Munkkivuori

No nyt niitä munkkeja on. Oikea munkkivuori, omin käsin leivottuja, upporasvassa paistettuja, reikäkauhalla talouspaperille nosteltuja, sokerissa pyöräytettyjä herkkupalleroita. Tuon kuvan munkit tulen syömään kaikki, tai ainakin melkein kaikki, ellei ihmeitä tapahdu. En muistanutkaan, millainen munkkimestari olen. Sima kuvassa muuten on täyttä rekvisiittaa Iittalan kammottavassa design-lasissa. Temmattu jääkaapista raakana, rusinat pohjassa, korkeintaan sentin ilmassa. Join kyllä tuon lasillisen jo, ja täytyy sanoa, että tulossa on myös loistava simasatsi, kerrassaan raikkaan sitruunaista nektaria.

Hauskinta munkinpaistossa on muuten tuon reiän teko taikinapalleroon. Työnnetään vain etusormi kohonneen pyörykän läpi ja pyöräytetään muutama kerta. Siis ohjeessa luki noin, mutta toisin kävi. Kun pyöräytin palleroa sormen päässä, se tarkertui tiukasti sormeeni eikä hievahtanutkaan. Jotenkin sitten sain aikaiseksi jonkinlaisen reiän, kuten kuvastakin on havaittavissa. Sitten vain lyhyt paisto kuumassa öljyssä ja valutuksen jälkeen kieräytys sokerissa. Nam, suussa sulavan hyvää!

Paljon parempia ovat kuin kaupan munkit. Tulee tässä yhteydessä mieleen se, kun äiti aina nauroi, kun vertasin pienenä kaikkea kaupan tuotteisiin. Sanoin esimerkiksi pullasta, että tämä on parempaa kuin kaupan pulla, ja sekös nauratti kaikkia.

Ojennan tästä virtuaalisen munkin kaikille, joilla ei ole omaa munkkia! Olkaapa hyvät!

Vappua odotellessa

Voikohan yksin juhlia? En usko, vaan kyse on useimmiten siitä, miten yksinäinen selviää juhlista hengissä ja sielultaan ehjänä.

Joulut ovat pahimmat, ja olen onnellinen, että minun ei ole vielä koskaan tarvinnut viettää joulua yksin. Muita juhlia kyllä, jopa äitienpäivä hiljakkoin, kun lapsi oli ulkomailla pidempään. Myös pääsiäistä olen viettänyt yksin, enkä todellakaan ole laittanut itselleni lammaspaistia, en pashajäädykettä, puhumattakaan mämmistä. Suklaamunia on kyllä mennyt aika monta.

Nyt luulen, että olen vapun yksin, ilman juhlia. En oikein jaksa niitä lärviumpeenjuttuja, ei yksinkertaisesti kiinnosta. Saatan kyllä avata viinipullon ja nauttia siitä pari lasillista. Niin, sima on kyllä pantuna, odottaa tosin vielä pullotusta aamusella. Ja munkintekoaineet on ostettuna, ja paistorasvat katsottuna. Munkit paistan vasta vapunaattona, niin onpa siinä yksi vappuinen ohjelmanumero sitten.

Ja saatan minä mökille ajella haravoimaan ja tapaamaan siellä seudulla asuvia hyviä ystäviäni, jotka myös viettävät ihan kotivappua vaan. Jos jään tänne kaupunkiin, kierrän aika kaukaa torimeiningit, tikanheittokisat ja muut ylioppilaslakkinäytännöt. Kaasupalloakaan ei tarvitse enää ostaa, eikä vappuhuiskaa. Voisin mieluusti kuunnella kauniita työväenlauluja vaikka Reijo Frankin laulamana. Hurjin vappunihan oli se, jonka olen aiemmassa blogissani kertonutkin. Sallinette pienen kertauksen, yksinäisen vappuni ratoksi ja tulevia parempia ja vilkkaampia aikoja odotellen.

Siis se vappuhärdelli meni niin, että istuimme iltaa ystäväni kämpillä vapunpäivän ankeissa jälkitunnelmissa, ja minä väänsin ystäväni radion nupit kaakkoon, kun Reijo Frank lauloi. Tuli vähän vipinää. Vuokraisäntä syöksyi sisään ja ystäväni sai häädön asunnostaan ja minä hänen elämästään. Sarjassamme unohtumattomin vappuni.

(Maalaus Paulis Postazs)

Kuollut koiranraatoni

Eksyin viimeisen kerran erääseen blogiin, jossa inhottiin minua ja minun surevaa perverssiyttäni kuolleen koiranraatoni äärellä. No, poistin luonnollisesti blogin suosikkilistaltani enkä palaa enää niihin maisemiin mieltäni pahoittamaan. Ymmärrän kyllä, että näinä aikoina pitäisi suhtautua asioihin kevyen humoristisesti ja mieluummin kirota tärskäyttäen kuin itkien ja surren. Sehän on heikkouden myöntämistä ja luuseritoimintaa, että näyttää tunteensa. Mutta miksi blogeissa pitää kommentoida pahantahtoisesti toisen tekemisiä?

Ja oikeastihan se menee niin, että tunteita ei pidä vain piilottaa, vaan niitä ei yksinkertaisesti saa olla. Pitää olla kylmä ja laskelmoiva, ja pitää huolehtia julkisuuskuvastaan, pitää näyttää huumorintajunsa ja vahvuutensa näkyvästi, tekemällä pilkkaa omista mahdollisista heikkouksistaan. Vain sellainen peli on hyväksyttyä.

(Maalaus Anders Zorn)

Kuusi kysymystä

Nyt on pakko pistää meemiksi. On niin hieno kevätpäivä, ettei oma ajatus jaksa pinnistellä mitään kauhean fiksua pärettä tänne, mutta olisi hauskaa vastailla teidän kysymyksiinne. Törmäsin tähän vuorovaikutteiseen meemiin nyt viimeksi Tositarinoita ja haaveita -blogissa ja kysyin kirjoittajalta kuusi kysymystä, mikä oikeuttaa minut nyt odottamaan, josko joku ystävällisesti kysyisi minulta, mitä tahtoo. Lupaan vastata alastoman rehellisesti, ja tarvittaessa peiliin katsoen. Huomaa, että ei ole pakko panna tätä omaan blogiin, eli voi vain kysyäkin. Tässä ohje:

HAASTE: Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan päiväkirjaasi ja katso, mitä sinulta kysytään.

(Maalaus Pablo Riestra)

Hulluja

Teenpä kerrankin yöpostauksen. Yleensä kirjoitan aina aamulla, mutta on kai välillä hyvä poiketa rutiineista. Tosin täytyy sanoa, että silmät lupsahtelevat jo hiukan, kun istuin äsken television vierellä katsomassa Auli Mantilan elokuvaa Neitoperho, jossa Leea Kleemola teki loistavan tulkinnan hullusta tytöstä. Vai saako ihmistä sanoa hulluksi?

Minusta hullussa on jotain positiivistakin sävyä, jotain sellaista kylähullu-säväystä, samoin kuin sanassa kajahtanut, josta pidän kovasti. Pöpikin on aika kiva ja tavallaan ihmisen poikkeavan tilan salliva. Mielenterveysongelmainen tai mielisairas tai persoonallisuushäiriöinen tai skitsofreenikko tai psykopaatti pyrkii tarkempaan luokitteluun, ja on sanana aika mauton ja kylmä. Monet entisajan kylähullut olisivat varmaan nykyaikana jotain näistä, lisättyinä vielä termeillä homo, lesbo ja transvestiitti tai väärä sukupuoli.

Muistan lapsuudestani pari hullua. Yksi oli Piikki-Väinö eli Markka-Väinö, joka kulki kumarassa etsien lantteja kadulta. Hän asui vanhainkodissa, ja nyt kun mietin häntä havaitsen, että en nähnyt häntä koskaan suoraselkäisenä. Ehkä hänen selkänsä oli taipunut koukulle pysyvästi, ja hän tavallaan sijaistoimintona koukkuselälleen kehitteli kolikonetsinnän saadakseen puheen kääntymään lantteihin, pois selästään? Tai ehkä ihmiset vain sanoivat hänen etsivän lantteja, koska hän kulki koukussa kyntäen ojanpohjia ja aitovieriä.

Toinen hullu oli Poika-Saima, nainen, joka pukeutui miesten vaatteisiin, siis oikein miehen pukuun, sepaluksella varustettuna - me lapset näimme sen. Hänellä kasvoi viikset ylähuulessa, mutta hän oli nainen ja poltti tupakkia kuin mies, pilliklubia puuholkin päässä. Kolmas hullu oli muuan sukulaiseni, äitini pikkuserkku, mitä en häpeä sanoa, koska joka suvusta löytyy omat hullunsa. Hän oli muuan Elli, joka myös pukeutui housupukuun, vaikka naisilla siihen aikaan oli aina hame päällään. Hänelläkin kasvoi partaa ylähuulen päällä, ja hänen äänensä oli normaalia matalampi. Hän oli kielten filosofian maisteri ja antoi yksityistunteja koululaisille henkensä pitimiksi. Säännölliseen työhön hän ei pystynyt levottomuutensa takia, vaan kulki pitkin vanhan kaupungin mukulakivikatuja ja seurusteli vain miesten kanssa. Pahaksi onnekseen hän sortui varastamaan rahaa oppilailtaan, eteisessä olevien takkien taskuista sillä aikaa, kun pani heidät huoneeseensa tekemään kirjallisia harjoituksia. Muistan, että hänen ennenkuulumattomista varkauksistaan oli pieni lehtiuutinen isossa lehdessä, ja taisipa hänellä olla muitakin kavalluksia kontollaan. Samaan aikaan kun itse opiskelin, tämä Elli väsäsi tohtorinväitöskirjaa samassa yliopistossa vanhoilla päivillään samassa lukusalissa, jota itse käytin. Hän ei tunnistanut minua, mistä olin jotenkin kiitollinen, sillä hän oli varsin erikoisen näköinen viiksineen ja miehenpukuineen. Muistaakseni - en ole aivan varma vaan pitää tarkistaa sukulaisilta kesällä - sai väitöskirjansa valmiiksi. Kuoli sitten aika pian.

Muistan myös erään Kulta-Paavon, joka kulkea kepsutteli kaupunkilaisten ilona vuosikaudet ruskean nahkakassinsa kanssa henskeleitään paukutellen. Hän tuli lähes päivittäin minua ja ensimmäistä koiraani vastaan ja väisti aina kauhuissaan toiselle puolen katua. Joskus hän jäi johonkin nurkan taakse odottamaan, että menen ohi, ennen kuin uskalsi jatkaa matkaansa. Puhuin hänelle ja selitin, että koira on kiltti, mutta ei auttanut.

Nyt kylähullut kuulemma vaeltavat jälleen vapaina, kun avoterveydenhuoltoa on lisätty. Vaan eipä heitä enää näe tavallaan täysvertaisina, yhteisön hyväksyminä osasina yhteisöä. Ehkä heidät vaimennetaan lääkkeillä hiljaisiksi neljän seinän sisällä pysyjiksi. Sääli.

PST Siis tästä tuli kuitenkin aamupostaus, koska en tahtonut löytää tähän sopivaa ikkunakuvaa, jossa olisi hulluuden teema tai joka ironisoisi suhtautumistamme hulluuteen. Vaikein kuvanvalinta tähän mennessä blogiurallani!

(Edvard Munch, Omakuva)

Rubenille 20.4.2006

Ruben nukahti rauhallisesti, nopeasti ja kauniisti aamulla ennen kymmentä. Se luotti viimeiseen asti emäntäänsä ja tuttuun eläinlääkäriin. Silitin sen silmien välissä olevaa pientä irokeesipyörtylää loppuun asti ja ylikin. Yöllä se tuli monta kertaa sänkyni viereen, työnsi päänsä käteni alle, ja silitin sen korvia ja päälakea ja kiitin sitä ystävyydestä.

Aamulla, juuri ennen lähtöämme huomasin keittiön ikkunan alla, ulko-oveni vieressä lintupariskunnan hääräämässä pesänrakennuspuuhissa. Kuvasin ne ikkunan läpi. Toinen katseli vieressä ja toinen poimi tuttuja vaaleita karvoja nokkaansa. Hetken päästä se kohosi siivilleen, ja nosti karvat korkeuksiin, luonnon kiertokulkuun.

Minun täytyy nyt vain hyvästellä kaikki paikat Rubenilta. Kaupungin tutut kadut ja lenkkireitit huusivat tuttua kulkijaa, kun ajoin hiljalleen kotiin päin. Autius asui kaupungissa, sieltä puuttui jotakin. Kotoa puuttuu jotakin, säkkituoli on tyhjä, valjaat ja hihnat roikkuvat velttoina naulassaan, ruokakupit ja vesiastia odottavat. Mökkipiha kaipaa vahtijaansa, metsikkö kaipaa jotakuta katsomaan luupiiloja. Järsitty potkupallo liiterin hyllyllä kaipaa toimintaa.

Vielä pieni runo, jonka kirjoitin eilen illalla, muistellessani edellisen koirani kuolemaa.

Astun sisään.
Kukaan ei tule vastaan,
kukaan ei hipaise kättäni kuononsa kärjellä,
kukaan ei nuuhki ostoskassiani,
kukaan ei katso moittivasti:
missäs sitä taas oltiin ilman minua.

Pääasiahan on, että Rubenilla on nyt kaikki hyvin, ei ole kipuja, joita sillä kuitenkin saattoi olla, koska se heräili öisin. Tässä vaiheessa kuitenkin omat tunteet ovat pinnalla, ja suru on vain elettävä läpi. Ehkä ostan kävelysauvat, jotta pääsen luontoon tarkkailemaan kevään merkkejä.

Mies runoilee rakkaudestaan

Löytyi Sanoista mielenkiintoinen blogi, Diogenes. En voi olla pohtimatta, löytyykö tämän blogin uusimmasta runosta rakas et kenties tiennyt mutta vastaus siihen, millainen runon pitää olla, millainen on hyvä runo, millainen on vakavasti otettava runo, joka ei keekoile kielellä ja jonka kirjoittaja ei tee runostaan pisnestä.

Kenties vastaus hyvinkin löytyy, onhan tämän kirjoittajan tekstiä nähty Parnasso -blogin kommenteissakin, eikä sinne kuka tahansa lahjaton uskalla kirjoittaa. Millainen on siis nuoren runoilijan, miehen, kirjoittama taideruno? Kas, tällainen:

- - haluaisin olla tunteeton
nussija olen tunteellinen panija
luotan kykyihini etten saavuta
tavoitettani
rakastan sinua niin paljon
että voin olla kanssasi
neiti nättivittu neiti kaunispillu
ja muut jumalattaren tuhat nimeä
öisten katujen apea takoja minä
empatiakankkuinen hölmö
rakas et kenties tiennyt mutta
sukuni miehet eivät ole miehiä
ja äitini oli huora --

-- vittu kun ei ollut ensirakkautta
eikä nuoruutta
rassaa jatkuva epätoivo ja masennus
ei musta oo elämään
vitun valittamista aina
miten jaksaa
eipä tartte enää teeskennellä
rakkauden tuskia raukkauden olin kirjoittaa
jotain todellisuutta
munkin elämässä
eikä tätä sanaleikkiä tee mieli jatkaa
ehdotus virtuaalirakkausrunoksi
kirjoittanut pusi malkkanen
haestakkee vittu - -

Tämähän on rakkausruno! Runoilijan suuri rakkaus on neiti nättivittu, kaunispillu, lohduttoman minäkurjuuden ja luuseristuntojen keskellä. Runoilija on kursorinen: muuta rakkauden kohteesta ei paljasteta kuin tämä käyttökelpoinen elin. Onko siis niin, että varteenotettavassa runossa jätetään jotain lukijan arvailujen varaan, ei anneta kaikkea tarjottimelta? Ei ainakaan rauman murteella.

Tämä heräävä kevät sekoittaa pään. Lähdenkin seuraavaksi tutkimusmatkalle ja koetan löytää lisää rakkausrunoja blogeista. Kommentoin myöhemmin, jos löytyy helmiä. Tämä Diogeneen runo on siis tällä hetkellä listani ykkönen, kaikessa raadollisuudessaan.

Rakentava radikaalisuus

Edellisen päreeni kommenttilaatikossa tuli erään anonyymin kanssa puheeksi katsantojemme erilaisuus. Minä arvelin hänen tarjoavan päähäni jo tutuksi tullutta kukkahattua, ja kerroin hänelle suorat sanat tätien radikaaliudesta. Hän arveli hieman kuivasti, että meillä on varmaan "tästäkin erilainen näkemys". Mitä siis radikaalius on ja tarvitaanko sellaista asennetta enää, kun risupartojen hippiajoistakin alkaa olla ihmisikä?

Radikaalius on mielestäni laajasti ymmärrettynä ennen kaikkea tapa olla irti ja operoida vailla sidoksia mihinkään tihentymään. Radikaalia on mielestäni tehdä tekoja, jotka edistävät yhteiskunnan kehittymistä ja olemassaolon jatkuvuutta, omalla uudistavalla tavallaan. Radikaalisuus ei siis ole tuhoavaa, vaan kauskantoisesti rakentavaa, vain toimintatapa on poikkeva.

Radikaalisuuden rasitteena on se, että radikaali toiminta on usein nähty repivänä, tuhoavana, kuten esimerkiksi kettutyttöjen eläinten vapauttamiset. Näissä operaatioissahan itse kohde usein tuhoutuu, mutta tulevaisuudessa siintää utopia paremmasta maailmasta - tarhattomasta yhteiskunnasta, joten toiminta on siis itse asiassa yhteiskuntaa kehittävää ja jalostavaa välivaiheen toimintaa. Näin sen näkevät kettutytöt itse, mutta me tavalliset tallaajat tuijotamme tietysti karkuun päässeitä minkkejä, jotka päättömän kauhun vallassa juoksevat autojen alle tai suden suuhun. Minäkin tuijotan näitä viattomia luontokappaleita ja ihmettelen ihmisen ahneutta ja omistushalua. Mietin, voisiko olla vähemmän radikaaleja keinoja edistää luontoon kuuluvien eläinten vapauttamista ihmisen orjuudesta. Nämä eläimethän eivät hakeudu ihmisen luo vapaaehtoisesti, kuten kissat ja koirat saadessaan valinnanvapauden.

Jotenkin näin määrittelen siis radikaaliuden. Se ei tarvitse ulkoisia tehosteita, mutta voi ilmentää sisäistä kapinaansa pukeutumalla ja ehostamalla itsensä poikkeavasti. Ja voi olla niinkin, että joku omaksuu vain radikaalit tehosteet erottuakseen massasta.

(Maalaus Peter Paul Rubens)

Populaaria pääsiäistä!

Heli Laaksos -päreitteni lopuksi panen tähän leikittelyni vakavilla säkeillä. Kommenttilaatikossani monen muun lisäksi mm. palin zone ja sikuri myönsivät pitävänsä murrerunoista, joskaan niissä ei välttämättä suurta taidetta nähdä.

Itse olen vakuuttunut siitä, että pelkkä murreasu ei Heli Laaksosen runoissa riitä selittämään niiden menestystä. Päinvastoin, murteethan koetaan monesti taakkana, ymmärrystä haittaavana tekijänä. Itse asiassa on aika simppeliä selittää suosio näin yksinkertaisella tavalla. Hakisinkin selitystä jostakin muualta, mm. runojen sisäisestä maailmasta, siitä paradoksista joka syntyy, kun pinnallinen absurdi hauskuus ja sisällöllinen syvyys kohtaavat. Tuosta syvyydestä ei tässä vaiheessa enempää, koska en ole Laaksosen runouden syvällinen asiantuntija, mitä nyt aistiskelen vain niiden soljuvaa virtaa. Tummat sävyt sieltä kuitenkin erottuvat, ovat erottuneet kaiken aikaa ensimmäisestä kokoelmasta lähtien. Vai mitä muuta tämä on kuin suomalaista melankoliaa:

- - mää orota syksy / mää orota et suvi olsis taka ja kaik /koivunoksa kuivettuinei ja itkussi / olsis viiliä eik olo lainkka levotoine / olsis pual minutti aikka hunterat elämätäs / reppi kaik vanha valokuva - - (Pulu uis, 2000)

Kokeilin kääntää Laaksosen runoja kirjakielelle, mutta enpäs panekaan niitä tähän, koska sen voi jokainen helposti ja halutessaan itsekin tehdä. Teenpä toisinpäin. Otan kaihoisia japanilaisia tankarunoja, Tuomas Anhavan kääntämästä kokoelmasta Oikukas tuuli, ja väännän runot nopeasti ja kauheasti miettimättä rauman giälel nähdäkseni säilyykö niiden kirkas syvyys absurdeissa arkipäiväisyyksissä a la Laaksonen. Murteessa on varmaan sanomista, ja saa oikaista, jos harmittaa jokin muotoni:

On vesilinnun
taival täältä ja tänne
tietön, jäljetön.
Vaan sekö unohtaisi
milloinkaan reittiään. (Dogen)

Ei kukkan tiär mist
lokki tulee ja mihi
see syksyl menee.
See ite tietää reittis
uurelles ja uurelles.

Me eroamme
nyt vain vähäksi aikaa.
Minä ymmärsin.
Minä nyökytin päätä.
Olin niin lapsi vielä. (Kujo Takeko)

Mee erotan vaan
piäneks aikka, sanos hän.
Kyl mää ymmärsin,
nyäkyttelin vain päätän.
Olin viäl niin kakara.

Mitä jättäisin
perinnöksi, kun lähden?
Kevääseen kukat,
kesään kukkuvan käen,
syksyyn värikkäät lehdet. (Ryokan)

Mitä himbutti
sul jätän gon täält lähren?
Kevään kukkase,
käen kukun kuusikos
syksyn loiston pusikoss.

Runon närkkijät

Jos olet Iines äidinkielen opettaja, runomakusi on verrattain populistinen. Varteenotettava kirjallisuusihminen ei edes mainitse tätä Heliä tai Kotroa. Puhuttamakaan, että ihastelisi ällöttävää markkinointikikkaa: Laaksosta assalla! Ja sinulta nämä muut populistit vielä vaativat runoblogia. Eläköön yksinkertaisuus.

Näin kirjoitti anonyymi - kuinkas muuten - kommenttilaatikossani edelliseen juttuuni ja antoi samalla syyn nostaa tämän aiheen salin puolelle. Toinen kirjoittaja räväytti pramille runoilija Heli Laaksosen keikkakalenterin. Jos tämä aihe kiinnostaa lukijaa, kannattaa lukaista kommenttilaatikosta omakin vastineeni anonyymille.

Onko siis kyseessä ollenkaan varteenotettava runoilija, vai onko Laaksonen vain joku munamarkkinapelle, joka ratsastaa runoratsulla keräämässä rahat pussiinsa? Onko tässä naispuolinen nykyajan paavohaavikko, joka puraisee kolikkoa tarkistaakseen sen aitouden?

Nainen on lisäksi tutkinnon suorittanut suomen kielen maisteri, iloinen ja aktiivinen, kaunis ja positiivinen, valoisa nainen, joten täytyyhän hänellä olla pussissaan jotakin muuta kuin runoja. Mikä lie hyväosainen ja rikas kotko. Vetää pyhän runouden asemille ja turuille, ja mikä ehkä pahinta, pois kunnon miesrunoilijoilta, prkl.

Näin kirjoittaa Juha Roiha: Tätä kritiikkiä on vaikea ymmärtää: kun kerrankin joku runoilija menestyy positiivisilla säkeillä eikä ruikuttamalla, kuinka vaikeaa kaikki on, ja osaa vielä tuotteistaa itsensä, takoa niin kauan kuin rauta on kuuma, niin sitten se ei yhtäkkiä olekaan hyvä. Runoilijan kuuluisi näiden närkkijöiden mielestä ilmeisesti olla leivän kyrsää kylmässä järsivä juoppo anorektikko, joka kirkkaimpina hetkinään vääntää epäharmonisia trokeita apurahalautakuun puheenjohtajan koiran selittämättömästä luunkaipuusta.Mitä pahaa siinä on, jos runolla menee kerrankin hyvin?Heli Laaksonen ei ole yhden roolin vanki: absurdismin lisäksi myös rakkaus ja välittäminen ovat läsnä, jopa kipupisteisiin saakka.

Ah, miten allekirjoitankaan! En sano, että Heli Laaksonen on mielirunoilijani, vaan sanon, että Heli Laaksonen on hyvä, uskomattoman hyvä ja tarpeellinen ihmisille. Mitä arvoa on runolla, joka on niin pyhä, ettei siihen uskalla koskea ajatuksissaankaan? Mitä arvoa on runolla, jonka vain varteenotettavat kirjallisuudesta keskustelijat keskustelevat kuoliaaksi? Ja voiko kukaan raamittaa rajoja hyvälle runolle?

Perjantaimusiikkia ja -runoa

Kuunneltu eilen Matteus-passiota ja tänään Mozartin Requiemia iTunesista. Kyllä iTunesista. Tytär opetti käyttämään tätä systeemiä ja tilaamaan MusicStoresta luottokortilla musiikkia. Kehotti minua hankkimaan iPodin, mutta pyysin jarruttamaan. Kunhan opettelen tämän iTunesin käytön nyt ensin. Toisaalta on niin, että haluaisin mieluiten oman levyn kuullakseni musiikkia, en epämääräisiä musiikkitiedostoja, joita ei ole olemassa fyysisenä olomuotona. Voin halutessani kuulemma polttaa cd:lle tämän Requiemin ja muut, jotka tilaan MusicStoresta. Ajattelin tilata klassisen lisäksi uusinta Värttinää ja vanhaa Nightwishia nyt alkuun.

Olisi muuten hauskaa, jos olisi joku RunoStore myös. Saisi tilata runoja johonkin iPoemsiin alkukielellä ja myös käännöksinä. Voisi kuunnella vaikka Heli Laaksosen uusinta Sulavoita. Nousisi hymy huulille tässä blogatessa. Heli Laaksosessa on munaa. Onko kukaan muu runoilija, miesrunoilija, vetänyt sellaista määrää kiinnostunuttta kuulijakuntaa jonnekin stadin rautatieasemalle omia runojaan kuulemaan? Lehdistökin paikalla ja kustantaja itse täydellä panostuksellaan. Hienoa Heli, melkein naapurin tyttö, munamarkkinoiden vetonaula kotipitäjässään. Tähän ei Arno Kotrokaan pysty. En ole vielä saanut edes maistiaisia tuosta runokirjasta, mutta arvioinnit ovat olleet poikkeuksellisen kiittäviä. Laaksosesta löytyy arviointien mukaan yllättäen myös syvempiä ja tummempiakin sävyjä.

Olen muuten vakuuttunut, että tv-runo-ohjelmalle olisi suuri tilaus ja hyvät katsojaluvut. Suomessa on runsaasti pöytälaatikkorunoilijoita ja suomalaiset rakastavat värssyjä, vanhoja ja uusia. Miksi ihmeessä televisiossa ei koskaan kuule runonlausuntaa, siis runo- ja aforismiesityksiä? Runoraati kerran kuussa on liian vähän, ja siinä on vain uusia suomalaisia runoja. On tietysti niin, että luettu runo on puolueettomampi kuin esitetty runo, mutta kyllä luetustakin runosta nauttii, koska lausuttuna siitä voi löytää vivahteita, joita itse ei ajatellut alun perin.

(Kuva Hugo Simberg)

Pääsiäisajatuksia

Pitkäperjantaina on usein synkkä ilma. Teini-ikäisenä pelkäsin jonkin verran maailmanlopun tuloa, nimenomaan pitkäperjantaina, kellon lyötyä tasan kaksitoista yöllä. Ajattelin, että taivaan esirippu halkeaa ja Jeesus tulee taivaallisten sotajoukkojensa kanssa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Kun aamulla sitten heräsin, huomasin maailman olevan ennallaan ja uskalsin aloittaa suklaamunien syönnin.

Minulla ei ole käsitystä siitä, pelkäävätkö teinit enää maailmanloppua. Ainakaan kukaan ei koskaan aineessaan tai esseessään pohtinut maailmanloppua muuta kuin ekologisessa mielessä. Eniten pelättiin omaan itseen kohdistuvia konkreettisia uhkia, joista abstraktein oli varmaan äkkikuolema kolarissa tai tsunamissa.

Vuosien myötä pelot laantuvat. On jopa vaikea sanoa, mitä pelkään. Entiset pelot ovat jääneet ja uusia ei ole tullut. Jaa, on minulla yksi uhkakuva, ja se on se, että sairastuisin sillä tavalla vakavasti, että jäisin kitumaan johonkin koneeseen enkä pystyisi sanomaan, että irrottakaa nyt helkutissa ne johdot!

(Veistos Auguste Rodin: Ajatus)

Vaikene viulu

Päivitin blogilista.ni-jutun, joten pari sanaa tähänkin, ettei tule turhaa haamupäivitystä. Vaikkapa eilisestä päivästä, joka meni mönkään.

Piti nimittäin mennä botox-piikille vähän suurempaan kaupunkiin. Kuinka ollakaan, nukuin pommiin. Koira nimittäin valvotti aamuneljään asti yöahdistuksellaan ja ulinallaan. Heräsin liian myöhään ja piikki siirtyy nyt kesäkuun alkuun. Siihen asti on sinniteltävä vaikka puhumatta. Käyhän se minulta.

Koira herättää minut nykyään joka yö viimeistään kolmen aikaan, jolloin se alkaa kulkea levottomana inisten, käy ulkona, ei tee tarpeitaan, ryhtyy siellä haukkumaan, joten se on otettava nopeasti takaisin sisälle etteivät naapurit herää. Vältän lääkärin määrämän Diapamin antamista, mutta viime yönä oli pakko antaa puolikas, koska en jaksa enää valvoa. Koira on kohta kolmetoistavuotias, monisairauksinen, mutta syö hyvin ja lenkkeilee, joten ei minusta ole sen lopettajaksi, vaikka se laihtuu silmissä. Öisin kyllä valvoessani vannon, etten jaksa enää päivääkään, mutta aamulla katsoessani sen vanhuksen kasvoja en voi muuta kuin silittää päälakea ja huokaista. Toivon, että mandoliinin kieli kirpoisi, koiran elämänlanka katkeaisi itsestään. Jonakin hetkenä se vain lakkaisi hengittämästä ja saisi rauhan, samoin minä.

(Maalaus Pauliz Postasz)

Sosiaaliset taidot ylikorostuneita

Miitit eli tapaamiset ovat muotia. Juuri olemme saaneet tirkistellä muutamien nuorempien bloggaajien kotibileitä monestakin avaimenreiästä, ellemme ole osanneet pitää varaamme. Minä en ainakaan huomannut varoa, vaikka tunnen oloni kiusaantuneeksi lukiessani tällaisia intiimiselostuksia. Osuin mm. keskelle käytettyjä paperilautasia ja muovihaarukoita ja motsarellapitsoja, vai mitä leipiä ne olivat, enkä saanut silmiäni irti jutuista, vaikka tunsin itseni saastaiseksi urkkijaksi katsoessani kuvaa likaisesta pahviläpyskästä. Ristikkäiset toverilinkkaukset varmistivat, että bileet valottuivat monesta eri näkökulmasta käsin. No, hauskaa kun on hauskaa, ei siinä mitään, eikä tämä ole jutun pointti.

Tämä em. sosiaalinen miittitapahtuma on nimittäin oiva aasinsilta aiheeseeni, jota olen hautonut luettuani aamun Helsingin Sanomista jutun suomalaisen työelämän uudenlaisesta menestyjästä, sosiaalisesti taitavasta henkilöstä. Jussi Vähämäki, valtiotieteen tohtori, dosentti ja useiden kirjojen kirjoittaja on tutkinut työkulttuuria ja nimennyt 1990-luvulta alkaen siinä hallitseviksi tunteiksi kyynisyyden ja opportunismin, joita käyttelee parhaiten helppoheikkimäinen supliikkihenkilö.

Enää ei nimittäin tarvitse paneutua työhön tunnollisesti, keskittyneesti ja pitkäjänteisesti eikä huolellisesti. Uudet menestyjät ja toisten ohittajat hoitavat työnsä ääntöelimistöllään, he puhua pälättävät sen sijaan että tekisivät konkreettisia töitä, he kertovat mitä osaavat ja millaisella koneella tai ohjelmalla työtä pitää tehostaa. Uusi työkulttuuri perustuu ideointipalavereihin, lyhyihin projekteihin, erilaisiin miitteihin ja henkilösuhteisiin. Voittoa tehdään odotuksista ja mielikuvista, joiden rakentamiseen tarvitaan nimenomaan näitä pälättäjiä ja suplikoijia. Rahaa voidaan tehdä puhumalla ja uskomalla.

Puhumistyön maailma on synnyttänyt uudenlaisen ihmisen, tuon kyynisen opportunistin, joka mukautuu näihin oloihin ja käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen, sanoo Vähämäki. Opportunismi on hyvä väline, koska sen turvin voi mukautua mihin tahansa oloihin moraalista välittämättä. Kyynisyys puolestaan vapauttaa sitoutumasta mihinkään, koska kyynikko on jo nähnyt kaiken ja on tietävinään ennalta, mitä tapahtuu.

Näinä päivinä voi varmaan moni työssäkäyvä allekirjoittaa Vähämäen havainnot. Kyynisyys ja opportunismi ovat vain lisääntyneet ja levinneet työelämästä muille yhteiskunnan alueille, ihmissuhteisiin, kotiin, omaan elämään, siihen sitoutumisen asteeseen, joka ihmisellä on lähimmäisiinsä ja perheisiinsä. Itse olen jo kauan huhuillut ihmisen eettisyyden ja moraalin perään ja saanut lähes poikkeuksetta kukkahatun päähäni. Huhuilenpa edelleen, näin virtuaalitse. Oikeastaan siitä asti kun äiti sanoi, että ota oppia reippaasta ja puheliaasta siskostasi, aavistin, että jutussa on koira haudattuna..

(Maalaus: Nicolas Antoine Taunay)

Häntä pystyyn!

Komennan itseäni: Häntä pystyyn, Iines! Sormet näppäimille ja jotakin hauskaa haircuttia nyt kehiin. Jos taas lähtee lukija, niin potkaise sille vain lisävauhtia persuksiin. Menköön mikä menee, Vysotskin sanoin. Kiitos, Anni tästä rohkaisuryypistä kommenttilootassani alempana. Minähän vuolen näppäimistäni mitä tahdon.

Muistan kun ammattikorkeakoulu aloitti joskus vuonna jotain. Meidät opettajat pumpattiin täyteen onnistumisen uhoa ja yritystahtoa. Meille vakuuteltiin, että jokainen opiskelija on korkeakoulutasoa ja meidän tulee palvella tätä ylimystöä hyvin ja uudistaa opetuksemme täysin.

Kun sitten pidin ensimmäistä oppituntiani näille isänmaan toivoille, lähes tutisin kunnioituksesta. Muistan vielä asusteenikin: lyhyehkö musta vekkihameenhelma vapisi hieman polvieni tahdissa. Vekkihameen kanssa minulla oli punamustaruutuinen boucle-pintainen bleiseri, siis sellainen karheapintainen, ja alla musta poolopaita. Aika muodikas pakkaus, vaikka itse sanonkin. Muistan senkin, miten tuskanhiki nousi otsalleni arvioivien katseiden edessä, ja jouduin harkitun hitaasti riisumaan boucle-pintaisen paksuhkon bleiserini tuolin selkämykselle.

Kun pari opiskelijaa sitten kaksoistunnin loppupuolella aivan pokkana nousi seisomaan ja ryhtyi naksauttelemaan salkkujaan kiinni, kauhistuin ja mietin, mikä vika minussa on, kun he lähtevät kesken puheeni. Kävelivät siis ulos luokasta mitään sanomatta. No, tätä tapahtui sitten pitkin vuotta. Nämä yli-ihmiset tunsivat arvonsa ja lähtivät ruokatunnille tai kotiin, kun heitä huvitti, alkoi tympäistä tai nälättää tai muuten vaan kyllästyttää. Kävelivät vain ulos, ja tätä tapahtui kaikkien opettajien tunneilta.

Näin tästä painajaisia, mikä on minulle aika harvinaista - painajaiset siis, sillä olen nähnyt niitä vain muutaman muun kerran elämässäni. Unessa seisoin luokassa ja luennoin, ja yhtäkkiä yksi opiskelija nousi pystyyn ja käveli ulos, sitten toinen, sitten kolmas, neljäs, kunnes ovelle johti jatkuva virta ja opiskelijoiden salkut vain napsahtelivat ja korot kopisivat. Jonkun kerran huusin unissani, että hei kuulkaa, tämä on todella tärkeää, mitä puhun! Heräsin hikoillen kauhun tunteeseen.

Jos vakava sana sallitaan, taustalla lienee jonkinasteinen hylätyksitulemisenpelko. Se varmaan kummittelee tässä kiihkeässä blogitilastoseurannassanikin, jossa koen yhdenkin menetyksen hieman samoin tuntein kuin kuvaamassani painajaisunessa. Luulenpa, että tämä pätee ainakin osittain muihinkin bloggaajiin. Halutaan hyväksyntää, halutaan, että itsestä pidetään, ja koetaan huonommuudentuntoja, kun listasijoitus menee alaspäin. Pelätään hylkäämistä.

Tästä on sitten turha kenenkään sanoa, että ohimoita kiristää, kun aina puhun bloggaamisesta ja listasijoituksista. Itse asiassa en puhu siitä, vaan ihmisestä itsestään, hänen raadollisuudestaan ja oikeudestaan olla haavoittuva ja siinä jopa vahva. Ja oikeudestaan nähdä tässä haavoittuvuudessaankin huumoria. Heikkouksilleen voi nauraa! Ihan sama, missä nämä kuviot tapahtuvat, sillä en näe virtuaalia kovin erilaisena tapahtumakenttänä kuin reaalimaailmaa.

PS Maanantaina on taas botox-piikitys. Viimeksi piikki ei tehonnut yhtään ja mietin jo, meneekö se myrkkyannos johonkin muuhun lihakseen kuin äänihuuleen. Sen pitäisi jäykistää äänihuulta niin, ettei se värähtele turhaan, jolloin puhuminen on helpompaa.

- mutta minulla ei olisi rakkautta -

Rakkaus on vaarallinen enkeli.
Rakkaus on murhaa.
Rakkaus on pesti hulluuteen.
Rakkaus on viimeinen valo.
Rakkaus on ruma sana.

Sokea rakkaus.
Intohimoinen rakkaus.
Noiduttu rakkaus.
Pelottava rakkaus.
Kielletty rakkaus.

Rakkaus panee kompostinkin sekaisin.
Rakkaus repii jäsenet.
Rakkaus viiltää,
rakkaus haisee.
Rakkaus voittaa.
Voi Rakkaus,
rakkaus Lauri!!!!!!!!!!!!!!

Rakkaus, mustaa kuin helvetti.
Niin jykevää on rakkaus.
Tulkoon rakkaus.

(Kuva: Hannu Riikonen, Tyly rakkaus)

(Kukin rivi eri nettilähteestä, kooste Iineksen)

Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!

Turhaan etsitte, turhaan huudatte,
kaikki on turhaa!

Vastarinta on turhaa.
Purjeveneen kunnostus on turhaa.
Teeskentely on turhaa.
Harkitut vaatteet on turhaa.
Napin painaminen on turhaa.
Rahapussin avaaminen on turhaa.
Muu paitsi murehtiminen on turhaa!

Omistaminen on turhaa!
Euron kurssista huolehtiminen on turhaa.
Forumista turhaa kohua,
taisi olla aika turhaa puuhaa.
Kaikkea turhaa bashaa!

Rakkaus on turhaa,
mun seksi on turhaa,
turhaa lemmen touhua,
turhaa hömppää.
Turhaa tärinää.
Turhaa hipelöintiä.
Turhaa poseerausta.
Turhaa unelmaa,
paljon turhaa kohua
ÄÄÄHH , turhaa touhua!

Bloggaaminen se vastaa turhaa onkin .
Kaikki näillä sivuilla on turhaa:
Kukkakuvia ja muuta yhtä turhaa,
turhaa tekstiä
paaaljon turhaa selitystä
turhaa sanahelinää
turhaa löpinää
turhaa triviaa
turhaa tietoa
turhaa toistetta
aivan turhaa
turhaa tohinaa kaikki tyystin!

(Säkeet netistä hakusanana turha, kukin rivi eri lähteestä, yhteen solminut Saarnaaja Iines ankaran turhautumisensa puuskassa. Anteeksi. Helpotti.)

Kansanedustajien blogit

Sedis blogissa puidaan varsin kiinnostavasti Helsingin Sanomien tänäisen jutun pohjalta kansanedustajien bloggaamista, josta aiheesta itsellänikin oli jo jutun tynkää tulossa, hieman toisesta näkökulmasta. Olin nimittäin tosissani miettimässä, mitä haluaisin kysyä edustajilta heidän uusimman blogipostauksensa pohjalta. Olin päättänyt rakentaa juttuni niin, että kysyn muutamalta bloggaavalta edustajalta yhden kysymyksen kultakin.

Helsingin Sanomien jutussa haastateltiin blogiasiantuntijana Schizoblogin kirjoittajaa, jonka mukaan edustajien blogeista puuttuu kansan syvien rivien ääni. Edustajat eivät siis olekaan 24 tuntia vuorokaudessa kansansa käytettävissä. Vain yhden kansanedustajan blogissa sallitaan kansan kommentointi. Viimeisimmän jutun kommenttilootassa komeili peräti yksi (1) kommentti.

Toisaalta on niin, että sitä pitää kommenttimahdollisuutta avoimena politiikan harjoittamisena, mutta toisaalta on niin, että poliitikkojen vastaukset tietää useimmiten etukäteen, etenkin kun niihin ei tarvitse vastata heti. Kuka niitä kliseitä ja fraaseja ja tyhjiä lupauksia jaksaa lukea, etenkin kun mitä todennäköisintä olisi, että avustajat siellä vastailisivat kärkkäille kysyjille. Näennäisdemokratiaa. Parempi on, että edustajat keskittyvät työhönsä kuin miettimään, miten miellyttää blogiväkeä. Ja olen kyllä samaa mieltä Sediksen kanssa, että bloginsa muodon saa jokainen päättää itse, omiin tarkoituksiinsa parhaiten sopivaksi. Ei ole pakko olla joka foorumilla aina käytettävissä.

- Niin, niitä kysymyksiä en keksinyt, en halunnut tietää yhtään mitään lisää niitten valmiiksipureskeltujen pienoisesseitten pohjalta. Halusin vain nopeasti pois edustajan blogista - jokaisesta.

(Maalaus Aabram Arkhipov)

Kelle annan ruusuni?

Huomaan, että en nyt pääse alle präntätystä blogilauseesta eroon. Se vaatii huomiota, koska se kummittelee mielessäni. Sillä on jotain sanottavaa minulle. Ja minulla ei ole tapana lakaista roskia maton alle, vaan pöllyttää ne päivänvaloon, vaikka koiparvi peittäisi minut. Tässä tuo lause, joka seisautti vereni:

En lue mitään negatiivisia valitusblogeja jotka voisivat heikentää luomisvoimaani ja avointa mieltäni.

Ensimmäinen ajatukseni primitiivi-ihmisen tapaan oli, että minäblogisti olen tuon luomisvoiman ja avoimen mielen heikentäjä, koska tapani on olla aika kireänkin kriittinen, jonkalaisen käsittelytavan moni kokee automaattisesti negatiivisuudeksi, vaikka sen ehkä voisi nähdä myös onnettomana rakentamisyrityksenä.

Mietin myös sitä, onko tuommoinen tietoinen selektiivisyys hengen kapeutta. Tulin siihen lopputulemaan, että ei voi olla, koska kirjoittajahan puhuu luomisvoimasta ja avoimesta mielestään tässä yhteydessä. Sen täytyy siis olla metodi mielen avartumiseksi. Se vain tapahtuu poissulkemisen periaatteella, koska tuntuu siltä, että valitaan linja, pysytellään sillä kieli keskellä suuta, ei vilkaista sivuille ja kasvatetaan omaa voimaa. Ja onhan tästä todisteet nähty kirjoittajan iloa, valoa ja energiaa puhkuvissa blogeissa, joita voi vain väsyneenä ja ponnettomana kadehtia.

Mutta hetkinen vielä - enkö itsekin tee näin, että suljen blogeja piirini ulkopuolelle? Auttaisiko tämä langanpää minua asettamaan tuon lausahduksen oikeaan valoon? Enhän minäkään jaksa kaikkea, en hymistysblogeja, en haircut-vuodatuksia, it-alan blogeja, neuleblogeja, parisuhdehelvettejä. Siis harjoitanhan itsekin valintaa? Mikä on oman poissulkemiseni motiivi? Ja onko valinta synonyymi poissulkemiselle? Näitä asioita jään pohtimaan tänä sunnuntaina ja koetan kehittyä ja avartua kaikin puolin, avata tukkeutuneita uomia energian virrata kehoni läpi puhdistavasti ja auraani kirkastaen.

Lämmöllä, edelleen Ritan uskollinen lukija Iines