Sytytän kynttilän itsenäisyyspäivänä

Sytytin aamulla kynttilän äidin kuvan eteen. Äiti on kuvassa kaunis, poskien luusto näkyvillä, suu hymyssä, silmissä raskaana olevan naisen pehmeä katse. Palakoon koko päivän, entiselle lotalle, jonka sulho kaatui häiden aattona Kannaksella. Tulihan siihen sitten toinenkin mies, isäni, mutta ei varmaankaan ensimmäisen veroinen.

Muistan ihmetelleeni lapsena äidin vakavuutta, surua, jota hän kantoi sisällään useita vuosia, oikeastaan koko elämänsä, orpotyttö, joka puolitoistavuotiaana menetti molemmat vanhempansa.

Olohuoneessa, portaitten alla, on äidin vanha kirstu, jossa lapsuudessani säilytetiin liinavaatteita - alun perin sotasulhon antama kapiokirstu, oletan. Liinavaatteiden alle oli piilotettu tummansininen, hopeanvärisillä punosnauhoilla sidottu valokuva-albumi, jossa oli kuvia vaaleatukkaisesta sotilaasta. Kysyin äidiltä, kuka mies on. Äiti otti albumin kädestäni, ja sanoi, että sitä albumia ei saa katsoa. Äidillä oli siis salaisuus, joka oli niin synkkä, että siitä ei voinut edes puhua.

Suljettu ilmapiiri varmaan heijastuu alemmassa jutussa olevaan kuvaanikin, jossa katselen valokuvaamon ihmeellistä maailmaa pelonsekaisin ilmein. Kaikki lapset kun eivät saa vanhemmistaan sitä henkistä turvaa, jota tarvitsisivat. Sitä selkänojaa, jota vasten voisi avautua ja nauraa silmät sirrillään. Niin se vaan menee, yhä edelleenkin. Vanhemmat voivat olla rakastavia ja lapsen kanssa, mutta eivät ole silti läsnä. Lapsi aistii herkimmin äidin poissaolon, sen että äiti on muualla, vaikka vastailee lapsen kysymyksiin. Katseet ja eleet ja kosketus kertovat aina enemmän kuin tuhat sanaa.

Halusin kirjoittaa nämä hieman surulliset rivit siksi, koska eksyin blogiin, jossa eräs kirjoittaja arveli omassa blogipäreessään minua alla olevan lapsuuskuvan perusteellla erittäin häiriintyneeksi ihmiseksi. Oli jopa tehnyt oman juttunsa oikeastaan minusta. On varmaan niin, että vanhempien teot todella kostautuvat kolmanteen ja neljänteenkin polveen, ilman raamatullista tulkintaakin. Ja on myös niin, että ihminen on hämmästyttävän sitkeä. Sitä selviää hengissä laihastakin maaperästä, jos on vahva elämänhalu. Kukkakin kukkii parhaiten, kun sitä ensin hiukan kiusaa veden ja ravinteiden puutteella. Yltäkylläisyys voi tukahduttaa.

(Akseli Gallen-Kallela, Liekki-ryijy)