassa kuvassasi olet vakava ja hieman varautunut. Taidat oudoksua kuvaustilannetta.
Olen kyllä hieman pettynyt, että et ollutkaan ylemmässä kuvassa.
Enkä minä kerkiä alaviitteitä lukemaan. Ovat vielä pienellä präntättyä tekstiä!
Outolintu,
yritin kyllä olla selkeä ja ajattelin, että linkki kuvablogiini johtaa oikean kuvan äärelle.
Vaan noinhan netissä liikutaan: vilkaistaan nopeasti otsikko, kuva ja sana sieltä toinen täältä. Ei ihme, että väärinkäsityksiä sattuu. Voisi tietysti kai kuitenkin olettaa, että kommentoija on lukenut koko jutun?
Hassusta. Minä varhaisimmissa kuvissani nauran niin, että poskihmpaat näkyisivät, jos niitä vielä olisi. Myöhemmin vastahankittu käly kysyi: "Hymyiletkö sinä koko ajan?" Taitaa olla syntymävika.
Miulle tuli sellainen miete, että kun eri aikoina tuo valokuvaus on ollut vaihtelevasti merkittävä sosiaalinen tapahtuma ja sehän näkyy myös eri aikakausina otetuista kuvista... niin miten mahtaa nykylasten kuviin alkaa heijastua se, että he yhä varhaisemmin voivat alkaa hahmottaa kuvaamisen ja kuvan välisen yhteyden, kun digikamerassa kuvan voi katsoa heti sen ottamisen jälkeen. Meillä tämä näkyy siten, että 1 v pojastani on erittäin vähän mielekkäitä toimintakuvia, koska hän heti kameran nähdessään ryntää katsomaan, millainen kuva tuli (ja haluaa siis nähdä itsensä kameran ruudussa). Välillä huijaan ja laitan kameran kiinni mitään näyttämättä, jotta saisin edes jonkun kuvan otettua. (Hänestä on kyllä paljon epätarkkoja kuvia kun hän on juoksemassa kohti kameraa...)
Uskoisin, että kuvauksen muuttuminen vaikuttaa, marikki. Ja se, millainen kuvaustilanne on. Tutun kuvaajan kanssa lapset ovat vapautuneempia.
Ajattelen myös niin, että tutuissa tilanteissa lapsi käyttää tuttuja ilmeitä ja eleitä, vanhemmilta opittuja hymyja ja muuta.
Tilanne on kuitenkin nykyäänkin sama kuin ennen, kun kuvaaja on vieras, samoin kuvauspaikka. Lapsi on tällöin mielestäni paljaana, yksin, vailla automaattisesti tapahtuvaa elehdintää. Tällöin hänen ilmeensä on vakava, perusilme. Hän ei ole varma, mikä ilme ja ele pätee tässä tilanteessa ja mikä saa vastakaikua.
Osallistuin myös tähän meemiin blogissani.
Lapsena olin yleensä valokuvissa kauhea poseeraaja ja hymylijä, mutta se muuttui joskus noin seitsemän tai kahdeksan ikävuoden kieppeillä. Sittemmin olen ollut kuvissa varsin vakava.
Hymiöt auttavat kyllä ymmärtämistä, etenkin chattiessa.
:-x
Mua ahdistaa Suomessa se hymyjen puute - tosin kesäisinhän sielläkin hymyillään, mutta me käydään Suomessa yleensä jouluiseen aikaan, ja mua masentaa se pimeys ja se, että ihmiset vaikuttavat vihaisilta, kun kukaan ei hymyile =/ En tosin voi sietää myöskään jenkkityylisiä tekohymyjä, jotka eivät koskaan yllä silmiin asti..
Itse hymyilen (ja nauran) paljon, ja koen tosi omituisena, että joku ehkä pitäisi sitä peittelynä tai lipevänä käytöksenä - lipevyys tai peittely eivät voisi olla kauempana minusta. Muutenkin Irlannissa on ihan tavallista nähdä paljon aitoja hymyjä.
Muistan, kun aikoinaan näytin fotoalbumeitani yhdelle amerikkalaiselle ystävälleni (kuvissa tuttuja, sukulaisia, maisemia, yms.) - muutaman albumin plarattuaan hän kysyi, eikö Suomessa koskaan hymyillä!
Rakastan myös hymiöitä (varsinkin .gif tiedostojen muodossa), eikä kävisi mielessänikään teeskennellä tai huijata jotain, kun postitan hymiöitä! :O Olen vuosikaudet piirrellyt käsin kirjoitettuunkin tekstiin pieniä kuvia, joten miksen tekisi samaa myös koneellisen tekstin kanssa?! Se on minulle jonkinlaista pientä kirjoitettua komiikkaa.
Enpä just nyt muista, missä mulla on lapsuuskuviani (joista suurin osa on Suomessa, mutta itsellänikin on muutamia). Jatkan toki meemiä, kun löydän sopivaa materiaalia.
Minua kiinnostaa siis se, miksi ihminen on valinnut nimenomaan hymyn ´viestimään myötämielisyyttä, mutta taidan ymmärtää syyn, kun tutkin asiaa fysiologiselta pohjalta.
Sanotaan nimittäin, että hymyyn tarvitaan vain 17 lihasta, mutta kulmien kurtistamiseen ja vihaiseen ilmeseen yli 40. Tuo ehkä on ratkaissut alunperin sen valinnan.
En minäkään hymytön ole, mutta kyseenalaistan kyllä ylettömän ja jatkuvan hymyilemisen, koska näen sen vähän hermostuneena eleenä. Rauhallisen ihmisen ei tarvitse miellyttää hymyilyllä eikä toisaalta tarvitse kiukutella rypistelemällä naamaansa.
Minusta suomalainen ihminen on kaikessa koruttomuudessaan varsin ystävällinen, jos vilkkaampi eurooppalainen tai amerikkalainen tai kuka vaan, ei ole kovin ennakkoluuloinen ja sellainen, joka ei tunne pikku maitten kulttuuria, vaan tarkastelee asioita vain omasta suuremmasta ja vanhemmasta kulttuuristaan käsin.
Meiltä suomalaislta vaaditaan niin paljon, jopa se, että meidän tulisi aina olla se ymmärtävä osapuoli ja jopa luopua omista tavoistamme. Nokka pystyyn ja ylpeästi eteenpäin.
Täällä ei tarvitse niska kenossa kulkea kun vesi sataa muutenkin nenästä sisään.
Meiltä suomalaislta vaaditaan niin paljon, jopa se, että meidän tulisi aina olla se ymmärtävä osapuoli ja jopa luopua omista tavoistamme. Nokka pystyyn ja ylpeästi eteenpäin.
Mitä kummaa?
Ulkomailla kulkiessani olen aina saanut selvitellä, että minulla ei ole puukkoa mukanani, siis sitä, jolla tapettiin miljoona ryssää talvisodassa. Etten rentoudu piiskaamalla itseäni kuumassa kopissa puun oksilla. Mutta myöntää kyllä on täytynyt, etten tykkää jos joku istuu viereeni bussissa, junassa, metrossa, lentokoneessa tai missään muuallakaan.
Sinulla on jo tuossa kuvassa hyvin kysyvä, hieman torjuva, hämmentynyt katse, mutta kaikenkaikkiaan havaitsee jo tulevan viisaan naisen syvyyttä.
Itselläni ei ole monta kuvaa lapsuudestani, Varhaislapsuudestani ei yhtään, tai ehkä neli-viisivuotiaana olen pikkuveljen avoimen arkun äärellä mummon talon edessä lähisuvun seassa. Muutamia muitakin kuvia on, varsinkin Riihimäen asemalta ja äidinäidin rappusilla serkkujeni kanssa otetut. Vasta kouluikäisenä päsin valokuvaajien ottamiin kuviin, niitäkin on vain yksi ainoa tallessa. Ensimmäisen luokan luokkakuva. Saatan laittaa niitä blogiini, kunhan löydän ne jostakin.
Nyt aikuisena on sitten jo ihan liikaakin itsestäni valokuvia. Ihmetyttää oikein olenko minä ollut nuo kaikki eri persoonat vuosien saatossa.
Tähän loppuun kuuluisi oikeastaan jokin merkki perään, mutta hymiökään ei just nappiin ole sopiva kun pitäisi kuulua myös ääni!!
Hymyn psykologinen ja vuorovaikutuksellinen puoli ovat nekin kiinnostavia. Kun 6-8 viikon ikäinen vauva väläyttelee ensimmäiset hymynsä - se on jotain! Yleensä ne hymyt saa äiti (tai muu hoivaaja). Aluksi ne ovat epävarmoja välähdyksiä mutta vähitellen, kun äiti riittävästi toimii vauvansa peilinä (eli hymyilee ja reagoi positiivisella tavalla) ne vahvistuvat ja kuukauden parin kuluttua vauva jo hekottaa ääneen.
Ja jos äiti jostain syystä (esim masennuksen tms vuoksi) ei vastaa vauvansa vuorovaikutusyrityksiin, voi tämä pieni olla hyvinkin vakava. Joskus vauvat myös houkuttelevat aikuista mukaan naureskeluun kaikin mahdollisin tavoin.
Äh, tätä voisin jatkaa vaikka kuinka mutta jätän tähän. Kiehtova aihe kuitenkin, innostaa aina.
Käpsä,
juuri noinhan se käy. Ihminen siirtää eleet ja ilmeet eteenpäin.
Kun lapsi oppii, että hyvissä tilanteissa hymyillään, niin toki se hymyilee perässä, ja sitten itsenäisesti ilman mallia.
Se mikä on pointtini, on se, että hymy itsessään ei ole ollut olemassa myötämielisyyden symbolina, vaan ihminen on valinnallaan ratkaissut, että se on, koska se on helppo ja käytännöllinen tuottaa.
Mietin, että jos ihminen olisi aikojen alussa ruvennut vaikka nostamaan sormeaan pystyyn aina kun on hyvä olo, ja alaspäin kun on huono, niin tehtäisiinkö niin edelleen. Ja kehua retosteltaisiin sillä, missä iässä meidän vauva oppisi nostamaan sormaan pystyyn tai alas....
Se oliskin kyllä hauska tietää, kuka sen ihmiskunnan historian ensimmäisen hymyn väläytti! Ilmeisesti palaute oli kuitenkin niin positiivista, että kannatti tehdä se toistekin.
Kyllä vaan, hymy on ns. vähimmän vastuksen liike ja syvään piirtynyt ihmismielen tajuntaan. En nyt kuitenkaan sano, että hymyilemisiin tai hymyillään kun tavataan enkä ole muutenkaan yhtä hymyä, muuten vain tyytyväinen.
Minäkin osallistuin Perhealbumin aarteissa omalla kuvalla eli siis täällä
http://perhealbuminaarteita.blogspot.com/2006/12/min-2-vuotta-meemi.html
Teennäinen hymy ei ole hyvästä, mutta aito hymy kyllä ihastuttaa. Itselleni on luotu pandan katse ja alaspäinkääntyneet suupielet, mutta olen silti pohjimmiltani erittäin iloluontoinen =D
Minäkin osallistuin, vakavalla ilmeellä sekä ruutuhamella!
http://saturation.vuodatus.net/blog/339454
Hyvä tämä kuva-idea kaikenkaikkiiaan Iines! Meissä jokaisessa on tuo pieni tyttö tai poika edelleen, pidetään siitä hyvää huolta!
"Hymyhuulet suukon saavat, hymyhuulet huomataan, hymyhuulet parin löytävät"...jne. lauletaan eräässäkin vanhassa iskelmässä.
Olen Stellon ja Käpsän "linjoilla" tässä hymy-asiassa.
Aito hymy kertoo: Minä pidän sinusta, tahdon sinulle kaikkea hyvää. Taas äklön teennäisen kaupparatsumaireuden kyllä tunnistaa jokainen, toivottavasti.
Lähetä kommentti
<< Home