Lyhyt oppimäärä puolisosta
Kuka tai mikä on puoliso? Milloin kumppanista tulee puoliso? Riittääkö parisuhde siihen, että ollaan puolisoita?Hämmästyin, kun luin iltapäivälehdestä, että kirjailija Anja Snellman (ent. Kauranen) saapui puolisonsa Jukka Orman kanssa johonkin tilaisuuteen. Eihän siitä ole vuottakaan kun hän oli avioliitossa Saska Snellmanin (ent. Saarikoski) kanssa. Ja uusi suhde lie lehtien mukaan vasta keväältä alkanut, mikäli tulkintani on oikea.
Maajussin morsiamessakin ollaan jo puolisoita (Susanna ja Harri, IS joulukuussa), vaikkei lopullisia valintoja ole kai televisiossa näytettykään. Tiina Jylhällä on uusi puoliso heti kun entisestä irtautuu, samoin Hannele Laurilla on aina puoliso kainalossaan, tosin joka kerta eri mies, kun kuvaa katsoo. Miten on mahdollista, että kumppani on nykyään välittömästi puoliso, kun häntä kuitenkin pidetään vain kyllästymispäivämäärään asti ja sitten hankitaan taas tuoretta tilalle? Viittaan tässä yhteydessä lintumaailmaan, jossa puoliso valitaan kuolemaan saakka.
Missä ovat sulhaset ja morsiamet, missä heilat ja mies- tai naisystävät? Ja ennen kaikkea, missä ovat rakastajat ja rakastajattaret? Suomen kielen perussanakirjan (II osa, s. 545) mukaan puoliso on yhtä kuin aviopuoliso, mies tai vaimo. Liittäisin tähän merkitykseen kyllä vielä avopuolison silloin kun eletään yhdessä vuosikaudet.
(Maalaus Paulis Postasz)
posted by Iines @ 11:31 ap.
60 comments
60 Comments:
Se olisikin virkistävää jos joskus titteli olisi " petikumppani" tai "puhelinseksipartneri" tai "kulissipoika/tyttökaveri" :)
Puoliso on minustakin aviopuoliso, tai avopuoliso, poikakaverit, partnerit ja muut on sitten erikseen.
Iines, sen verran korjausta, että ei kaikkialla lintumaailmassa ole ikuisesti kestävää rakkautta.
On tapauksia joissa puoliso on eri joka kerta kun pesitään. Jostain luin että muuttolinnut saattavat pesiä sekä talvella että kesällä, kesällä täällä ja talvella siellä jossain.
Onhan noita ikiuskollisia, niin kuin joutsenet ja sorsat ja semmoiset. Sitten on erikseen vielä poikasten hoivaus. Meidän isokuovi esimerkiksi kyllä pesii yleensä samoissa maisemissa, mutta munat munittuaan naaras painuu tiehensä parempiin maisemiin ja koiras hoitaa jälkikasvun.
No, tästä on ollut puhetta. Jotenkin tuntuu siltä, että puolisoksi on vaikea ajatella sellaista, jonka kanssa ei ole lapsia.
Vaikka se alkaakin olla yhä yleisempää.
Terv.
Ripsa (nyt Tampereella, parin tunnin päästä Hesassa, irti kaikesta, mutta ennen kaikkea Vaasasta, naimisissa saman ihmisen kanssa 37 vuotta)
Mitäs sitä turhia kursailemaan suomen kielellä.
Sanotaan, miten asiat yleistyneen parisuhdekäytännön suhteen todella ovat.
Puoliso merkitsi ennen sitä ja tätä - ah niin ihmeellisen iiihanaa ja pysyvää.
Ehkä näin on myös nyt, joskin kummallisesti vain ajantaju näyttää muuttuneen. Pysyvä merkinnee kvartaalitaloudessa enintään vuotta.
Mikä termi sitten sopisi paremmin ilmaisemaan puolison todellista roolia etenkin julkisuuden "vinkuintiaanien" tapauksessa?
Soon tietty vakituinen panokaveri. Kattaa myös termit rakastaja/-tar jne.
Täytyy nimittäin muistaa, että julkimolla voi olla myös tilapäisiä panokavereita - jopa yhtä aikaa vakituisen kanssa.
*
Kuvitellaanpa seuraavanlainen lööppi: "Iltakohu" 15.12.2006.
PERVOA MENOA - Hannele Lauri paljastaa eronsa todellisen syyn.
"Annoin vakituiselle panokaverilleni kenkää - puolison mielestä kenkä oli parempi kuin Hannele!"
Lööpin lainausmerkit ei oikein rimmaa mutta ajatus kai tuli selväksi...
Tässäkin asiassa lienee paras tyytyä siihen, miten perhe itse asian määrittelee. Minusta on samantekevää asutaanko yhdessä vai ei - kahden asunnon suhde voi yhtälailla olla vakiintunut parisuhde kuin yhden asunnon.
En silti sanoisi Ihmissuhdettani puolisoksi, hän on "sulhanen", elämänkumppani tai miesystäväni. Kihlauksella ei enää ole mitään juridista merkitystä ja mekin menimme kihloihin vain siksi, että emme jaksa selitellä suhteemme laatua Italiassa, missä näillä asioilla on vielä merkitystä. Ja olihan syynä sekin, että haluan pitää kahta sormusta avioiduttuamme.
"Sulhanen" on kömpelö sana ja "morsian" tuo mieleen kermakakku-unelman.
Rakennuslautakunnan kokouksissa olen pyytänyt jääväämään itseni niissä asioissa, joissa luvanhakijana on Ihmissuhteen työnantajafirma. Perusteluksi olen ilmoittanut "esiaviollisen sukupuolisuhteen". Tätä ei kuitenkaan ole jostain kumman syystä merkitty pöytäkirjaan, vaikka jäävätty on.
Puoliso on kulttuurisidonnainen juttu. Nainen on miehen kylkiluusta ja sanokaamme häntä miehettäreksi. Mies on pelkkää maan tomua, johon on puhallettu elämän henki.
Joko vesi on noussut rapuille asti?
PS. Raunokin heräsi.
Minusta puolison käyttäminen mies- tai naisystävästä, rakastajasta tai rakastajattaresta kuvastaa kielen köyhtymistä ikävällä tavalla, koska vaihtoehtoja sanalle löytyy. Samalla se kertoo sanomaansa uudenlaisesta kevyttunne-elämän testailukulttuurista, jossa etsitään tyydytystä vähimmän vastuksen keinoin.
Ei siinä mitään, mutta asioita voisi nimittää oikeilla nimillään ja säästää puolison vasta sille kestokumppanille, jos sellainen eteen tulee. Itse voisin käyttää puheessa vaikka nimitystä minun rakkaani, minun miesystäväni, minun kumppanini. Mikä vika näissä on?
Vai onko kyseessä rakkauden nymfomania, jossa ihminen on kykenemätön saamaan sukupuolista tyydytystä ja etsii sitä sen vuoksi koko elämänsä eri kumppaneista? Ja kukin kumppani vuorollaan on puoliso?
*
Akh, tulvavesi hipoo jo varpaita, ja pitäisi päästä kuvaamaan. Kaamospäivä vaan on niin lyhyt, ettei valon aikaa riitä joulukiireiden keskellä. Tänään kuvasin pullanpaiston lomassa sipulikukkia, jotka ovat takapihalla jo hyvässä kasvussa.
Mistähän tuo puoliso sana on alkuaan tullut, puolesta (puolikas jotakin), puoliskostako? Pitäisi kai tarkistaa sanakirjasta...
Tässä on minun miespuoliskoni, tässä naisenpuolikkaani...no edellinen ei ollut kovin vitsikästä.
Aviomies ja avionainen...miksi nainen muuten on aviovaimo, mutta mies on aina mies?
Mistä se susiparikin lie nimensä saanut?
Leonoora
Sanahan tulee vanhasta joululaulusta, jossa sanotaan, että kaks vain valveil on puol isoa.
a-k.h se hallitsee myös joukko-opin...
Sinä Rauno saivartelet kuin Paavali. Joukko koostuu yhdestä tai useammasta alkiosta, mutta ei puolikkaista. Mitä Russell tuohonkin sanoisi. Kävisikö sitten niin, että joukko, jossa on vain puoli alkiota, on puolijoukkue.
Vastaus a-k.h:lle
x=y ↔ ∀z’ [x∈z’ ↔ y∈z’] + ∀x[x∈y’ ↔ x∈z’] → y’=z’ + ∃z’∀x[x∈z’ ↔ Φ(x)] = (∀x, y [xRy ∨ yRx])- ~.
Mitäs helvettiä täällä saivarrellaan ?? Määritelkää hyvät ihmiset, Sokrateen tapaan , mistä puhumme.
Siis avioliitosta. Siis parisuhteesta. Ja käsitteestä puoliso.
Ainoa järkevä mies näyttää olevan (taas) Räsänen , joka näkee olennaisimman.
Avioliitto/parisuhde on instituutio, joka lienee muurahaisyhteiskuntamme tärkein sellainen. Tietenkin ko. instituutio on mahdollistanut länsimaisen kulttuurin nousun ja kukoistuksen; pitämällä hyvänä lapsimuurahaisiamme ja tarjoamalla heille turvallisen kodin. Sen jälkeen perillisimme jatkavat isiltä perittyä käyttäytymismallia, joka yhä uudelleen rikastaa kulttuuria ja kasvattaa muurahaiskekoamme.
Instituuioiden myllyssä pienet yksilöt yleensä murenevat jauhoiksi. Tai kuten Camus sanoi, yhteiskuntamme on järjestäytynyt sillä tavalla, että se tappaa kotona, perhepiirissä hiljaa kuluttamalla.
"Ettekö ole huomannut, että yhteiskuntamme on nimenomaan järjestäytynyt tämänlaatuista likvidointia varten ?"
Sen vuoksi on aika naurettavaa pohtia puoliso-sanan syvempää merkitystä. Pitäisi nähdä metsä puilta.
Tietenkin aina löytyy sellaisia, jotka väittävät yhä rakastavansa puolisoaan vielä 30 vuoden yhdessä olon jälkeen.
Siis Joillekin yksinäisyyden ja muutoksen pelko, tottumus ja tapa, yhteiset lainat, velat ja lapset ovat pukeutuneet rakkauden valepukuun.
Kaunis Iines ja muut herätkää!! Rakkaushan on lihaa...
Rakkaus on tytisevää sylttyä.
Raunolle kiitos tyhjentävästä, joskin hienokseltaan straw man -henkisestä vastauksesta.
Ai että naurettavaa pohtia puoliso-sanan syvempää merkitystä?
Minusta taas on hyvinkin naurettavaa sanoa noin, koska se todistaa jälleen kerran, miten hyvin joku on tietävinään kaiken, miten kirkkaana ja aukottomana oman aivotoimintansa tulosta pitää.
Kielihän koostuu pelimerkeistä eli sanoista, jotka kantavat yhteisiä ja yleisesti hyväksyttyjä ja tunnustettuja merkityssisältöjä. Jos nyt sitten joku media/julkut alkavatkin käyttää näitä pelimerkkejä omalla tavallaan, saa kai sitä ihmetellä, jos ei pysy perässä tai hurraa uudismerkityksille.
Minusta panokaveri puolison merkityssisältönä on kyllä arkirealismia, eli ei ole kyse siitä, että pyöreähuulisena olisin kysynyt, mitä sana oikein meinaa. Kysymykseni ydin oli ehkä todeta taas vaan yhden pelimerkin muuttaneen muotoaan, joskaan en ole tyytyväinen tuohon selitykseen, jonka sain kahdestakin suusta.
Toinen motiivini oli katsoa, missä määrin päreeni lukijat juoksevat median = julkkujen lanseeraamien käsitteiden perässä taputtaen pikku kätösiään hyväksyvästi yhteen. Ja kyllähän ne taputtivat.
Loppuhuomautuksena kyllä vielä se pointti, joka panotouhun/lihallisuusaspektin esittäjiltä (Räsänen, Catulux) jäi sanomatta, että kyllä kai parisuhteessa nyt sentään muutkin seikat ratkaisevat kuin panohalukkuus, sillä panokaverinhan saa aina - korostan aina - halutessaan, mutta ei sitä rakasta.
Jos edessäni seisoo kymmenen miestä, voin haluta panokaveriksi heistä vaikkapa viittä, mutta todennäköisesti korkeintaan yhtä vain voisin rakastaa ja kelpuuuttaa parikseni. Siksi minusta panokaveri ei ole yks yhteen puolison kanssa.
Lehmä potkaisi piian pyörryksiin. Kun piika virkosi lehmän alla ja näki utareet yläpuolellaan, hän loihe lausumaan: - So so, pojat, ei kaikki yhtä aikaa.
Mietin vaan, että saako puolisoaan rakastaa 20 vuoden jälkeen.
Miksi pitkä ihmissuhde on nykyisin myytti?
Itse en pelkää muutoksia tai yksinäisyyttä (joskus jopa kaipaan sitä), minulla ei ole mieheni kanssa yhteisiä velkoja, (vain omia) ja lapset ovat kohta muuttamassa pois kotoa. Mutta kyllä mää rakastan.
Se on kai sitten vain tottumisesta kiinni. Vai?
..tai sitten pitää odottaa vielä 10 vuotta, jotta voi puhua pitkästä suhteesta.
Jos nyt sitten joku media/julkut alkavatkin käyttää näitä pelimerkkejä omalla tavallaan, saa kai sitä ihmetellä, jos ei pysy perässä tai hurraa uudismerkityksille.
Minä kyllä tykkään Matti Nykäsen suomenkieleen lanseeraamista ilmauksista: Elämä on laiffii, Lahti on mesta paikka, Jos joku asia on varma niin se on varma, Elämä on ihmisen onnellisinta aikaa jne.
Sari, hienoa lukea kerrankin siitä, että joku oikein sanoo rakastavansa vielä 20 vuoden jälkeenkin. Tässä nyt tietenkin on sitten oma kysymyksensä se, mitä eroa on kiintymyksellä, tottumuksella, (läheis)riippuvuudella ja rakkaudella. Itse en osaa sanoa, sillä minulla ei ole kokemusta 20 vuoden rakkaussuhteesta. Minusta rakkaus miehen ja naisen (+ homoseksuaaliset variaatiot tietenkin) välillä sisältää kuitenkin jotain muuta kuin tottumuksen. Jokin kipinä tai syke tai lievä euforisuus pitäisi olla, jotta sitä voisi sanoa rakkaudeksi eikä sisar-velisuhteeksi.
Mitä Matti Nykäsen kommentteihin tulee, hän on aina ollut lohkaisuissaan lempilapseni. Olen jopa kehunut häntä jossain nettikirjoituksessani - olisiko ollut vanhassa Illuusia-blogissani. En kyllä saanut silloin vastakaikua vaan lähinnä tyrmistyneen hiljaisuuden.
Muistan haikeudella Matin entisiä naisia, koska hän aina uuden tavattuaan sanoi jotain omaperäistä, kuten "kihlat siintävät nyt Viron suunnasta" (eestitär kyseessä), tai "se on menoa nyt". Näitä Matti-lausahduksia on varmaan kirjattuna netissäkin.
Minusta Matin verbaliikasta voisi tehdä vaikka gradun.
Kyllä nämä kommenttilootasi urokset Iines, ovat sekä hauskoja, jokainen myös tavallaan oikeassa!
Elinkumppani on mielestäni aika hyvä versio, kertoohan se myös tuosta elimellisyydestä!
Höpö höpö ja vielä kerran höpö. Ei ole mies mikään ajatusten Tonava, vaan hokee polvihousuisena oppimiaan ja hakkaa "naisiaan", mitä on turha serotoniinin vajeella selittää, mutta siitä vain, ottakaa pulloon ja härnätkää.
Avioliitto/parisuhde on instituutio, joka lienee muurahaisyhteiskuntamme tärkein sellainen.
Kuulostaa kovin totalitaariselta, että parisuhde, parittelu, on/olisi institutionalisoitu. Enemmittä puheitta sanon, että rakkautta ei voi laitostaa, ei missään.
Catulux said:
"Siis Joillekin yksinäisyyden ja muutoksen pelko, tottumus ja tapa, yhteiset lainat, velat ja lapset ovat pukeutuneet rakkauden valepukuun."
Sitten on vielä muistot tuosta kuumimmasta lihallisuuden ajasta, kenties niilläkin on jotakin merkitystä, 50-v ohittaneet, mutta varsinkin 80-miehet eivät paljon muusta taida enää uneksiakaan.
Kaikki vastoinkäymiset, nöyryytykset, ristiriidat, loukkaukset, jos niistä selviää parisuhteessa vuosien kuluessa seesteisemmille vesille, (pystyy unohtamaan ja antamaan anteeksi) voi olla, että parhaimmassa tapauksessa kumppanukset elävät yhdessä lopun elämäänsä.
Noissa koitoksissa he oppivat tuntemaan toisensa. Kenties siinä vahvistuu myös käsitys toisen merkityksestä, tärkeydestä omaan elämään.
Kompromissi ihmisen erillisyyden ja läheisyyden tarpeesta ja toisen hyväksymisestä sellaisena kuin hän on. Olisiko se sitä rakkautta sitten?
"Loppuhuomautuksena kyllä vielä se pointti, joka panotouhun/lihallisuusaspektin esittäjiltä (Räsänen, Catulux) jäi sanomatta, että kyllä kai parisuhteessa nyt sentään muutkin seikat ratkaisevat kuin panohalukkuus, sillä panokaverinhan saa aina - korostan aina - halutessaan, mutta ei sitä rakasta."
Entreeni keskusteluun oli ehkä hieman raju, mutta seison sanojeni takana.
Puoliso-käsitteen sinä irroitit täysin sen sosiaalisesta rakenteesta, jonka minä näen oleellisempana. Enkä halua nostaa panopuuhia enkä yhden illan suhteita malliesimerkikiksi todellisesta rakkaudesta.
Yritin painottaa vain sitä seikkaa, että ilman seksuaalista sähköä parisuhteessa ei ole mitään rakkautta. Rakkaus on lihaa. Kipinä on primääri, rakkaus sen seuraus.
Leonoora ja Sari täällä yrittävät kovasti puolustella läpi elämän kestävää rakkautta, mutta eiköhän Ahmatova ollut oikeassa, kun hän totesi, että "parhaiten unohtaa kun näkee joka päivä."
Pistän vielä Bukowskin erilleen, että teksti on luettavampaa....Siinä on se olennaisin.
Yksin kaikkien kanssa
liha peittää luut
ja tajuntonta laitetaan
sinne sekaan
ja joskus sielu
ja naiset rikkovat
maljakoita seiniä vasten
ja miehet juovat liikaa
eikä kukaan löydä
sitä oikeaa
mutta etsimistä jatketaan
ryömien sänkyihin
ja sängyistä pois.
liha peittää
luut ja
ja liha etsii
jotain enemmän kuin
liha.
ei mitään toivoa:
me olemme kaikki
saman merkillisen kohtalon
vankeja.
kukaan ei koskaan löydä
sitä oikeaa.
kaatopaikat täyttyvät
huumekorttelit täyttyvät
hullujenhuoneet täyttyvät
sairaalat täyttyvät
hautausmaat täyttyvät
mikään muu
ei täyty.
Charles Bukowski (1922-1995)
Sehän on hyvä, että töitä riittää.
Rakkaus on lihaa.
Miksi et sano, että se on sosiobiologista atraktiota omaan tyhmyyteen?
Minusta on outoa, että pitkäikäistä suhdetta joutuu nykyisin selittelemään ja puolustelemaan; tuntuu kuin älykkyys ja luonne asetettaisi automaattisesti kyseenalaiseksi, koska on pysynyt saman ihmisen kanssa kimpassa, ja vielä kehtaa höpistä rakkaudesta.
Itselleni rakkaus on aika moniulotteista; siihen kuuluu ruumillisuus ja henkisyys, toisen hyväksyminen ja kaikenlaista sielullista ja runollista ja ties mitä hienoa ja banaalia, mutta myös se tottumus.
Kiintyminen on aika biologinen prosessi,aivan kuten ihastuminen ja rakastuminenkin (joka on kai kemiaa, siis ihan konkreettisesti), mutta se ei tee siitä yhtään vähempiarvoista.
Kyllä ne toisen feromonit voi olla tehokkaita vielä vuosienkin päästä!
a-k.h.
Tämä oli hieno ja utilitaristinen pointti!
"Sehän on hyvä, että töitä riittää."
Kiitos hienosta kommentista! Tämä tuo valoa ja uskoa jopa tähän keskiluokkaiseen Tartarokseen, jonka olemassaolon useimmat tässä blogissa kommentoivat kieltävät ;)
Sarin kommentti nosti mieleen erään runonpätkän. Olikohan L.Nummen??En enää muista..
Jotenkin näin se meni:
"En halua olla minkään instituution puolesta puhuja. Mutta onko se minun vikani, jos rakastan helvetillisesti erästä naista? Etenkin jos , tämä nainen sattuu olemaan oma vaimoni."
Voikohan tämä olla mahdollista???
Ei kai sentään?
...Rakkaus on lihaa...
höpö höpö, _himo_ on lihaa, eikä sillä pelkästään ole rakkauden kanssa juurikaan tekemistä... rakkaus on paljon enemmän, vaikka toki siihen kuuluu osana seksuaalinen puolikin.
mikä muuten oikeasti on rakkauden määritelmä?
Mitäkö on rakkaus? Tässä muutamia määritelmiä miljoonien joukosta. Itse allekirjoitan ensimmäisen tarkimapana:
Rakkaus on syvä eroottinen kiintymys toiseen henkilöön. (Suomen kielen perussanakirja)
Rakkaus on aistien runoutta. (Honoré de Balzac)
Rakkaus ja ystävyys sulkevat pois toisensa. (Tunt.)
Rakkaus on intohimoista voimakkain, sillä se valtaa yhtä aikaa pään, sydämen ja aistit. (Voltaire)
catulux, sitaatti osui nappiin!
Jotkut asiat ovat komlisoituneet vuosimiljoonien varrella, mutta eiköhän ns. rakkaus lähtökohtaisesti perustu suvunjatkamisviettiin. Ihminen on siitä omituinen eläin, että se on käytännöllisesti katsoen jatkuvasti kiimassa.
Rupesin tässä lanttulooraa vahtiessani äimistelemään ihmisen viettejä. Mitkä ne muut ovatkaan?
- Näin vieraantunut on urbaani ihminen, että hokaa ensimmäiseksi seksivietin. Pitänee perehtyä aiheeseen.
Et varmaan tee huvikses lanttulooraa, joten eiköhän itsesäilytysvietti kulje kärjessä. En tarkoita, että joku hujauttaisi sinua tikkuisen lanttulaatikon takia. Eräänlaista itsesäilytystä se on suvunjatkaminenkin. Kun mietit asiaa, niin muistaa erottaa toisistaan vietit ja perustarpeet.
Huomasin, että edellä sanotun voi ymmärtää väärin, jos nyt mitään voi väärin ymmärtää tai ymmärtää yleensä, mutta antaa huulen lentää.
Kyllä tein huvikseni lanttulooraa, jotka just vedin uunista, 4 kpl tuli puolestatoista kilosta lanttua.
Mitäs sieltä kärjen takaa mahtaa vielä tulla? Sukupuolivietti, imemis- eli ravinnonsaantivietti - nämä ovat henkiinjäämis- eli itsesäilytysviettejä. Nämä varmaan jokainen hoksaa heti. Mutta entä sitten? En tiennyt olevani näin uuno, vai onko minulla tapana vain ajatella niin omalaatuisesti, että en näe helppoja asioita nenäni edessä..
Freud-sedältä (Johdatus psykoanalyysiin s. 499) lyhyesti lainaten:
"Niin päädymmekin siihen, että kaikki tuntemamme vietit jakautuvat kahdeksi pääryhmäksi, nimittäin eroottisiin vietteihin, jotka pyrkivät yhdistämään elollisuutta yhä laajemmaksi kokonaisuudeksi, ja kuolemanvietteihin, jotka vastustavat tuota pyrkimystä ja koettavat palauttaa ennen vallinneen elottomuuden olotilan. Näiden viettien yhteistoiminnasta ja keskinäisestä kamppailusta saavat alkunsa elämän kaikki ilmentymät, jotka kuolema aikanaaan päättää."
Nälkää ja rakkautta Freud nimeää kahdeksi päätarpeeksi/päälajiksi.
Eli ne ovat itsensä säilyttäminen ja lajin jatkaminen viettejä. (Minävietit ja seksuaalivietit)
Miten sitten esim. narsismin, agressiiviset vietit, sadismin, masokismin jne. freud selittää teorioissaan, ne voi lukea ko. kirjasta.
Eikös ravinnonsaanti kuulu perustarpeisiin eikä viettielämään, mitähäh?
Freudilla oli vähän liikaa SE mielessä. Jung oli toisenlainen pöselö.
Freudin kuolemanviettiä en kyllä allekirjoita. Minusta kaikki ihmisessä tähtää elämän säilymiseen.
Itse puhuin imemisestä, kun ajattelin syömispuolta, joka tietenkin on tarpeen tyydytystä. Vauvan imeminen ei nimittäin mielestäni ole ensisijaisesti tarpeen tyydytystä, vaan pohjaa ravintoviettiin (?) tai vaistoon.
Tässä kohtaan myönnän sotkeutuvani ajatuksissani vaistojen ja viettien kanssa ja myönnän nöyrästi, etten osaa erottaa niitä toisistaan. Olen kyllä minäkin Freudini lukenut ja muitakin alan eksperttejä, mutten kyllä muista käsitteiden eroja, vaistot ja vietit kun puheessakin aina rinnastetaan toisiinsa. Menee sitä paitsi keskusteluaiheen ulkopuolelle, joten paras paikata tietämättömyyttään oikein alan opuksesta.
Hyvää ötyä.
Kuolemanvietti on itse asiassa ihan mielenkiintoinen idea, vaikka Freud taisi tarkoittaa sillä täyttä totta.
(Seuraava päättely on hieman johdattelevaa, mutta siltähän tiede ja uskonto eivät koskaan voi välttyä asiaansa edistäessään...)
Evoluutioteoreetikoiden mielestä ihmisen on mahdotonta "haluta" kuolemaa.
Se ei voi olla geeneihimme koodattua, mutta mistäs ne sen tietää - kunhan ev.lut.biologit vain yleistävät hypoteesejaan todennäköisyyksien perusteella tosiasioiksi.
"Kuin peto kuoleva rotkoni rauhaan mä hiivin", kirjoitti varhain kuollut "runoeläin" E.L.
Noo - tällaisen - selvästi itsemurhakäyttäytymiseen viittaavan "hiiviskelyn" ev.lut.biologi selittää joko mielenhäriöksi kuten psykiatritkin TAI sitten sen katsotaan edistävän lajin elämää.
Kun itse häipyy pois jaloista ja muiden vaivoista kuolemaan, niin muilla lajin yksilöillä on sitten kivemmat saumat lisääntyä.
Ongelmaksi tälle selitykselle ihmisen kohdalla tulevat tietenkin kaikenmaailman epämääräiset ja "mystiset" soveltavan etiikan periaatteet - esim eutanasiaan ja aborttiin liittyvät.
Varsinkin reduktionistiselle ev.lut. biologille on nimittäin "geenien kertoma totuus", että heikkojen ja vaivaisten onkin syytä häpyä, jotta laji voisi kukoistaa.
Eivätkö nämä "puupäät" silloin tule samalla myöntäneeksi, että tietynlainen kuolemanvietti on jopa tarpeellinen lajin kannalta!?
Jos ihmisiä on nyt muutaman miljardi liikaa lisääntyvän elintason maailmassa, niin lienee hyvä, että afrikkalaiset kuolevat aidsiin.
Saisipa kuolemanvietti heidät hukuttamaan itsensä vapaaehtoisesti, niin ihmislaji voisi kukoistaa paremmin muualla...
Painoin vahingossa julkistamiskomentoa liian varhain, enkä ehtinyt tarkistaa ja korjata tekstiäni, joten siitäs saitte luettavaksenne täysin sensuroimatonta sosiaalidarwinismia...
*
Esittämäni teorian perusongelmaksi tietysti jää, keiden lopulta pitäisi häipyä täältä estämästä "soveliaimpien geeninvaihtoprojekteja" - eli ketkä ovat nuo "fittest" ja ketkä taas "loosers".
Sitä pitää mennä kysymään Richard Dawkinsilta, jonka voinemme julistaa reduktionististen evoluutiobiologien Paaviksi.
Nimeksi hänelle annetaan "Alfa-Male I".
*
Mitä tulee a-k.h:n arveluihin siitä, että ihminen on jatkuvasti kiimassa, niin voin omalta osaltani tarkentaa/korjata moista yleistystä ja kertoa, että juuri tällä hetkellä en ole kiimassa, mutta eilen olin - aamuyöstä. Vajaan tunnin verran...
Sen jälkeen aloitit vietin sublimoinnin, jonka annista tässä nautimme.
Minusta tämä puoliso on samantyyppinen sosiaalisesti hyväksyttävämpi ilmaus kuten vaikkapa kihlattu tai sulhanen/morsian. Siis sanahelinää.
Moni on kuitenkin sanonut että vaikkapa kumppanin sukulaisten keskelle astuminen on helpompaa (ja saa peräti erilaisen kohtelun) jos on joku tällainen määre olemassa. Itse olen kyllä niin äärettömän kehno tallaisissa sosiaalisissa peleissä että minulle on aivan sama mitä kukakin on toisilleen (kunhan itse ovat tietoisia tilanteesta).
Minusta puoliso on liian vanhanaikainen sana omaan suuhuni.
"Kuin peto kuoleva rotkoni rauhaan mä hiivin", kirjoitti varhain kuollut "runoeläin" E.L.(RR)
Kyllähän tämänkaltaisista säkeistä voi löytää "kuolemanvietin", mutta varsin luonnollinen selitys Leinon runon syntyaikaan (1908) vallinnelle masennukselle on ollut ero Freya Schoultzista (1908).
En sinänsä kiistä ajatusta kuolemanvietistä, tai sanotaanko niin, että ymmärrän, mistä siinä on kyse. Kyse on kuitenkin mielestäni puhtaasti semanttisesta seikasta. Se, mitä joku pitää ihmiselle luonnollisena suruna ja masennuksena, on toiselle kuolemanvietti, joka saattaa pohjata lajien puhdistumiseen ja parantumiseen - josta seikasta ainakin Tatu Vanhanen ja Pentti Linkola varmasti olisivat mielissään.
Halo, puoliso-sana sinänsähän on hyvä sana, kunnioittava - joka tunne usein nykyään unohdetaan. Minusta juuri toisen kunnioittaminen on rakkauden kulmakivi ja edellytys.
Siksi säästäisinkin puoliso-nimityksen sille pitkäaikaiselle kumppanille, vuosien saatossa ansaitun. Ja jos puoliso poistuisi elämästäni, siihen voisi tulla kyllä uusi rakas, mutta puoliso vasta kun rakkaus kantaa.
Yhteenvetona sanoisin lopuksi, että minusta puoliso-sanassa on aina mukana historiaperspektiivi ja selkeä visio jatkumisesta.
Jos pysytellään vain sanassa, lienee puolison parin puolikas. Silloin paristä puolet on yksi. Se, että parisuhteen näennäisesti hyväksytty muoto on kristillinen avioliitto, lienee vaikuttanut siihen, että terminä puoliso mielletään protestanttisessa kulttuurissamme jollakin tavoin pysyväksi. Mitä pysyvyys taas on tässä modernissa, on kokonaan eri asia.
Rakastaminen on mielestäni elämänasenne, olotila, rakastuminen tunnetila, ohimenevä, uusiutuva.
Puoliso on yläkäsite, sillä puolisokin voi olla panokaveri, mutta panokaverin ei tarvitse olla puoliso, vaikka onkin aktin (toinen) osapuoli.
Iines, haastoin sinut tarinameemiin, jossa on kyllä järkeä. Vaikka lopultahan se dialogisuus, joka täällä kommentoinnissa syntyy, on juuri sitä intertekstuaalisuutta, jota tuo "tarinameemi" peräänkuuluttaa. Lisätietoa lokikirjassani.
Liinu, kiitos meemihaasteesta. Otan mielelläni siihen osaa!
Rnoilija runoilee.
"Ensimmäinen kolmatta. Yö, ja maanantai. Pääkaupunki on hämärä ja hahmoton.
Keksipä kerran joku tyhjänpantti,
että sellaista kuin rakkaus muka on.
Laiskuuttaan tai ikävystymisen pelosta kaikki uskoivat ja elävät nyt uskossaan: kaipaavat tapaamisia, pelkäävät eroja ja kilvan kaiuttavat lemmenlaulujaan.
Mutta joillekin totuus paljastuu
ja hiljaisuus saartaa heidät huumaavasti.
Tajusin tämän
aivan äkkiarvaamatta ja kuin sairas olen ollut siitä asti."
A. Ahmatova
Jolla on korva se kuulkoon! Myös se Iineksen kaunis korva, vaaleitten hiuksien kehystämä.
Tällä runolla lienee parasta naulata se viimeinen naula ikkunaiineksen tämänpäiväiseen päreeseen...
Totisesti.
a-k.h
Minä en koskaan sublimoi! Henkeni ei ole riippuvainen "tsykofyysisestä roinasta..."
T. Kanttori Piiparinen
Iines
On toinen asia, mitä Leino kirjoitti runoissaan ja toinen, mikä sai hänet sellaista kirjoittamaan.
Henkilön biografia voi selittää hänen tekstejään mutta vain yhdestä - toki tärkeästä - näkökulmasta.
Esimerkiksi Nietzscheä on minun mielestäni mahdotonta lukea ja tulkita "oikein", ellei sovella häneen vähintään seuraavia lukemistapoja.
1) antibiografinen (Derrida: tekstin ulkopuolella ei ole mitään eli teksti tulkitsee itse itseään/itsensä ilman rajoituksia) 2) biografinen (henk. koht. elämän tapahtumat, kokemukset ja motiivit tulkinnan perustana; - pahimmillaan tämä malli on reduktionismia eli esim. vulgaaria freudilaisuutta) ja 3) traditionalistinen (ajatusjärjestelmien/kirjallisten suuntausten tekstille asettamat argumentatiiviset ja historialliset ehdot sekä niiden vaikutukset).
Jos yksikin noista kolmesta jätetään pois kirjailijaa/runoilijaa tulkittaessa, tehdään kovin suppea-alaista tutkimusta hänen teksteistään.
RR, ei tietenkään tulkita vain yhden metodin varassa. Olen samaa mieltä noista kolmesta mainitsemastasi tulkintatavasta, jos nyt tulkita aina täytyy.
Oikeastaan kallistun paljolti ykkösvaihtoehdon varaan, ja olen siitä muutamaan kertaan päreessänikin kirjoittanut. Ajattelen siis niin, että kirjoitettu teksti/tuotos on oma itsenäinen kokonaisuutensa, joka elää itsenäistä elämäänsä sen jälkeen, kun kirjoittaja on luovuttanut sen julkisuuteen. Menen jopa niin pitkälle, että mielestäni kirjoittaja ei välttämättä ole tekstinsä paras tulkki. Kirjoittaja ei myös omista tekstinsä tulkintoja, vaan ne ovat aina lukijan, ja kaikki yhtä oikeutettuja.
Catuluxilla oli jälleen hieno runovalinta - pidämme ilmeisesti paljolti samoista runoista. Panen tähän loppuun vielä hieman pessimistisen näkemykseni rakkaudesta, tai lähinnä sen kestosta:
Sellainen ruumis on rakastavilla,
Niin hengitys ahdistaa,
Että he koskettavat huokaillen.
Ja jokaisella huokauksella
Rakkaus lähestyy kuolemaa.
Todistakaa että valehtelen. (W. B. Yeats, suom. Risto Ahti)
Joku kuitenkin sanoi taannoin päreessäsi olevansa omien tekstiensä paras kriitikko. No se tästä lyhyen puolison oppimäärästä.
Jaa mitä? Kuka sanoi ja missä yhteydessä? Minäkö?
Vissiin. Tietenkin meikäläinen - kuten kai teikäläinenkin - on oman tekstinsä paras kriitikko. Toisin sanoen pidän aina tekstiäni melko kurjana, vaikka joku sitä kehuisikin. Näen jokaisessa tekstissäni sadannella lukemallakin korjattavaa, ja tätä siis tarkoitan. Muserran itseäni enemmän kuin kukaan muu kriitikko koskaan.
Mutta tulkinnastahan minä tässä jutussa puhuin, ja se on vallan eri asia kuin kritiikki. Siihen minulla ei mielestäni ole mitään sanomista, miten esimerkiksi Hotanen minun tekstini tulkitsee ja mielessään kokee. Se on täysin Hotasen oma asia, koska tekstini ei ole enää yksin minun, kun olen päästänyt sen julkisuuteen. Se on ihmiskunnan yhteistä henkistä pääomaa, olkoon huonoa tai keskinkertaista tai hyvää. Ymmärretty?
Ymmärretty on. Mikähän sinua kaunistaisi? Vaatimattomuus ei ainakaan. Ihmiskunnan omaisuutta... Mikähän se kunta olisi nimeltään?
Anteeksi: henkistä pääomaa...
Mitä? Minähän olen vaatimaton. Ihmiskunnan yhteistä omaisuutta on tietenkin juhlallisesti sanottu, mutta tarkoitin yleensä. Kun kirjailijan teos julkaistaan, se ei ole enää hänen, vaan myös jokaisen lukijan.
Lähetä kommentti
<< Home