Malja elämämme rikkaudelle!

Olen käynyt joka päivä pururadalla kuin paraskin urheilu- tai kuntofriikki. Asettelen huolellisesti kävelysauvani, Right-sauvan varmasti oikeaan käteen, Left-sauvan vasempaan. Kiinnitän rapisevat tarrat ranteiden ympäri, katson eteenpäin ja suoristan selkäni, ja tunnen pienen tekonahkareppuni painon lapaluitteni välissä.

En tiedä, saisiko sauvakävelijä pitää reppua selässä, mutta minäpä pidän. Siellä on nimittäin kamera, pieni vesitaskumatti sekä inhalaatiojauhe hengitysteiden avaamiseksi. Kesäisestä nokkosrokosta lähtien hengitystieni ovat olleet aika tukossa, ja allergiatesteihin jonotellessa pidän jauhekiekkoa varalla, jos hengästyminen jumiuttaisi putket tosissaan. Mieluiten otan kuitenkin vesihuikat taskumatista, jos henkeä ahdistaa.

Pururata kiertää paikkakunnan ainoan vuoren ympärillä, ja eripituiset kuntoreitit risteilevät myös vuoren halki, vuoroon ylä-, vuoroon alamäkeä. Toistaiseksi olen vain kiertänyt vuorta, koska ylämäet ovat melko jyrkkiä. Tapanani on kyllä loikata radalta sivuun, melko korkeallekin vuoren päälle, jos silmäni porautuvat kiinnostavaan yksityiskohtaan, jonka haluan kuvata. Joka reissulla löytyy jotakin, milloin muurahaispesä, milloin sieniä, milloin syyskuinen kukkaloisto.

Jäkälät ovat oma lukunsa – niin vaikeita kuvattavia ne ovat. Jäkälä nosti pikarinsa hauraan – nyt malja elämämme rikkaudelle – tämän Helvi Juvosen runon haluaisin tulkita kuvaksi, kun polvistun märkään maahan vangitsemaan yhtä pikaria makrokuvaan, joka tuhannesti ja taas tuhannesti menee kuitenkin pieleen. Miksi tuo hauraan hapera sienimäinen tihentymä ei antaudu minulle? Miksi se aina ylivalottuu?

Sitäkin olen muuten miettinyt, johtuuko nykyinen hengenahdistukseni äänisairauteni pahenemisesta. Jos aivoissani on tapahtumassa jokin pieni niksahdus jossakin hermoradan nanomikro-osasessa, sellainen joka heijastuu samaan heikkoon kohtaan kuin muutama vuosi sitten, kun äänihuuleni alkoivat oireilla? Jospa jokin tärkeä solu muuntuu siellä parhaillaan tai peräti kuolee? Solujahan nyt tulee ja menee, jopa keskioluen vaikutuksesta, saati sitten jonkin oudon radaltapoikkeaman vuoksi.

Kaihoten ja kadehtien luen kohtalotoverini blogimerkintää botox-piikillä käynnistä. Miten häneen piikit tehoavat ja sitten kaikki on hyvin. Hitto. Joudun jättämään jo toisen piikin väliin, kun en voi nyt syöttää kehooni mitään lääkkeitä ennen allergiatestejä. Ja väliäkö tuolla oikeastaan onkaan, sillä teho meikäläisen äänihuuliin on omassa sairaalassani ollut minimaalinen.

Olisin muuten varmaan onnettomampi, jos minulta vietäisiin kyky kirjoittaa.

(Maalaus Edouard Manet)

Me narsistit

Sellainen tunne, että on antanut jo lähestulkoon kaiken mitä voi, tähän blogiin. Jonkinlainen pettymyksen kaltainen tunne siitä, että ei tällaisella viestinnällä kuitenkaan ole voimaa, ei muuta merkitystä kuin omien ajatustensa ulos paskantaminen. Niin juuri, oikea sana, sillä hyvin harvoin sanat saavuttavat syvemmin ketään tai aiheuttavat värähdystä lukijoissa, joilla on kiire takaisin omille sivuilleen katsomaan omia heijasteitaan.

Bloggaamisen suurin merkitys ei olekaan vuorovaikutuksessa, niin kuin ensin hurmioituneena ja hurskaana ajattelin. Kyllä se suurin merkitys ja motiivi lienee oman persoonan ja erinomaisuuden esittely, jota muiden toivotaan täydentävän apukommenteilla. Sitä itsensä esittelyä vain tehdään monin keinoin, jopa petollisin ja negaatioiden kautta, kieltämällä oma hyvyys ja leikkimällä vaatimatonta, huonoa ja naurettavaa persoonaa.

Täällä tehdään itsemurhaa, sairastetaan, ollaan näkymättömiä tai ahdistuneita, yksinäisiä, petettyjä, eronneita, vähätellään itseä. Hetken kuluttua havaitsee, että näkymätön onkin mitä näkyvin, itsemurhaa tekevä sinnittelee trapetsillaan vuosikausia, petetty muuttuu pettäjäksi, sinkku parilliseksi, ahdistunut alkaa muistuttaa Tarzania henkisiltä voimiltaan. Kuultaako näissä luuseristarinoissa pontimena häikäilemätön narsismi, vai miksi aiheeseen kuuluva tuhoava nöyryys ja masennus muuttuu niin pian käänteisvoimaksi?

Ja miten tosissaan nämä blogit otetaan! Voisi olla terveellisintä sanoa itsaria suunnittelevalle, että senkun, anna mennä vaan ja yksinäiselle, että kärvenny kämppääsi tai lihavalle, että syö kunnes poksahdat. Mutta kukaan ei tee niin, vaan hoivaava blogiyhteisö tarjoaa sitä perinteistä kaavaa, jonka luulisi bloggaajan jo tietävänkin: raitista ilmaa ja päänsilitystä. Ja ennen kaikkea juuri sitä heijastetta, jota katsomalla tuntee olevansa olemassa.

Kirjallisia haaveita

Minulla on päässäni romaanin käsikirjoitus. On materiaaliakin jonkun verran. On kertaalleen kirjoitettua, kertaalleen korjattua, kolmesti kiteytettyä ja jo neljänteen kirkastukseen menevää tekstiaineistoa. Lisäksi on rakennesuunnitelma, joka on hioutunut kolmesta erilaisesta hahmotelmasta.

On aikaa, on tahtoa, on hinkua. Tyypillinen suomalainen siis, sillä harvemmassa lienevät ne ihmiset, joilla ei ole haavetta oman kirjan julkaisemisesta. Nythän kynnys on sitä paitsi madaltunut, kun moni julkaisee kirjan omakustanteena.

Muuan ystäväni on julkaissut jo neljä kirjaa omakustanteena. Viides olisi mennyt tietyin ehdoin läpi eräästä pienestä kustantamosta, mutta tämä pänkkä ei suostunut tekemään pyydettyjä muutoksia romaaniinsa, ja todennäköisesti pullauttaa sen jälleen ulos omakustanteena, ja minä tiedän mitän saan häneltä joululahjaksi.

Itse en omakustannetta tule koskaan julkaisemaan. On niin kova itsekritiikki, että jollei kirjani kelpaisi kustantamoitten julkaistavaksi, saisi jäädä julkaisematta. Luotan tässä kustantamoitten toimittajien pätevyyteen, vaikkakin tiedän, että valtavan paljon hyvää ja julkaisukelpoista materiaalia jää julkaisematta, etenkin runojen osalta.

Aamun Helsingin Sanomissa oli ilmoitus Palmenian houkuttelevasta kirjoittajakoulutuksesta, jossa keskeneräinen käsikirjoitus viimeistellään pätevien ohjaajien opastamina kirjaksi verkkokurssilla. Kurssi tuntuu tehokkaalta ja vastaa tarpeitani. Olisin siltä istumalta ilmoittautunut, ellei hinta olisi kohtuuttoman kallis: 1380 euroa/osallistuja. Kurssille otetaan 15 osallistujaa, joten kurssista kertyy yhteensä yli 20 000 euroa järjestäjälle. Palmenian kurssit tuntuvat muutenkin huippukalliilta. Jokin neljän päivän vesiensuojelukurssi maksaa osallistujalta 1 250 euroa. Suurin osa kursseista näyttäisi menevän työnantajan maksettaviksi, mutta tällaisen kirjoittajakurssin maksaa aina harrastelija itse, mitä laatijat eivät ole ottaneet huomioon. Kuvitellaan ilmeisesti, että kirjoittajien hinku nähdä kirjansa kirjakaupan ikkunassa sumentaa aivot ja panee ihmiset ottamaan joustoluottoa ja pikavippejä. Bisnestä tämäkin. Ei taitaisi Aleksis Kivi enää saada kirjaa julkaistua siinäkään määrin kuin aikoinaan.

Sitten joku Kata Kärkkäinen kirjoittelee tuosta vaan romaaneja ja käsikirjoituksia, joiden myynti on ilmeisen kannattavaa. Tai valokuvamalli Susanna Janinexvaimo Sievinen, joka ilmoitti lehdessä kirjoittavansa parhaillaan kirjaa, joka julkaistaan. Tosin kustantaja ei ollut vielä tiedossa, mutta eiköhän tästä opuksesta kohta tapella.

No, en lannistu, naputus jatkuu. Pitäähän jännitys kerran vielä kokea, kun se nuoruuden runokokoelmakin tuli takaisin Kariston Erno Paasilinnalta, joka kyllä kehaisikin ja sanoi, mihin tulee jatkossa kiinnittää huomiota. Käsikirjoitus lensi kuitenkin sillä erää roskikseen eikä uutta tullut. Nyt on kuitenkin näissä joutilaissa päivissä edes hiukan sisältöä, kun ajattelee, että tekee kirjoitustyötä. Pitäisikö tehdä itselleen oikein lukujärjestys seinään, huoneentaulun (LUOTA ITSEESI JA KUVIISI) viereen? Panisi siihen aamun kirjoitustunnit, sitten ruokatunti ja iltapäivän tunnit ja vaikka välitunnitkin.

(Valokuva Jan Fikacek)

Sanat suussani sulavat

Suomi on satiirin kehitysmaa, mutta paras suomalainen satiiri löytyy kuitenkin jostain, nimittäin blogeista, miesten blogeista, kun Pahkasikakin otti ja kuoli.

Yhä enemmän alkaa tuntua siltä, että sotaa tässä tarvitaan, naisten sotaa itsejään vastaan. Mies on taivaan lahja naiselle, mutta nainen on naiselle susi, eniten itselleen. Paradoksi sisältyy siihenkin, että nainen lukee mieluusti miesten kirjoittamaa satiiria ja kikattelee sille iloisesti, mutta ei itse kirjoita sitä, koska se ei kuulu hänen rooliinsa. Nainen on edelleen se, jolle tapahtuu, ei se joka tekee.

Millaiset rummut olisivat raikuneetkaan Blogistanissa, jos yllä viitatut lahjakkaat miessatiirikot olisivat saaneet bloginsa kirjaksi ja kutsun television keskusteluohjelmaan! Kun naissarkastikko-satiirikolle tapahtui kaikki tämä, missä rummut? Missä huikea nousu tilaajamäärässä? Miehet ovat hiljaa ja naisetkin vaikenevat kuin mustarastas heinäkuussa. Eivätkö Birdyn satiiriset heitot lopultakaan sisällä tarpeeksi pekonihuumoria ja sillintuoksua? Tai hulvatonta perseet olalle –kielenkäyttöä? Siitäkö suomalaisessa laatusatiirissa pohjimmiltaan onkin kyse?

Missä olit silloin

kun kukkiin puhkes maa.. ei vaan silloin, kun kuulit katastrofeista?

1. World Trade Center

Olin hoitamassa iltatunteja, ja nimenomaisella kuulohetkellä opettajien yhteishuoneessa välitunnilla. Yksi opettaja sai kännykkäänsä viestin, jossa kerrottiin, että jotain kauheaa tapahtuu New Yorkissa ja Pentagon on tuhoutunut... Tunti alkoi juuri, joten menin luokkaan, jossa aikuisopiskelijat kirjoittelivat tietokoneilla tekstejään rauhallisina. Avasin television ja katsoimme yhdessä, kuinka lentokone lensi toistamiseen ja toistamiseen päin WTC:iä. Suljin television ja työ jatkui hiljaisena. Kukaan ei puhunut mitään, järkytys oli liian suuri.

2. Tsunami

Olin kotona, sukulaisten kanssa, rauhallisessa joulun vietossa. Ensin vaikutti siltä, että kyseessä on tavanomainen, muita koskeva katastrofi, josta meidän Saulimmekin pelastui kepeästi roikuttuaan lystikkäästi pylväässä, niin että ihan nauratti. Tuhon laajuus ja järkyttävyys selvisi vasta, kun nähtiin ensimmäiset kuvat vyöryvistä vesimassoista ja kadonneita alkoi olla liikaa, ja mikä pahinta, omia oli joukossa, siis suomalaisia. Jossain vaiheessa olin havaitsevinani, että tsunamiuutisia kuunneltiin euforisen kiihtymyksen vallassa, ehkä tylsän joululoman keskellä, sipsejä ja colaa siemaillen, kuin parasta jännityselokuvaa seuraten. Lööpit kukkivat ja suru sai kasvot tuhannesti ja tuhannesti. Kadonneiden hidas löytyminen takasi vibat vielä pitkään katastrofin jälkeen.

3. Estonia

Aamulla opettajainhuoneessa muuan työtoveri kertoi, että Estonia on uponnut ja 800 ihmistä hukkunut. Illalla seurasin pelastustoimia televisiosta. Jotenkin tämä katastrofi on liikuttanut minua enemmän kuin yllä mainitut, ehkä siksi, että televisio välitti onnistuneita pelastuksia niin hyvin ja lehtien pelastustarinat hakkasivat jännitysfilmit mennen tullen. Syttyipä onnettomuuden keskellä romanssikin, kuten Titanicilla konsanaan. Mitenkähän parille kävi? Saivatko toisensa?

4. Tsernobyl

Laskeuman leijuessa paljolti lounaisen Suomen ylle olin Lounais-Suomessa, pöllyttämässä maata oikein olan takaa, kun haravoin mökin pihamaata. Illalla järkytyin kun katsoin uutisia. Päivä päivältä Kari Toivonen toisti, että ydinreaktorin keskusta ei saada sammumaan. Kauhuni nousi kun ajattelin, että reaktori on ikuinen tuli, ei sammu ikinä, vaan porautuu maan pintakerroksen läpi kohden pallon ydintä. Ajattelin, että tekniikka otti nyt herruuden insinööreistä ja voitti ihmisen, ihmisyyden. Tästä hetkestä lähtien olen ollut voimakkaasti ydinvoimaa vastaan. Olen valmis laskemaan sähkön kulutustani merkittävästi, jotta tästä tuhoisasta energiasta päästäisiin muiden maiden esimerkin tavoin eroon.

5. Lapuan patruunatehdas

Räjähdys oli vapisuttanut koko Lapuaa ja kauempanakin olivat ikkunat helisseet, niin että ihmiset tiesivät, että nyt sattui pahasti patruunatehtaalla. Muistan lukeneeni Seurasta kuvaukset moneen kertaan. Kuinka äiti oli aamulla mennyt tehtaalle töihin eikä tullut enää takaisin isän ja orpojen lasten luo. Oli vain ottanut pyörän seinustalta ja huutanut heihei. Hautajaisista oli myös kuvat, 40 valkeaa arkkua vierekkin puolikaaressa, takana omaiset. Muistan kuvan edelleen aika tarkasti.

6. John F. Kennedyn kuolema

Olin aika pieni. Luin kirjaa ja kuuntelin isonsiskon kanssa radiosta pop-musiikkiohjelmaa (Kaleidoskooppi vai 8 kärjessä?) - kun lähetys keskeytetiin ja ilmoitettiin, että Yhdysvaltain presidenttiä on ammuttu. Hetken päästä ilmoitettiin, että presidentti on kuollut. Sitten alettiin soittaa jotain mahtipontista ja vakavaa musiikkia. Muistan, että harmitti suosikkilevyjen keskeyttäminen, mutta Jacqueline ja Caroline ja pikku John olivat niin suloisia surussaan, kun heitä myöhemmin kuvattiin ahkerasti.

(Maalaus Gustav Klimt)

Huoneentaulu

Minulla on tässä koneen vieressä ruutupaperi, jossa on tekstattuna tikkukirjaimilla: LUOTA ITSEESI JA KUVIISI. Ilman huutomerkkiä, mutta sanat riittävät.

Kun luen lauseen, saan siitä positiivista energiaa ja tunnen puhdistuvani, palautuvani omaksi itsekseni. Vanhojen huoneentaulujen merkitys on kai sama: ne valavat uskoa ihmiseen, lupaavat parempaa huomista, lohduttavat, ovat vanhan ajan mantroja, kuten vaikkapa nämä keittiöni seinältä:Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi. Älä sorru elontiellä. Muruja on elon onni, suurin osa suruja.

Olen kuin magneetti: kerään itseeni kaikki hiukankin tähän ilmansuuntaan singotut nuolet ja menen lukkoon, vetäydyn. Kestää pitkän aikaa, ennen kuin jollain mantralla saan nuolet irti itsestäni, koska minut on niin rakennettu, että automaattisesti uskon olevani huono. Tarvitsen jatkuvasti todisteita siitä, että kelpaan, saan olla. Jos tällaiseen ihmiseen heittää kiven, se voi musertaa. Ja meitä tällaisia ihmisiä on paljon eikä tämä tunne ihmisestä lähde varmaan koskaan pois. Sen kanssa pitää vain elää.

Elämä onkin oikeasti opettelemista. Koskaan ei saavu perille, mihinkään. Eilen kuitenkin istutin rautatieomenapuun takapihalle. Aamulla aikaisin kävin pururadalla sauvakävelemässä kolmen kilometrin lenkin. Jatkeeksi kuvasin puutarhassa kastepisarakuvia. Sitten postasin ne kuvablogiin. Sitten kirjoitin tämän päreen. Sitten muistin, miten sain alaluokilla sapiskaa aineista, kun aloitin joka kappaleen sitten-sanalla.

(Valokuva Jan Fikacek)

Niin makaa kuin petaa

Jääkaapin sisältö tänä maanantaiaamuna:

Becel-margariinia, prk
Luomumunia, 3 kpl
Kadett-juusto, 10-prosenttinen, jämät
Suolakurkkuja, melkein tyhjä prk,
Gefilus-piimä, melkein tyhjä
Tyrnimehua, avaamaton prk
Hanapakkaus kuivaa valkoviiniä, avattu
Sillipurkki, Vestan tomaatti, puolillaan
Perunoita, Siikli, yhdelle aterialle
Porkkanoita, avaamaton pss

Mitä kaikkea tästä voisi päätellä, millaisen profiilin piirtää kaapin käyttäjästä? Ainakin sen voisi kai päätellä, että taloudessa ei ole lapsia, ei koiraa eikä kissaa. Ehkä myös sen, että kyseessä on nainen, koska hyllyillä ei ole ainuttakaan olutpulloa, ei maitoa, ei makkaraa, ja tuotteet ovat kevytversioita tai luomua. Avattu kuiva valkkis on selvästi yksinäisen naisen tekosia. Paljonkohan siitä on vajentunut ja millä aikavälillä?

Olen joskus huvittanut itseäni lukemalla Helsingin Sanomien perjantailiitteestä selostuksia julkkisten roskiksista. Toimittajat ovat tehneet kohteisiin salaisia iskuja ja profiloineet näin milloin Madonnaa, milloin jotain poliitikkoa. Kerrassaan hauskoja analyyseja. Ehkäpä seuraavaksi leväytän pramille oman jätepussini sisällön, sillä enemmän ihmisestä taitaa kertoa se mitä hän taakseen jättää kuin edestään löytää. Esimerkiksi oma sillipurkkini valehtelee minusta, joka en koskaan syö silliä yksinäni. Purkki jäi kesävierailta, joita kestitäkseni sen heinäkuussa ostin. Odotan että se pilaantuu, jolloin voin heittää sen pois. Tästä jääkaappi-roskisideastahan saisi hauskan meemin - vapaasti käytössä!

Koskapa jääkaappini henki yksinäistä autiutta, lähdin aamutuimaan kauppaan, lähimarketiin. Otin käteeni Gefilus-piimän ja katsoin viimeistä myyntipäivää, merkintäpuoli oli käännetty kaikissa purkeissa seinään päin. 5.9. En osta. Työnnän käteni ensimmäisen rivin välistä toiseen riviin ja pujottelen purkin esiin, käännän merkintäpuolen neonvaloon ja oikealle etäisyydelle likinäköisistä silmistäni. 6.9. En osta. Panen purkin samasta raosta takaisin ja ujutan käteni entistä kauemmas maitohyllyn kylmään kitaan, takimmaiseen riviin. Poimin jälleen purkin, käännän merkintäpuolen esiin, sopivalle etäisyydelle. 13.9. Heureka! Tämän otan. Harmittelen vain sitä, että en suoraan työntänyt kättäni takariviin, kuten valtaosa asiakkaista tekee. Kauppiaitten kannattaisi ehkä harkita uusien tuotteitten sijoittamista eturiviin, jos haluavat myydä vanhoja elintarvikkaieta asiakkailleen. Moni menisi lankaan ennen kuin oppisi uudet kujeet.

Pääateriaksi tekee tänään mieli herkullisen näköisiä pieniä ruskeita kaalikääryleitä. Minulle riittää kaksi, mutta kelmuun käärityssä pakkauksessa on kuusi, vissiin ehyelle perheelle tarkoitettu herkku. Katson sitten ohuita pihvejä, ja vesi herahtaa kielelle. Nämäkin ovat perhekokoa, neljä kappaletta ihania ohuita leivitettyjä fileitä. Tilastot taitavat valehdella, ja maailma onkin täynnä isoja onnellisia talouksia, eikä tällaisia surkeita yhden naisen symbiooseja. Hobby Hallin kauniit lakanatkin ovat aina kahdelle, samoin päiväpeitteet ovat leveään parivuoteeseen, johon minä hukkuisin. Päätän laittaa jääkaapin munista omeletin yhdelle ja paahtaa sen kanssa vaikka grahamleivän, salaatiksi porkkanaraastetta. Säästyypä rahat. Korissani on vain piimäpurkki, juusto ja grahamleipä.

Jään hetkeksi kassalle norkoilemaan ja lukemaan odotellessani Iltistä. Eräs "äiti" kirjoittaa Tekstaripalstalla Porvoon kirkonpolttajasta, että voi voi, jälleen yksi nuori joutuu vankilaan alkoholin vuoksi.

(Maalaus Thomas Griffiths Wainewright)

Pahan kukkia

En ole koskaan joutunut kohtaamaan pahaa silmästä silmään, kasvoista kasvoihin. Se on tullut näköpiiriini, mutta katsonut kuitenkin muita, ei minua, joka olen ollut kai mitätön pala sen mustaan kitaan.

Siksipä olikin yllätys, kun löysin pahuuden virtuaalilaineilta, jossa se ui minut kiinni ja yritti ahmaista minut. Se puhalsi niskaani kylmiä henkäyksiään ja yritti kaataa minut kumoon, kerta toisensa jälkeen. Se käytti sanoja, joiden tarkoitus oli haavoittaa ja tappaa. Se kieroili, petkutti, valehteli, mustamaalasi, manipuloi, käkätteli ja hähätteli ja tanssi pirunpolkkaa sanojensa villitsemänä.

En vain ymmärrä tätä paradoksia. Mikä minussa vetää mustaa lintua puoleensa? Onko se oma toinen puoleni vai viattomuuteni? Miksi minä? Onko se juuri se, että vain minun kaltaiseni jaksavat vielä hämmästellä pahuutta, jolle virtuaali suo trooppisen ilmaston kasvaa ja kukoistaa?

Jaksan odottaa sitä päivää, että virtuaalissa pätevät samat lait kuin reaalisessa elämässä. En ymmärrä, miksi ihmisen tulisi olla netissä vapaata riistaa tai miksi kaikkien pahan kukkien tulisi saada nimenomaan siellä vapaasti kukoistaa. Nettihän on jokapäiväistä leipää kaikille vauvasta vaariin, toinen maailmamme. Miksi siellä saisi käyttäytyä kuin sika? Miksi vain siellä tulisi osata tehdä oikeat valinnat ja olla kypsä, ja miksi vain siellä on itse vastuussa kärsimyksistään?

Kyllä kirjoittaja nähdäkseni jo nyt pystytään tarvittaessa jäljittämään nykytekniikan keinoin, kunhan on valtuudet. On aika vanhakantainen ajatus, että virtuaali on rajattoman vapaa temmellyskenttä, jonka tuleekin pysyä sellaisena. Ei ihminen ole ansainnut sellaista, mihin ei pysty. Siinä ne rajat ovat.

(Maalaus Victor Vasnetsov)