Viimeinen postaus tähän blogiin

Olkoon tämä viimeinen merkintä tähän blogiin, kun tämä ei kerran taivu beta-versioksi. Ja kun tämän tekstiäkään ei saa sopivan kokoiseksi.

Panen tähän viimeiseen ikkunaan lupaamani kuvan itsestäni, laihanpuoleisena koululaisena. Kasvojeni nykyinenkin muoto erottuu kuvasta hyvin. Oikeastihan minulla on isäni kasvojen muoto, hieman pitkulainen, ei kuitenkaan ihan yhtä pitkulainen kuin isällä jonka kuva löytyy toisaalta kuvablogistani; ja posket ehkä tasaavat tätä pitkulaisuuden vaikutelmaa. Silmätkin ovat isän silmät.

Kehottaisin sitä bloggaajaa, joka teki kaksivuotiaan kuvastani (huom. alempi kuva linkin sivulla) varsin pitkälle meneviä tulkintoja persoonallisuudestani, katsomaan hyvin tarkasti tätä koululaisen kuvaa. Vieläkö tulkinta istuu ylläni? Olen itse aina ajatellut niin, että lapsen silmistä ja ilmeen teeskentelemättömyydestä näkyy parhaiten lapsen sielun ja mielen tila ja ehkä luonnekin. Minulla soivat hälytyskellot, jos lapsi hymyilee jokaisessa valokuvassa kuin viimeistä päivää.

Itse olen onnellinen siitä, että minua ei ole opetettu teeskentelemään, koska minua ei ole koskaan lyöty tai kohdeltu huonosti. Vaikka isäni oli alkoholisti, olen saanut paljon rakkautta molemmilta vanhemmiltani. Olen vain oppinut isän vuoksi peittelemään asioita ja häpeämään liikaa, ja se on suurin este sille, että osaisin kokea maailman aina onnellisena ja kaikin puolin harmittomana paikkana.

Ähkypostaus

Kun nyt Blogistanissa tuntuu vallitsevan yleinen jouluähky eikä keskustelu oikein kulje, pannaan tähän yksi henkilökohtainen höpötyspostaus, johon ei tarvitse reagoida puoleen eikä toiseen, ellei jaksa.

Tulin hankkineeksi 8,6 kilon kinkun, vaikka oli vain pari jouluvierasta. Se täyttää edelleen jenkkikaappini yhden hyllyn kokonaan, ja tulevien päivien ateriaongelmia ei ole. Se vaan, että sinappi taitaa loppua ennen kuin kinkku, joten uusi tuubi on ostettava, vaikka sinappituubi uhkaa sitten vanheta, koska se kestää meikäläisellä parhaimmillaan pari vuotta. En nimittäin syö ollenkaan makkaraa, en pötköä, en leikettä, ja tarvitsen sinappia lähinnä salaattikastikkeen maustamiseen. Olen inhonnut makkaraa niin kauan kuin muistan, koska yhdistin nakkimakkarat lapsena sormiin. Kieltäydyin ehdottomasti syömästä sormia samassa yhteydessä kun kieltäydyin juomasta lehmänmaitoa, eikä niitä saanut millään ilveellä kurkustani alas.

Tahtoisin jo keventää ruokavaliotani ja aloittaa nälkäkuurin päästäkseni vihdoin ensi kesäksi ihannemittoihini. Olen liimannut huoneentaulukseni punapukuisen naisen kuvan, joka sauvoo hymyillen ja hyvin hoikkana punaisilla kävelysauvoilla kohti kevättä. Sellainen aion olla ennen kuin rantakausi koittaa. Muutenkin mielen valtaa kaikkinainen uudistuminen näin valon ajan kynnyksellä, pimeän väistyessä. Pitää pitää huolta itsestään kaikin puolin, terveydestä, ulkonäöstä, hengen ja sielun tilasta ravitsemalla niitä oikein ja runsaasti, ruumiin sijasta.

Aloitin habitusmuokkauksen eilen käymällä silmälääkärissä uudistamassa lasini, koska en näe mm. lukea kehnosti luettavuusvaatimukset täyttäviä blogeja, joita on aivan liikaa. Olen usein kummastellut, miksi kirjoittajat eivät ota huomioon lukijoita tehdessään blogien visuaalisia pohjia. Lähes kaikissa blogeissa kirjaimet hukkuvat sameanvärisiin kirjaimia syöviin pohjien väreihin. Tai sitten kuvitellaan, että musta tausta valkoisten kirjainten pohjalla on tyylikäs. Tai pidetään normaalikokoista kirjasinta (eli aanelosella kirjasinkoko 12) selkokielisyyttä vaativille idiooteille suunnattuna.

Miksi kummassa muurahaisenpisun kokoinen fonttilaji on muka kaunista? Ja kun sen vielä yhdistää värilliselle pohjalle, tehdään kyllä karhunpalvelus lukijalle, oli näkö mikä tahansa. Oma lukunäköni ei ole kovin huono, vaan pikemmin normaalia parempi ikäiselleni - silmälääkäri kehui lisäksi valkoisia mykiöitäni ja terveitä silmänpohjiani, ja silti en näe näitä blogien pikkupränttejä siristämättä silmiäni. Harmi, sillä moni tällainen blogi kiinnostaisi enemmänkin. Jätän nämä kuitenkin suosiolla, koska kirjoittajakaan ei välitä lukijoiden parhaasta, vaan pitää tärkeämpänä omaa esteettistä nautintoaan.

Eilisen päivän kuljin siis mustuaiset laajentuneina silmälääkärin tiputtamista silmätipoista ja nautin kaikista joulun valoista ja tuikuista, joita kaupunki ja koti on täynnä. Ne näkyivät nimittäin monisakaraisen tähtikuvion sisällä lähes iltaan saakka, ikään kuin sädekehä olisi ympyröinyt jokaista liekkiä ja tuikkua. Ylimaallisen kaunista! Kunpa olisin saanut kuvattua sen, mitä näin. Yllä olevan Paul Kleen maalauksen tähdet kuvaavat aika hyvin sen, miten näin kaikki valot. Oikein harmitti, kun tippojen vaikutus illalla lakkasi.

(Maalaus Paul Klee)

Muuttuuko ihminen?

Eilisissä uutisissa mainittiin, että Saddam Hussein hirtetään kolmenkymmenen päivän kuluttua. Miekkonenhan siis on hirvittävillä teoillaan ansainnut kuoleman, mutta silti hirttäminen on väärin. Puistattaa kuulla 2000-luvulla, että joku hirtetään kolmenkymmenen vuorokauden kuluttua, olkoonkin sitten ihmiskunnan vihollinen.

Ihan kuin ei oltaisi edetty mihinkään niistä ajoista kun toisinajattelevia heitettiin leijonille tai poltettiin rovioilla. Tai katkaistiin kaula salaliitosta epäiltynä, kuten eilisessä Elisabet I -televisioelokuvassa Skotlannin kuningattaren kaula, jota nitkutettiin kirveellä irti muusta kehosta hieman kömpelöön eurooppalaistyyliin. Sujuvammin englantilaisilta kävi ihmisen puhkominen ja vielä elävän ihmisen kiduttaminen sisälmyksiä esiinkaivaen ja niitä kärventäen.

Tämmöisiä totuuksia ja julmuuksia televisio suolsi tapaninpäivänä tuutista ulos. Pani vain vetämään lankoja yhteen Maria Stuartin mestauksesta Saddam Husseinin hirttoon. 500 vuotta väliä, ja yhä vaan kirves heiluu tai silmukka kiristyy. Tuntuu kuin ihminen ei kehittyisi edes sysäyksittäin. Oppiikohan ihminen koskaan sitä totuutta, että väkivalta lisää väkivaltaa? Ettei väkivaltaa pidä kostaa väkivallalla?

(Elisabet I:n muotokuvan tekijä tuntematon)

Kaunein joulukortti

Hain kauan kaikkein kauneinta joulukorttia, ja tässä se on, Rudolf Koivun kuva. Sen myötä toivotan kaikille blogini vakituisille lukijoille ja satunnaisille harhailijoille jouluiloa, tähtien tuiketta ja kynttilöiden loistetta!

En ajattele sulkevani blogia pyhiksi, vaan kirjoitan, jos asiaa tulee, koska kirjoittaminen on niin äärimmäisen hauskaa.

Lahjaksi vuohi

Joulu on hyväntekeväisyyden sesonkiaikaa. Nyt voi ostaa hyvän joulumielen vaikka antamalla lahjaksi lehmän tai vuohen ystävälle, jolla on jo kaikkea.

Suomen World Visionin Lahjaksi lehmä -nettikaupasta voi valita ystävälleen muitakin hauskoja hyväntekeväisyyslahjoja, joista on iloa sekä ystävälle että kehitysmaan lapsille, kun lahja toimitetaan puutetta ja hätää kärsivälle perheelle köyhään kohdemaahan.

Kun vaan voisi olla varma, että rahat menevät sinne minne luvataan eikä järjestön "organisaatiokuluihin". En ole perehtynyt tarkemmin World Visionin toimintaan, mutta mm. sen painama moniväriesite on herättänyt kyselyjä lahjoitettujen rahojen käyttötavasta.

Olen miettinyt, mikä olisi paras tapa antaa almunsa tarvitsevalle. Onko hyviä ehdotuksia? Juuri annoin almuja koululaisille, jotka myivät pientä joulupukkikynttilää ovellani, hinta seitsemän euroa. Rahat menivät kuulemma leirikoulua varten. Havahduin vasta jälkeenpäin, että tulin maksaneeksi 42 mummonmarkkaa kynttilästä, joita marketista saisi samalla hinnalla kaksi tai kolme kappaletta.

Kaksi yötä jouluun. Hyvää joulunodotusta kaikille lukijoille! Panen vielä erillisen joulukortin tämän hieman kriittisen juttuni yläpuolelle.

Sananen suomalaisesta joulujuhlaperinteestä

Pitäisikö suomalaisten koulujen joulujuhlaperinteen kristillistä osuutta muuttaa maahanmuuttajina olevien koululaisten erilaisen kulttuuritaustan vuoksi? Uutisissa esitettiin eilen tämänsuuntaisia kysymyksiä, ja vastaavia ajatuksia on ollut aika ajoin esillä lehdissä.

Kysymys on outo. Eikö maahanmuuttajia nimenomaan pidä kotouttaa tähän maahan, johon kuuluu erottamattomana osana sen koko kulttuuri, kieli ja tavat? Mitä pahaa on esittää ohjelmaa, jolla on pitkä historia ja sen myötä juuria tämän maan uskonnollis-myyttisessä mullassa? Voisiko ajatella, että se tulisi tehdä jopa ylpeänä siitä, että on, mitä esittää?

Nyt en tarkoita sitä, että maahanmuuttajalapset tulee mukauttaa suomalaiseen kulttuuriin, vaan siis kotouttaa eli tutustuttaa perin pohjin, jotta heidän olisi helpompi kotiutua täysvaltaisiksi kansalaisiksi ja selvitä uudenlaisessa yhteiskunnassa, ymmärtää sen tapoja ja ihmisiä. Eihän erilaisuuden näkeminen voi olla kuin hengen rikkaudeksi. Vastaavasti suomalaiset saavat kokea tätä kulttuurien ja uskontojen kirjoa, kun kouluissa järjestetään kansainvälisiä tilaisuuksia, vaikkapa sen mukaan, mitä kansallisuuksia koulussa on edustettuna. Ja voihan joulujuhliin tuoda uutena piirteenä kansainvälisyyttä maahanmuuttajalasten ohjelmanumeroissa.

Koulujen perinteiset joulujuhlat ovat mittaamaton muistojen aarreaitta, jota mielestäni tulisi pikemmin tukea ja elvyttää kuin pyrkiä karsimaan. Elävä ohjelma alkaa muutenkin olla kortilla mekaanisten ohjelmien rinnalla, joita lapset tuijottavat päivittäin välkkyvästä ruudusta yksinään, vailla yhdessä koetun tilaisuuden lumoa. Kukapa ei muistaisi omaa joulujuhlaansa, sen aiheuttamaa hyvää mieltä ja jännityksen euforiaa? Tai kenelle suvirsi ei toisi tunnetta kesälomasta ja alkavasta vapaudesta?


(Kuva Rudolf Koivu)

Eteenpäin, sanoi akka lumessa

On aika hassua, että Elinkeinoelämän valtuuskunnan Jorma Ollilakin kehottaa naisia hakeutumaan johtopaikoille Suomessa. Ikään kuin se olisi kiinni naissukupuolen arkuudesta tarttua vallan kahvaan. Kyllä se kiinni lähinnä siitä, että naisen kädessä on useimmiten yhä paistinpannun tai kattilan kahva.

Toimituspäällikkö Ulla Appelsin (IS, 16.12.) on sanonut, että naisen menestykseen tarvitaan miestä. Tähän on helppo yhtyä. Mies aukaisee ladun, nainen hiihtää perässä. Ja naisen perässä hiihtää perheen jälkikasvu, helmoihin takertuen. Näin se on aina ollut ja kenties on aina oleva, ikävä kyllä.

Tulevaisuuden johtajiahan valitaan ikäluokista, jotka ovat juuri nyt potentiaalissa vanhemmuusiässä. Ja tutkimusten mukaan äitien ajankäytöstä kuluu päivittäin pari tuntia miehiä enemmän kotitöiden ja -vastuiden hoitamiseen. Appelsinin laskelman mukaan naisen vuorokauden olisi oltava 27 tunnin mittainen, jotta nainen olisi miehen kanssa tasa-arvoinen.

Tasa-arvon suurimpana kompastuskivenä pidetään usein sitä, että naisen euro on 80 senttiä. Näinhän ei ole, sillä euroja saa aina lisää. Kaikkien ongelmien ydin on siis naisen ajanpuute. Ja tässä kohdin naiset voivat mielestäni katsoa peiliin ja miettiä, tuliko naitua vain naimisiinpääsyn riemusta vai todellisesta rakkaudesta, jossa puolisot ovat tasavertaisia kaikessa, myös perheenjäsenten ajankäytössä. Kirsi Pihan kirjassa Äitijohtaja todetaan monen naisjohtajan suulla, että johtajuudesta ei tulisi mitään, ellei mies osallistu perheen arjen pyörittämiseen jopa naista enemmän.

(Kansikuva Martta Wendelin)

Antaa mennä, kun on alamäki

Verottaja muisti joulukirjeellä, jossa oli veroprosentin nosto lähelle 40:tä. Kyllä, siis neljääkymmentä. Minulle, työkyvyttömälle eläkeläiselle, Osku Pajamäen mukaan nuorten työpaikat riistäneelle ahneelle suojelutyöpaikassa olleelle salasijoittajien sukupolven edustajalle.

Olen kyllä siitä hauska yhteiskunnan elätti, että samalla kun tulot laskevat, veroprosentti on tasaisessa nousukiidossa ja osallistun kaiken aikaa riemurinnoin hyvinvoinnin maksupuoleen.

Taitaa Osku Pajamäki pelätä turhaan eläkepommia. Jos verot ovat tätä luokkaa, eläkeläiset taitavat kyllä pitää tätä yhteiskuntaa pystyssä hautaan saakka. Mistä kummasta muuten on pesiytynyt sellainen ajatus, että eläkkeet ovat verovapaita? Se on yllättävän yleinen kolmikymppistenkin keskuudessa, saati nuorempien.

Tuntuu aika makealta se ajatus, että eläkeläiset on Suomen suurin äänestäjäryhmä. Jessus, mikä valta tehdä jotain, saada vihdoinkin parempi maailma aikaan! Ja voisihan siinä sivussa hieman korottaa eläkkeitäkin, koska ne ovat jääneet jälkeen yleisestä palkkakehityksestä. Opintorahan korotuksen lisäksi voisi suosittaa nuorille valtion takaamien opintolainojen ottoa. Niinhän meikäläinenkin aikanaan teki ja maksoi kaiken korkoineen takaisin. Eipä tarvitsisi käydä opintojen aikana pätkätöissä, vaan voisi keskittyä opiskeluun, jolloin valmistumisajatkin lyhenisivät.

Meemi

Liinu haastoi meemiin, jossa piti poimia virke neljästä blogista, ja kirjoittaa niistä lyhyt tarina.

Suurin osa bloggaajista on kuitenkin jo osallistunut meemiin, joten oli hankala löytää haastamattomia tuntemiani blogeja, joiden arvelin haluavan osallistua. Tein jutun toisella tavalla enkä haasta ketään.

Listasin Site Meteristäni sadasta viime käynnistä hakusanat, joilla blogiini on tultu. Suosituimmat hakusanat olivat ikkunaiines, jota googlattiin peräti parikymmentä kertaa kertaa, toiseksi suosituin oli Susan Kuronen, sitten nokkosrokko ja pimpsa. Muut hakusanat esiintyivät vain kerran tai pari. Muodostin tekstin siis eniten käytetyistä hakusanoista lisäten muutaman pronominin, adverbin tai verbin, jotka sitoivat sanat ehjiksi lauseiksi.

Kas tässä googlettajien maailmankuva, joka kuvastaa myös blogini atmosfääriä.

Leskiäidin tyttäret: toinen oli tumma (Susan Kuronen), toinen kärsi antibioottien haittavaikutuksena nokkosrokosta (ikkunaiines). Mutta molemmilla oli kelsiturkki ja molemmat käyttivät Imperial Leatheria.
Foto-Nisulassa istui kuvattavana Sanna Kiiski, joka puhui hedelmöityshoitolaista - seitsemästä synnistä se ensimmäinen, josta pitäisi olla rangaistuksena kuolemantuomio. - Nainen nauttii pimpsastaan, lausui Yrjö Jyrinkoski, joka luki tutkimusta Seitsemän veljeksen naiskuvasta.

Lyhyt oppimäärä puolisosta

Kuka tai mikä on puoliso? Milloin kumppanista tulee puoliso? Riittääkö parisuhde siihen, että ollaan puolisoita?

Hämmästyin, kun luin iltapäivälehdestä, että kirjailija Anja Snellman (ent. Kauranen) saapui puolisonsa Jukka Orman kanssa johonkin tilaisuuteen. Eihän siitä ole vuottakaan kun hän oli avioliitossa Saska Snellmanin (ent. Saarikoski) kanssa. Ja uusi suhde lie lehtien mukaan vasta keväältä alkanut, mikäli tulkintani on oikea.

Maajussin morsiamessakin ollaan jo puolisoita (Susanna ja Harri, IS joulukuussa), vaikkei lopullisia valintoja ole kai televisiossa näytettykään. Tiina Jylhällä on uusi puoliso heti kun entisestä irtautuu, samoin Hannele Laurilla on aina puoliso kainalossaan, tosin joka kerta eri mies, kun kuvaa katsoo. Miten on mahdollista, että kumppani on nykyään välittömästi puoliso, kun häntä kuitenkin pidetään vain kyllästymispäivämäärään asti ja sitten hankitaan taas tuoretta tilalle? Viittaan tässä yhteydessä lintumaailmaan, jossa puoliso valitaan kuolemaan saakka.

Missä ovat sulhaset ja morsiamet, missä heilat ja mies- tai naisystävät? Ja ennen kaikkea, missä ovat rakastajat ja rakastajattaret? Suomen kielen perussanakirjan (II osa, s. 545) mukaan puoliso on yhtä kuin aviopuoliso, mies tai vaimo. Liittäisin tähän merkitykseen kyllä vielä avopuolison silloin kun eletään yhdessä vuosikaudet.

(Maalaus Paulis Postasz)

Polkupyörävarkaita

Eilisessä pikkukaupungin paikallislehdessä oli ilmoitus varkaudesta.

Näin meillä maaseudulla asiat hoidetaan, ennen kaikkea varmaan siksi, että lähin poliisi on läntisessä naapurikunnassa ja lähin yöllinen viikonlopun sairauspäivystys taas itänaapurissa. Paras ottaa oikeus omiin kätösiin, prkl, tuumataan täällä varsin yleisesti:














Kaiken lisäksi minäkin taidan olla varas jonkun silmissä.

Nimittäin uusi naapurini on asennuttanut satelliittilautasantennin väliseemme rivitalon ulkoseinään. Samaan aikaan kun lautanen ilmestyi maisemaa pilaamaan, aukesi ilmainen langaton wlan-yhteys, tuosta vaan. Käytin sitä tietenkin heti, koska muuten käytän läppäriä vain kännykän ja gprs-yhteyden avulla, mikä on hankalaa, kallista ja hidasta. En viitsi vekslata modeemia irti pöytäkoneesta ja liittää läppäriin. Wlan-yhteys toimii moitteetta ja aika nopeasti, vaikka signaali on muka heikko tai erittäin heikko.

Askarruttaa, voiko uusi naapurini, jos on taitava, päästä näkemään meikäläisen suojaamattomat päiväkirjat ja muut neronleimaukset tiedostoistani. Ilmoitusviestissä suojaamaton yhteys nimittäin selitetiin, että joku voi katsella tiedostojasi.

Ja voiko naapuri tietää, että joku muu käyttää hänen verkkoaan? Ja voinko ylipäänsä käyttää maksutta minulle ilmaiseksi tarjoutunutta nettiyhteyttä varastamatta häneltä jotakin? Omatuntoni ei nimittäin kolkuta yhtään, sillä minusta kun nyt vaan tiedon lähteille pääsy voisi olla helposti kaikkien ulottuvilla, ja vieläpä ilmaiseksi. Me tavalliset Internetin kuluttajathan olemme ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kyllä kustannamme verkon olemassaolon.

Sisäinen marttani

Jos naiset jaetaan kahteen ryhmään sen mukaan, miten he tarttuvat käsillä oleviin käytännön askareisiin, olen kyllä Maria, joka mieluummin istuu ja kuuntelee, aistii ja kirjoittaa näkemästään kuin Martta, joka puunaa ja jynssää, vatkaa ja vaihtaa verhot käden känteessä.

Nytkin on mukava istahtaa ja tehdä pikavisiitti blogeihin ja ihmetellä sitäkin kautta maailmanmenoa. Pakastimessa odottavat torttu- ja piparitaikinat, samaten lantut lokerossaan eikä pullahiiva ole vielä mennyt vanhaksi jääkaapin sivulokerossa. Teen kyllä sitten ripeästi, kun sille päälle satun. Sisäinen marttani olkoon nyt hiljaa, että saan iloitella tässä.

Mitä enemmän luen muiden blogeja, sitä surkeammaksi omani tunnen. Niin loistavaa sanallista ilmaisua ja verbaalista tykitystä blogeissa on. Joskus luulin, että minä se mestari olen, mutta en enää. Olen joutunut myöntämään nöyrästi puutteeni taitavampien kirjoittajien edessä, joita Blogistaniassa on suoraan sanottuna mieletön määrä, nuoria ja vanhoja. Varsinkin nuoria.

Yksi asia minua joissakin nuorissa verbaalihirmuissa kyllä pelottaa. Nimittäin heidän röyhkeä itsevarmuutensa. En tiedä, onko hyvä, että ihminen on niin ehdoton, niin varma itsestään ja sanoistaan, siitä mitä tekee. Olen lukenut pariakin ilmeisesti oman alani eli suomen kielen opiskelijan blogia, enkä voi kuin hattua nostaa heidän sanalliselle ilmaisulleen. Mutta. Jotenkin minua paleltaa ja värisyttää heidän blogiensa äärellä.

Luin eilen sairaalassa odotellessani vanhaa lehteä, jossa oli kirjoitus narsistisesta maailmankuvasta. En muista kirjoittajan enkä lehden nimeä, mutta selasin mm. Tiede-lehteä ja paria terveysalan numeroa. Artikkelin mukaan narsistinen maailmankuva on tämän päivän hyväksyttävä ihanne. On sairasta narsisimia ja tervettä narsismia - narsistittomuudesta ei edes puhuttu. Muut ihmiset ovat terveellekin narsistille vain oman minuuden heijasteita, ja heillä on käyttöarvoa sen mukaan, miten paljon näyttävät tälle reippaalle narsistille peiliä. Jos peilistä näkyy negatiivisia heijasteita, niiden arvo muutetaan myönteiseksi. Näin esimeksi röyhkeys ja egosentrismi ovat myönteisiä ominaisuuksia, ja esimerkiksi kiltteys, nöyryys ja hiljaisuus ovat luuserin tai ainakin mitäänsanomattoman ihmisen tuntomerkkejä. Minua pelottaa se, että kun olen hyvin vanha, nämä henkilöt päättävät minun eläkkeestäni ja hyvinvoinnistani. Yhä enemmän tämä visio ahdistaa, kun luen näitä iloisenröyhkeitä blogeja, joissa itsestäänselvästi tiedetään, kuinka kaikki on.

Nyt sisäinen martta nostaa päätään ja pakottaa postireissulle. Reissun päätteeksi kutsuu tietenkin metsälenkki kameran kanssa.. Että se martasta.

(Kuvassa vanhoja suomalaisia Martta-nukkeja)

Odotellaan

Nyt sitten odotellaan, millaiset tehot botoxilla tällä kertaa on. Pistos sujui hyvin, vaikka pantiin stydimpi annos, kuten savon murretta vääntävä neurologi annosta luonnehti.

Koolla on aina sama huipputiimi, tämä em. neurologi, oma foniatrini ja erikoishoitaja. Foniatri tekee päätökset ja määrää annoksen koon, erikoishoitaja valmistaa annoksen ja neurologi kytkee laitteet, hakee oikean kohdan, pistää ja mittaa vasteet ja kun oikea vaste löytyy, laskee myrkyn lihakseen. Ellei vastetta löydy, haetaan niin kauan että löytyy, neulan paikkaa vaihdetaan ja koko ajan viännetään savoa, niin etten huomaakaan pistosta. On siinä ammattitaitoa poikineen, eikä voi kuin ihailla sitä osaamista, jolla kukin suorittaa työnsä. Eikä sitä iloisuutta, jolla potilasta kohdellaan. On suorastaan hauskaa, ja herjat ja vitsit lentelevät. Sain taas hieman luottamusta takaisin omiin puhekykyihini ja pärjäämiseeni, kun huomasin, että onnistuin oikeasti naurattamaan heitä omilla kommenteillani.

Onneksi jouluvalmisteluissa ei paljon tarvitse ääntä, mikäli se nyt sitten menee pariksi viikoksi kokonaan. Ellei mene, olen tietenkin hirmu pettynyt, koska se merkitsee, että myrkky lirahti lihakseen täysin turhaan.

Kävin äsken henkien taiston itseni kanssa. Mietin, panenko siskon joulupakettiin perinteiset sukat siskon petturimiehelle. Tytär sanoi, että pane raipat, ei mitään sukkia. Mies on kuitenkin ollut kuin katuva koira koko syksyn ja kun sisko kerran rakastaa uskotonta miestään, mikäs minä olen heitä tuomitsemaan. Tein kuitenkin kompromissin ja ostin Pirkka-tennissukat, piruuttani. On myös mahdollista, että ne ovat liian pienet, mutta enhän minä nyt jaksa kaikkien kokoja muistaa.

Että on pimeä päivä. Tai siis päivä ei valjennut tänään ollenkaan, ja ikkunoiden takana myrskyää ja rummuttaa, ja on jo lähes pimeää. Nyt on kiva polttaa kynttilöitä ja nauttia sisälläolosta ja lähestyvästä joulusta. Voisi oikeastaan tehdä lanttulooran illalla valmiiksi.

(Maalaus Paulis Postasz)

Parrasvaloista

Pääsen taas pitkästä aikaa botox-piikille kokeilemaan, miltä tuntuu olla mykkänä pari viikkoa. Jos pistos äänihuuliin siis tehoaa, ääni hiipuu kuiskaavaksi ja hyvin heikoksi, katoaa joskus kokonaan pariksi viikoksi. Jos ääni ei häivy, piikki ei tehoa.
Elän toivossa, että häipyy, koska sen jälkeen seuraisi parempi kausi. Olen kyllästynyt olemaan hiljaa, ja olen väsynyt teeskentelemään tervettä, kun en kuitenkaan pysty sanomaan ilman piikkiä kuin muutaman sanan lauseita kerrallaan, aina en niitäkään.

Aika hyvin osaan petkuttaa vieraita, liikkuessani kaupungilla tai asioidessani virastoissa ja liikkeissä ja joutuessani kosketuksiin muiden kanssa. Minulle on muotoutunut tietynlainen puhumisen tapa. Valitsen lyhyitä ilmaisuja, ja yritän käyttää konsonanttialkuisia sanoja, koska konsonantin antama tuki jostain syystä saa myös perässä seuraavan vokaalin tulemaan vaivatta. Jos sen sijaan heitän sanan alkuun pitkän vokaalin, esimerkiksi aamu, äänihuulet kramppaavat yhteen, ja sanaa ei tule ilman uutta hengitystä ja hengenvetoa. Outo piirre on se, että puhe kulkisi kyllä tau-ot-ta-mal-la ta-vuik-si, mutta kukapa sellaista jaksaisi kuunnella. Pitää ajatella myös kuulijoita ja säästää heidät tuskastumiselta.

Puhumisen vaikeus eristää väkisin, tahtoi tai ei. Välillä tuntee olevansa totaalisen yksin muiden joukossa, vaiti ollen, pää täynnä lausumattomia ajatuksia ja kysymyksiä. Sitä ei vain jaksa nousta estradille, ei jaksa koettaa ääntä kuuluville, koska se vaatii fyysisiä ponnisteluja ja hengityksen uudelleen organisointia. On myös niin, että ihminen, joka vastailee yksitavuisen lyhyesti, koetaan tietenkin joko hiljaiseksi, töykeäksi tai vetäytyväksi. Ehkä eniten on harmittanut se, että joudun olemaan varsin yksitavuinen taloyhtiön puheliaille mummoille ja papoille. Yksi heistä mm. pillahti kyyneliin, kun sai keväällä tiedon Rubenin kuolemasta.

Itselleni on vakiintunut sana aivan suosikiksi, vaikka en ole koskaan ollut jees-ihmisiä. Haluan osoittaa sillä ystävällisyyttä kanssaihmistä kohtaan. Toinen keskustelua edistävä sana, erinomainen käytössä, on niinkö. Kun liitän tähän lievän kulmien kurtistuksen tai kohotuksen, voin osoittaa olevani ajattelukyinen yksilö. Varsinaista vauhtia keskusteluun saa huudahduksella ihanko totta tai ei ole totta. Näissä on lisäksi hyvää se, että niissä ei ole pitkiä vokaaleja, joten ne tulevat suustani kuin terveenä ollessani. Toisaalta olen huomannut nyt sen, että ihmiset puhuvat enemmän kuin ennen, ja olen oppinut nielaisemaan sen, ettei oman mielipiteen julkituominen olekaan merkityksellistä kokonaisuuden kannalta. Maailma pyörii vaikkei itse olisikaan parrasvaloissa.

Sytytän kynttilän itsenäisyyspäivänä

Sytytin aamulla kynttilän äidin kuvan eteen. Äiti on kuvassa kaunis, poskien luusto näkyvillä, suu hymyssä, silmissä raskaana olevan naisen pehmeä katse. Palakoon koko päivän, entiselle lotalle, jonka sulho kaatui häiden aattona Kannaksella. Tulihan siihen sitten toinenkin mies, isäni, mutta ei varmaankaan ensimmäisen veroinen.

Muistan ihmetelleeni lapsena äidin vakavuutta, surua, jota hän kantoi sisällään useita vuosia, oikeastaan koko elämänsä, orpotyttö, joka puolitoistavuotiaana menetti molemmat vanhempansa.

Olohuoneessa, portaitten alla, on äidin vanha kirstu, jossa lapsuudessani säilytetiin liinavaatteita - alun perin sotasulhon antama kapiokirstu, oletan. Liinavaatteiden alle oli piilotettu tummansininen, hopeanvärisillä punosnauhoilla sidottu valokuva-albumi, jossa oli kuvia vaaleatukkaisesta sotilaasta. Kysyin äidiltä, kuka mies on. Äiti otti albumin kädestäni, ja sanoi, että sitä albumia ei saa katsoa. Äidillä oli siis salaisuus, joka oli niin synkkä, että siitä ei voinut edes puhua.

Suljettu ilmapiiri varmaan heijastuu alemmassa jutussa olevaan kuvaanikin, jossa katselen valokuvaamon ihmeellistä maailmaa pelonsekaisin ilmein. Kaikki lapset kun eivät saa vanhemmistaan sitä henkistä turvaa, jota tarvitsisivat. Sitä selkänojaa, jota vasten voisi avautua ja nauraa silmät sirrillään. Niin se vaan menee, yhä edelleenkin. Vanhemmat voivat olla rakastavia ja lapsen kanssa, mutta eivät ole silti läsnä. Lapsi aistii herkimmin äidin poissaolon, sen että äiti on muualla, vaikka vastailee lapsen kysymyksiin. Katseet ja eleet ja kosketus kertovat aina enemmän kuin tuhat sanaa.

Halusin kirjoittaa nämä hieman surulliset rivit siksi, koska eksyin blogiin, jossa eräs kirjoittaja arveli omassa blogipäreessään minua alla olevan lapsuuskuvan perusteellla erittäin häiriintyneeksi ihmiseksi. Oli jopa tehnyt oman juttunsa oikeastaan minusta. On varmaan niin, että vanhempien teot todella kostautuvat kolmanteen ja neljänteenkin polveen, ilman raamatullista tulkintaakin. Ja on myös niin, että ihminen on hämmästyttävän sitkeä. Sitä selviää hengissä laihastakin maaperästä, jos on vahva elämänhalu. Kukkakin kukkii parhaiten, kun sitä ensin hiukan kiusaa veden ja ravinteiden puutteella. Yltäkylläisyys voi tukahduttaa.

(Akseli Gallen-Kallela, Liekki-ryijy)

Keep smiling!

Panin kuvablogiini oman kaksivuotiskuvani pramille, kun tuoretta kuvaa ei nyt saa kameraa kastelematta. Muutama muukin bloggaaja on pannut lapsikuvansa näytille, joten meemi on hyvässä alussa ja lisää kuvia tulee toivottavasti.

Tähän mennessä kuvia yhdistää vakavuus, totinen ilme tärkeän hetken edessä. Itse aloin miettiä jopa sitä, olisiko ihmisen perusilme vakava, ja hymy olisi siitä jonkinlainen vääristymä. Nimittäin lapsi ei hymyile kuvissa ennen kuin oppii tajuamaan, mitä miellyttäminen on, eikä ainakaan ennen kuin oppii vastaamaan hymyyn hymyllä, siis matkimalla aikuista.

Mietin jopa sitä, miksi ihminen ylipäänsä hymyilee. Hymyhän rasittaa kasvolihaksia, pingottaa ne virneeseen. Voihan sitä olla täysin tyytyväinen ilme peruslukemillakin. Hymy saa aikaan myös paljon teeskentelyä ja huijaamista. Virtuaalin hymiötkin pohjaavat hymyilyyn. Kun ruudulla ei voi virnistää, pitää panna hymiö, joka alleviivaa sitä, mitä halutaan osoittaa toiselle itsestämme - yleensä miellyttävyyttä ja ääretöntä hauskuutta. Ei viitsitä hioa ilmaisua vastaamaan sanoja, tunteita, tai ei osata. Tai sittten vaan teeskennellään miellyttävää, koska tahdotaan olla kaikkien kaveri, eli tahdotaan että kaikki rakastavat meitä.

Pidän vakavista ihmisistä, saan väristyksiä alituisesti hymyilevistä tyypeistä ja virtuaalin hymiörakastajista. Milloinkahan alkuihminen keksi, että suun vetäminen korviin päin oli merkki mielihalun myötämielisyydestä? Siellä jossain on manipulaation alku. Minusta kannattaisi katsoa lapsia, jotka ovat kuvissa vakavia, ellei heitä kutiteta tai naurateta studioon tuoduilla leluilla tai naamanvääntelyillä, joihin he vastaavat oppimillaan ilmeillä, juuri kuten alkuihmiset tekivät. Kaikki on opittua, sillä myös simpanssi oppii vastaamaan ihmiseen hymyyn.

En tarkoita tällä sitä, että nauraa ei saisi, päinvastoin, nauru tervehdyttää ihmistä, vie surumielen pois, palauttaa elintoiminnot normaaleiksi. Voisiko sen huumorin mieluummin etsiä arkipäivän komiikasta, satiirisista ja jopa lakonisista tokaisuista ja vaikkapa tästä kirjoituksesta kuin korvissa olevista suupielistä ja hymiöistä tai toteamuksesta, että hymyile, niin sinulle hymyillään. Hymyn takanahan voi humista tyhjyys ja välinpitämättömyys ja valtava egosentrismi. Ja olisikohan vielä niin, että hymyllä voi myös puukottaa; liika hymyily voi peittää vaikka mitä, ja vielä niinkin että huumorilla ja hymyllä ei välttämättä ole niin kiinteää sidosta kuin luulisi?

(Yllä olevassa valokuvassa Valtteri, Foto Nisula 2004)

LISÄYS MYÖH.

Sekaannuksen välttämiseksi lisään tähän alle vielä oman kuvani:



LISÄYS 6.12.

Tässä havaitsemiani meemiin osallistuneita Blogistanin lapsukaisia: Sinä ja minä ja Hentun Liisa, Puntun Paavo ja Juortanan Jussi, Laurilan Lassi, myllärin Matti, ympäri tuvan

Päivän puuskahdus

En ole koskaan äänestänyt Keskustapuoluetta, enkä tule äänestämään.

En osaa sanoin kuvata inhotustani sen asian edessä, että jollekulle Björn Wahlroosin tai Antti Herlinin kaltaiselle ökyrikkaalle maksetaan valtion - siis meidän, sinun ja minun - pussista maataloustukea jopa 150.000 ja 182.000 euroa per lärvi, vuodessa.

Samaan aikaan vanhukset kituvat hoidotta märissä vaipoissa lääkkeillä huumattuina sairaaloiden käytävillä ja nuoret mielenterveyspotilaat ovat "avohoidossa" kuntoutumassa yhteiskuntakelpoisiksi. Jos olisin matemaatikko, laskisin, mitä yleishyödyllistä noillakin kahdella tukimarkkamäärällä saisi.

Jossittelua

Olen ollut jo pari kertaa nousemaisillani siniseen autooni, jonka taustapeilin katveessa on siniseksi värjätty vappusulka. - Nousemaisillani siinä mielessä, että suuntaan sen nokan itään ja lähden matkaan. Samaan aikaan rakas meseystävä lähtisi liikkeelle länteen päin ja tapaisimme puolimatkan krouvissa, eli runsaan parinsadan kilometrin päässä.

Olen jopa aloittanut mielikuvatarinan aiheesta, vapautuakseni arkuudestani. Kas tässä tarinan alku:

Lähdemme ajamaan iltaa vasten, minä tummuva taivas edessäni, hän katsoen laskevaa aurinkoa. Kuin kaksi punaista viivaa, jotka lähestyvät toisiaan vääjäämättä, syöden kartan mustan viivan yhä lyhyemmäksi.

Käteni puristavat rattia ja hikoavat. Pyyhin ensin vasemman kämmenpohjan takin helmaan, sitten oikean, hellittämättä ratista. Etuistuimella on vesipullo, ja kurlaan kuivaa suutani. Hienoinen sumu kietoo aukeiden peltojen ojista pilkistävien pusikkojen ääriviivat näkymättömiin, ja yhä tummuva hämärä alkaa piilottaa metsänrajaa. Olemme sopineet, että emme soita tai tekstittele, ajamme vain eteenpäin, soitamme vain, jos tulee reittiepäselvyyksiä.

Tien vierellä olevien talojen valot vilahtelevat sivuikkunoissa, kymmeniä huoltoasemia jää taakse. Vaihtelen radiokanavia ja harmittelen, etten ottanut omia levyjäni mukaan. Onneksi matkaa on vielä jäljellä, ja saan aikaa ajatella. Mietin ystäväni kertomaa tarinaa eksoplaneetasta, joka kiertää kirkasta keskustähteään. Jos eksoplaneetta lipuu tähtensä ohi, hetki ei koskaan enää palaa, vaan säteilevät materiat eroavat toisistaan ikuisiksi ajoiksi, radalle ei enää ole pääsyä.

Tämän pidemmälle en ole tarinassa vielä päässyt. Aavistan, että reittiepäselvyyksiä ei tulisi, vaan matka taittuisi nopeasti ja olisi kaikkineen mutkaton. Mietin mikä minua, aikuista naista, pidättelee tapaamasta virtuaalista ystävääni. Onko se vuosien yksinäisyys? En tiedä enää, miten suhteessa ollaan, mitä sanotaan, miten lähelle toista voi mennä tunkematta tämän omimmalle reviirille? Hukuttaisinko hänet purkautuvaan hellyyteeni ja rakkaudennälkääni, vai menisinkö täysin lukkoon ja nikottelisin hädissäni uuden tilanteen edessä? Olen asettanut itselleni aikarajan, mutta se saattaa olla toiselle osapuolelle liikaa. En ole mikään nettideittailija, joka hakee lyhyitä suhteita tai ystävyyksiä netin kautta, vaan jos tapaan jonkun, olen aika vakavissani. Ja siinä se vika vissiin onkin.