Auttamisen etiikasta

Keskustelin erään henkilön kanssa siitä, pitäisikö alkoholisti ohjata hoitoon vai ei. Ja nimenomaan sellainen alkoholisti, joka kieltää alkoholisminsa, on mukana työelämässä, on sivistynyt, hyvässä ammatissa eikä missään paskaduunissa, on terveen kirjoissa, hoitaa taloutensa mallikelpoisesti, pystyen jopa kartuttamaan sitä. Tunnemme nimittäin molemmat tämän kuvaamani ihmisen.

Keskustelukumppani oli sitä mieltä, että kanssaihmiset ovat sitä varten, että auttavat toisiaan ja tukevat vaikeissa tilanteissa. Hänen mukaansa välittäminen on juuri sitä, että asioihin puututaan ja tuetaan toista tervehtymisen tielle. Ja hänen mielestään ihminen voi muuttua hyvinkin radikaalisti ja tehdä elämästään terveemmän.

Mietin vain, missä menee yksilön vapauden ja itsemääräämisoikeuden raja. Mietin myös sitä, kuka tietää toisen parhaan. Onko oman maailmankuvan mukainen ”paras” aina toisellekin paras? Onko joitain parhauksia, jotka ovat ehdottomia? Jos muutosta halutaan,eikö sen tule lähteä ihmisen sisältä, jotta se onnistuisi? Eikö alkoholistin hoitoon ohjaaminen ole holhoamista, jos alkoholisti ei vahingoita kanssaihmisiään? Ja pitäisikö saman kaavan mukaan ohjata myös lihavat ja ketjupolttajat hoitoon? Eiköhän läski tapa enemmän ihmisiä kuin alkoholi. Miksi ihminen saisi syödä itsensä hengiltä, mutta ei ryypätä?

Ja lopuksi, voiko auttaminen olla auttajan oman egon pönkittämistä? Niin usein olen kuullut auttajan lyövän rumpua edellään.

(Piirros L. Onerva)

Nainen on täysi leili

Keskustelunpätkä alla on tullut jo alas painuneen juttuni perään tänään, joten nostan sen päreeseen sen kummemmin viimeistä sanaa sanomatta. Kunhan jaksan ihmetellä miehistä maailmanhallintaa edelleen, 2000-luvulla. Ja sitä, että naiset antavat tämän tapahtua alkamalla leikkiä edelleen marilyniä, kunhan saavat viskattua bratzinsa ja barbiensa syrjään.

dahl:”- -on ihme, kuinka 1800-luvun muuten aatteissaan varsin edistykselliset miesajattelijat, -kirjailijat ja -filosofit olivat taantumuksellisia naisia koskevissa mielipiteissään lähes säännöstään. Naistenvihaajia/kritisoijia kyllä löytyy: Nietzsche, Strindberg, Ibsen, varmaan suomalainen kansallisromantikko Runebergkin. Eikä meininki ole hirveästi niistä ajoista muuttunut - kaikesta tasa-arvojargonista huolimatta misogynia ja naisten aliedustus joka puolella jyräävät. - - Nainen ei ole täysi leili, josta mies ammentaa! Vaan ihan täysi leili aivan itselleen.”

Iines: ”Itse olen hämmästellyt lähihistoriasta sitä, millaisia sovinisteja ns. hippiaikakauden miehet pohjimmiltaan olivat. Puhuttiin tasa-arvosta ja demokratiasta, mutta samaan aikaan naisen arvo heijastui miehelle vain hänen seksuaalisen käytettävyytensä kautta - kuten usein edelleenkin... Pentti Saarikoski on tämän linjan tyypillinen edustaja. Kirjoittaa kauniisti rakkaudesta, mutta naisen arvo on enimmäkseen hänen jalkovälissään. Ns. vapaa rakkaus tarkoitti pohjimmaltaan vain sitä, että naisen tuli antaa aina”.

dahl: ”Niin, mies on kaksinaismoralistinen eläin, mitä tulee suhteeseensa naiseen. Naisen on oltava käytettävissä, jos ilkeästi sanoisin (ja sanonkin), halpa rako, jota voi ruuvata aina silloin kun tahtoo. Miehen olemus, käyttäytyminen ja halut tuntuvat olevan ikuisesti samoja. Jos joku on ja pysyy tässä yhteiskunnassa ja maailmassa, niin mies jos kuka. Kunnia hänelle! Ja tuhkaa munille.”

Näin Rita Dahl tuhkasi munat! Nostan kukkahattua jälleen kerran pelkästä kunnioituksesta.

Eräällä keskustelupalstalla kuvattiin tavanomainen miehen naisihanne: rento ja valmis estottomaan seksiin. Mitä muuten on estoton seksi? Eivätkö siitä puhu juuri estoiset ihmiset, yleensä miehet? Harvoin nainen pyytää kumppaniltaan ”estotonta seksiä” ja ”rentoutta”.

Lisää kaksinaismoralismia löytyy myös Jukka Kuikan pakinassa (IS 24.7.) Oodi naiselle. Tällainen on loppuhuipennus:

”Miehet eivät ole turhan ronkeleita naisen luonteen tai ulkonäön suhteen. Eniten tahdomme naisen ruminta osaa, joka on vieläpä piilossa. Jokin tässä naisen mutkikkaassa, punaisessa, lämpimässä ja sykkivässä elimessä vetää meitä puoleensa niin, että haluaisimme pitää sen pelkästään itsellämme. Normaali mies kaipaa sitä yötä päivää. Intialaisen sananlaskun mukaan sillä voi korjata huonon miehenkin. Sellainen taika kätkeytyy naisen hyvään sydämeen.”

Kuikan kohdalla ei voi välttyä ajatukselta hihittelevästä pikkupojasta, joka on nähnyt tussun. Ehtaa tussua tahtoi myös aiemmin siteeraamani aatteen mies J. V. Snellman, joka oli mieltynyt lähes tyttöihin. Hänelle kelpasi ukkoiässä vaimoksi vain seitsentoistavuotias neitsykäinen, ilmeisesti kun nuorempaa ei voinut naida. Näitähän on historia täynnään, näitä vanhojen miesten rikkomia ruukkuja. Sen sijaan toisinpäin olevia suuria ikäeroja on alkanut olla vasta 2000-luvulla.

Kohdannut elämänsä miehen

- Sinä se sitten oot viisaan näkönen noitten rillies kanssa.
Ylläni marimekko, mustia pystyraitoja sinapinkeltaisella pohjalla. Lainattu siskolta.
Saatu isältä vanhainkodista pari satasta. Ostettu valkoiset narutettavat saapikkaat tanssikengiksi.
Rillit kuin vihertävien Elysee-pullojen pohjat.
Huulissa pinkki puna, ripsissä maskaraa.
Näytelty välinpitämätöntä. Asetuttu hyvälle paikalle, josta on huomattu.

Ihastuttu rillit maininneeseen. Kiva villapaita ja samettihousut. Partakin.
- Onks täällä kans jotain? Koputettu päähäni.
Hämmennytty.
- Voisiksää rakastua muhun?
- Joo, voisin mää. Pakahtumaisillani, värähtämättä.
Kävelty hitaasti vessaan. Jumalauta mikä vartalo, oli ajateltu.
Annettu lahja: Oon nyt sun kanssa, en Risun.

Varpu tullut synkkänä vastaan. Me käsi kädessä, ikuisesti.
Varpu etukenossa, minä taka.

Proosarunoni on tämän innoittama: Runotorstai: Kohtaaminen. Ajattelin ensin olla julkaisematta näin vanhaa muistelusta, mutta Liisan esimerkki innoitti panemaan tämän rohkeasti pramille.

(Maalauksen tekijä tuntematon)

Tiistaiepistola

Uudessa Kirjain-lehdessä on kirjailija Hanna Marjut Marttilan novelli naisesta, joka onnistui hämäämään häneen baarissa rakastuneen miehen täysin. Vasta poistuessaan miehen elämästä mies huomasi hänet sokeaksi, kun nainen heilautti valkoista keppiään hyvästiksi.

Juhlapuheissa ja estradeilla sanotaan, että vammaiset ovat yhtä arvokkaita ihmisiä kuin terveet. Niinpä niin, kai maar, vähemmästäkin on rumpua lyöty. Mietin kuitenkin, mistä sokeutunut löytää rohkeuden ja elämänilon? Millä kuuroutunut täyttää tyhjyyttä huokuvan avaruuden? Millä puhekyvytön saa päiviinsä vuorovaikutusta?

Sokealla on jäljellä kuulo ja kyky puhua. Hän voi kuunnella ihmisiä ja tehdä itsensä ymmärrettäväksi heille. Hän voi kuunnella radiota ja musiikkia, halutessaan televisiota ja miettiä, miten puhe ilmennetään. Hän voi kulkea tutussa maisemassa kepin kanssa, hän voi opetella uusia kulkureittejä. Hän voi hankkia koulutetun opaskoiran, joka auttaa häntä monissa askareissa kotona ja muulla. Hän on tietenkin alttiina vaaroille. Jos hän on nainen, hänet voidaan melko turvallisesti raiskata ja jättää henkiin, koska oletetaan, ettei hän tunnista raiskaajaa näöltä. Hän voi kuitenkin havainnoida raiskaajan kokoa ja tuoksua sekä ääntelyä ja antaa tärkeitä johtolankoja viranomaisille, joten on mahdollista, että älykäs raiskaaja kuristaa hänet.

Kuurolla on jäljellä näkö ja kyky puhua. Hän voi katsoa elokuvia ja televisiota, tekstitelevision avulla. Hän voi opetella lukemaan puhetta huulilta ja puhua ennen oppimallaan tavalla ainakin niin kauan kuin oppii viittomakielen ja kunnes puhe ehkä huononee, koska hän ei pysty säätelemään sitä kuulonsa avulla. Hän voi saada keskusteluseuraa internetistä. Hän voi jopa hämätä ihmisiä salaamalla vammansa.

Mykällä on jäljellä näkö ja kuulo. Hän voi opetella viittomakielen ja jatkaa joidenkuiden ihmisten kanssa täysipainoista vuorovaikutusta, jos nämä viitsivät opetella viittomaan. Mykkä voi myös kirjoittaa asiansa paperille ja saada itsensä ymmärretyksi. Hän voi lähettää tekstiviestejä ja pyytää vastausta numeroonsa. Mykkä voi osallistua keskusteluihin tasavertaisena internetissä. Hän voi katsoa televisiota ja kuunnella radiota sekä nauttia musiikista ja kaikista ohjelmista ja tapahtumista, joita missä tahansa esitetään.

Niin, ja sävelsihän Beethovenkin ehkä parhaat sinfoniansa vasta kuurona. Ja sanoohan Kahlil Gibrankin, että vasta kun juotte hiljaisuuden joesta, voitte todella laulaa. Ja vasta kun olette päässeet vuoren huipulle, olette alkava kiipeämään. Ja vasta kun maa on vaatinut jalkanne ja kätenne, tulette todella tanssimaan.

(Maalaus Sir Lawrence Alma-Tadema)

Rakastamisesta

Olen miettinyt kumpi on tärkeämpää, rakastaa itse vai saada osakseen jonkun rakkaus. Elämässä kun aina ei käy niin, että tunteet menevät yksiin.

Olen onnellinen, että olen saanut rakastaa jotakuta sen maailmoja avaavan tunteen vuoksi. Se teki minut onnellisemmaksi kuin ehkä koskaan ennen. Se muutti minut paremmaksi ihmiseksi ja heijasti valoa kaikkiin ihmisiin, joiden kanssa jouduin tekemisiin. Se antoi toivoa, joka rakensi keveitä siltoja sinne, missä ennen olisin räpiköinyt. Se ei loppuvaiheessakaan jättänyt katkeruuden tunnetta, vaan hienoisesti pulppuilevan lähteen, josta voi yhä ammentaa. Tässä mielessä rakkaus on ikuista, se ei kuole koskaan vaikka kohde poistuisi. Rakastaminen on todennäköisesti ihmiselle merkittävämpää kuin se, että on rakastettu – äidinrakkautta lukuunottamatta.

Minua on myös rakastettu, mutta minuun kohdistunut rakkaus ei ole millään tavoin avartanut minua tai muuttanut persoonallisuuttani paremmaksi, mieluummin päinvastoin - ehkä. Vasta se on avannut hanat, kun olen itse rakastanut, huolimatta siitä, onko minua rakastettu.

(Maalaus Sir Lawrence Alma-Tadema)

Kesä korkeimmillaan

Tämän täydemmäksi kesä ei voi tulla!Ruusut kukkivat läkähtyäkseen, ritarinkannukset availevat nuppujaan puolivarjoisalla paikalla, mustikat sinertävät rinteessä. Puna-apilat ja virnat kukkivat, ohdake on avannut kukintonsa perhosille ja kaikille pikku surisijoille. Jokunen sienikin jo nostaa lakkiaan metsätien vierustoilla.Vesi on lämmintä, mansikat kypsiä jo pitkän heinänkin keskellä villiintyneellä vanhalla mansikkamaalla. Ilmassa on täyteläinen, syvä luonnon yhteistuoksu, metsänpohja ja kukkaset ja heinät kaikki yhdessä. Jos elettäisiin aikaa muutama vuosikymmen sitten, olisi heinäaika. Olen lapsena leikkinyt piilosta heinäpellolla. Se oli hauskaa!




Panen tähän vielä toisen kuvan, jonka otin tänään saunalta, kun olin kuvaamassa kuvablogini perhoskuvia. Yllätin kamera valmiusasennossa villikissan, joka loikoili leppoisasti aurinkoisella saunan terasilla. Kolmen nopeasti näpätyn ja ylivalottuneen kuvan jälkeen kissa livahti pakoon. Epäilen, että sillä on pennut jossakin saunalla, koska olen nähnyt sen siellä ennenkin. Kerran ennenkin saunalla oli kissapoikue. Tuo villikissa on liikuttava, se ei näytä onnelliselta. Sen toinen silmä on ihan kuin hiukan turvoksissa tai pienempi kuin toinen, ja toinen korva roikkuu hieman. Olen varma, että villikissakin kaipaa hellyyttä.

Snellman kääntyisi haudasssaan

Edellisessä päreessä nimesin toisen hyvän ystäväni Tiinuksi, tämän rauhallisemman. Hän suunnittelee sijoitusasunnon hankintaa, minä kodinvaihtoa lähemmäs mökkiseutuja. Yhdistimme siis tarpeemme ja lähdimme yhdessä pienen merenrantakaupungin kiinteistötoimistoihin tutkimusmatkalle samalla periaatteella kun käymme huutokaupoissa: emme huuda toistemme tarjouksen yli. Pst.. vilkaiskaapa yltä viikon ikkunamietettä! J. V. Snellman ei taitaisi vilkaistakaan meihin itsellisiin ja itsekylläisiin naisiin päin. Ja lisäksi olemme vanhoja akkoja hänen mittapuunsa mukaan. Hänhän nai keski-ikäisenä ukkona hädin tuskin seitsentoistakesäisen neitsyen. Nostamme kunnioituksesta keveitä kukkahattujamme ja poistumme asuntokaupoille.

Arvatkaapa mitä minä löysin? Noh, en pidä teitä jännityksessä, vaan paljastan heti, että helmen. Voin kertoa yksityiskohdat, koska en näe syytä vaieta niistä. Kolme huonetta ja keittiö pienestä rivitaloyhtiöstä aivan meren rannalla, niin että olohuoneen ikkunoista näkyy autiolle rannalle ja merenselälle. Välissä kulkee tie, jolla olisi hyvä kulkea vaikka koiran kanssa tai painaltaa kävelysauvoilla pitkää lenkkiä. Tai juosta hölkätä, mikäli polvet kestävät. Taloyhtiössä on saunaosasto ja uima-allas ja ydinkeskustaan on vain kaksi kilometriä. Kylpyhuone on juuri laatoitettu ja keittiö siisti, valkoiset kaapistot. Takapiha on suojainen, pensaitten ja viereisen asunnon korkean seinän uumenissa, yläterassilta pääsee alaterassille. Ai hinta? No se on 45.000 euroa, tässä pienessä pittoreskissa kaupungissa.

Jaa että jossain mätää? Toivottavasti ei. Putkiremontti on tiedossa, samoin itse pidän tulevaa kattoremonttia välttämättömänä, koska tasakaton pinnoite on uusittu vuonna 88. Nämä kun ynnää päälle, summa on varsin kohtuullinen, jopa halpa. Helsingistä ei taida silläkään hinnalla saada edes yhden huoneen betoniluukkua kehä kolmosen rajaltakaan.

(Maalaus Sir Lawrence Alma-Tadema)

Naisten kesken

Pientä skismaa toisen hyvän ystäväni kanssa, sen ekstroverttien ekstrovertin, josta jo Illuusia-blogissani kirjoitin ja joka asuu täällä kyläpahasessa talvetkin. Se toinen taas asuu muualla ja mökkeilee tuossa rinteeni alapuolella olevassa vanhassa isossa maalaistalossa. Olkoot vaikka Liinu ja Tiinu.

Olin juuri asettunut laiturille mukavaan asentoon aurinkotuoliini ja avannut juomapullon, kun puhelin soi. Liinu kertoi, että hän on juuri saapunut tyhjälle torpalleni jäätelöpaketin kanssa ja siirtynyt pakkauksineen Tiinun puolelle. Tiinu keittää kahvia ja minun on määrä tulla heti jäätelöä tuhoamaan heidän kanssaan, koska Tiinulla on huono pakastin. (Mikä siinäkin on, että ystävättäret eivät aina ”muista” toisen painonpudotusta ja loukkaantuvat, kun kieltäytyy herkuista..). No sanoin kohteliaasti, että olen juuri rasvannut itseni ja että olisin mieluummin nyt rannassa kuin kuumalla pihalla – Tiinun pihalla ei ole varjoa, koska kaikki pihapiirin puut on kaadettu. Puhelin lyötiin korvaani! En ehtinyt edes kutsua naisia seurakseni laiturille.

Mainittakoon, että muutaman tunnin kuluttua palaillessani torpalle Liinun pyörä oli edelleen pihani portilla, joten menin niiltä sijoiltani Tiinulle katsomaan, miten vihaisia minulle ollaan. No ei oltu, vaan naiset olivat siirtyneet kahvista kaljaan ja kälättivät niin että piha raikui. Vaan eipä ole Liinua näkynyt koko viikkoon, joten kyllä asia jäi häntä kaivelemaan. Yleensä hän käy pari kertaa viikossa täällä, minä poikkean harvemmin – mutta näin olen aina tehnyt. Pitää saada olla yksin, ja paljon. Se on minulle tapa elää. Tiinu ymmärtää sen, koska itsekin viihtyy yksikseen, mutta Liinu loukkantuu tuon tuostakin, koska hänelle ei ole olemassa tilaa ”yksin”.

Vaan tällaista kai elämä on. Ihmissuhteissa on aina ristivetoa, parhaimmissakin. Jos ollaan kovin erilaisia, on tietenkin joustettava puolin ja toisin. Hyväksyn ystäväni erilaisuuden ja jopa nautin hänen eloisuudestaan ja räiskyvyydestään. Ajattelen kuitenkin niin, että hänenkin tulisi hyväksyä minun erilaisuuteni ja pitää sitä arvossa loukkaantumatta. Ystävyys voi olla olemassa, vaikkei tavattaisi ehtimiseen. Viittaan tässä mielirunoilijaani Wislava Szymborskaan, joka on sanonut siihen tyyliin, että katsokaamme toisiamme suljetuin silmin. Puhukaamme toisillemme suljetuin suin. Läpäiskäämme paksu muuri. Voikohan hienommin kiteyttää ystävyyden syvintä olemusta?

(Maalaus William Etty)

Nyt nautitaan!

Ilolaulu kesän ihanuudelle

Nousen ylös kun huvittaa. Joskus kuudelta, joskus yhdeksältä. Työnnän jalkani sandaaleihin, joissa on varpaan päällä yksinkertainen valkoinen nahkaremmi. Ihailen punaisiksi lakattuja varpaankynsiäni. Kietaisen ylleni vaaleanpunaisen (äitienpäivälahjus) pitkän ja pehmeän aamutakin, solmin vyön. Aamu aamulta vyöstä roikkuu yhä pitempi pätkä solmun ulkopuolella. Tänään oikein kiristin vyötä ja tunsin, että kadonnut uumani alkaa löytyä jälleen. Valokuvablogissani totesin aiemmin, että minulta tipahtivat jo alushousutkin päältä, tosin vanhat ja venyneet.

Panen pannullisen kahvia valumaan ja avaan oven verannalle ja ulos. Pysähdyn portaalle ja nuuhkin lämmintä kesäaamua. Linnut laulavat ja jostain tulee hyvä tuoksu. Miksi juhannusruusut tuoksuvat eniten puoliksi ruskettuneina, kuihtuessaan? Kävelen rinteen alas ja väistelen polulle pudonneita männynkäpyjä, joihin liukastuu liiankin helposti. Tulen postilaatikoille ja vilkaisen naapuritaloa. Paikallaan on. Poimin Hesarini laatikosta ja nousen mäen ylös. Raikas mäntymetsän pohja tuoksuu puhtaalle.

Sisällä mökissä teen tulen tupakeittiön lieteen ja poltan muutaman pesällisen, jotta saan tulikuumaa tiskivettä. Luen viivytellen Hesarini ja kuuntelen radiosta aamun uutisia ja musiikkia. Avaan nettiyhteyden ja tarkistan sähköpostini, ja katson onko blogeihin tullut kommentteja. Jos on tullut, vastaan heti tai kopioin harkintaa vaativat jutut Wordiin. Ellei ole tullut mitään enkä pane uutta juttua blogiin, suljen nettiyhteyden ja tiskaan ja lähden ulos nyppimään jotain tai hyppään autoon ja ajan lähikaupunkiin ostoksille ja kirjastoon tai jonnekin kuvaamaan jotakin.

Aamupäivän työn tai reissun jälkeen laitan yksinkertaisen lounaan. Keitän useimmiten uusia perunoita, laitan salaatin ja kalaa. Täytän lautaseni niin, että puolet annoksesta on salaattia, neljäsosa perunaa tai pastaa tai riisiä, neljäsosa kalaa tai kanaa tai lihaa, punaista harvoin. Pastan kanssa laitan usein pestokastikkeen. Joskus nautin lounaalla oluen, joskus rasvattoman piimän, joskus vettä. Lounaan jälkeen menen rantaan reppu selässä. Repussa on juotavaksi siideriä tai vettä tai karpalomehua, ja luettavaa, puhelin, kamera, muistiinpanovälineet, sillä runoinspiraatio yllättää usein maatessani rantatuolissa; minulla siis runo ei ole perspiraation tulosta muuta kuin hiomisvaiheessa. Menen rantaan ja tulen rannasta viikate kädessä. Kun joka kerran niistää vähän ruohoa, ruoho ei ehdi kasvaa kovin pitkäksi. Sitä paitsi se on mainio ase mahdollisia käärmeitä vastaan. Kerran rantapolulla oli kyy, joka ei väistänyt, vaan minä peruutin takaisin mökille. Ei ollut kättä pidempää mukana. Siitä lähtien on ollut tämä julma ase.

Rannassa kiskon kaisloja merestä, makaan, luen, otan aurinkoa, uin monta kertaa, haaveilen vaikkapa ihanasta miehestä joka tulee elämääni. Nautin puoliraukeana kaukana pahasta maailmasta. Tekstiviestittelen puurtaville tuttavilleni, että hähähää, terveisiä laiturin nokasta..

Illalla tapaan usein muutamaa hyvää ystävääni tai joitain sukulaisia tai kyläläisiä meillä tai heillä tai käyn jonkun kanssa jossain iltatoreilla tai joskus terassillakin, ellen sitten nauti omasta seurastani, jossa viihdyn ehkä kuitenkin parhaiten kauniista kesäillasta nauttien.

Tällainen on päiväni tyypillisimmillään silloin, kun en tee töitä. Nyt on se aika, jolloin fyysinen työ on vähennyt ja on nauttimisen aika. Luoja on suonut kauniin kesän ja helle hellii meitä kaikkia. Ja mikä parasta – kertaakaan ei ole ukkostanut eikä näkynyt kyitä!

(Maalaus Tissot)

15-vuotiaat tuomiolla

Helsingin Sanomissa oli pikku uutinen, jonka mukaan pari 15-vuotiasta teinipoikaa tuomittiin käräjillä sakkoihin ja vahingonkorvauksiin koulutoverinsa kiusaamisesta. Pojat olivat mm. lukinneet tämän hiekoitusastiaan, jonka päälle laittoivat raskaan penkin, niin ettei poika pääsyt itse pois, vaan opettaja päästi pojan vapauteen. Pojat tuomittiin vapaudenriistosta ja kiusaamisesta 20 päiväsakkoon, jolloin molemmille kertyi maksettavaksi 120 euroa. Lisäksi he joutuivat korvamaan kiusatulle 400 euroa kärsimyksestä ja oikeudenkäyntikuluja 1000 euroa. Tähän astihan kai kouluja on tuomittu korvauksiin kiusaamisesta ns. valvonnan puutteen vuoksi.

Jotenkin aina ajattelee, että lapset ovat syyntakeettomia ja yhteiskunnallisen rangaistuksen ulkopuolella, vanhempien vastuulla vielä 15-vuotiainakin. Mutta siinähän se raja juuri meneekin, eli 15-vuotias on jo itse vastuussa tekemisistään. Vai onko? Vanhemmathan lapsen rötökset joutuvat maksamaan. Miten maksukyvytön lapsi voidaan tuomita rahallisiin korvauksiin? Voisiko sakot osoittaa suoraan lapsen huoltajille? Eikö ole huoltajien vika, jos he eivät ole ohjanneet lastaan muiden huomioonottamisessa ja empatiassa muita ihmisiä kohtaan? Lapsihan on kai aina viaton. Jossain maassahan on tai oli käytäntö, että vanhemmat tuomittiin sakkoihin lapsensa merkittävän suuresta koulupinnaamisesta, koska katsottiin, että vanhempien tulee saada oma jälkikasvunsa pysymään koulunpenkillä.

Toisaalta aina sanotaan, että vanhempia ei saa syyllistää ja että rangaistukset eivät ohjaa lasta hänen omaksi parhaakseen. Eivät välttämättä ohjaakaan, mutta en ymmärrä, miksi rangaistuksella ei voida myös osoittaa tietä eksyneille, koska kerran muu ei ole tehonnut. En usko siihenkään teoriaan, että kaikki johtuu yhteiskunnasta, joka säästötoimillaan kuristaa ihmiset ahdinkoon, ja tämän ahdingon myötä sitten ei jakseta pitää lapsista huolta. Olen myös nähnyt urani varrella aika monia syrjäytyjiä, joiden elämä voisi olla toisilla raiteilla, jos joku olisi ottanut hetkeksi ohjenuorat nuoren väsyneistä käsistä tai kantanut häntä hetken.

Mielenkiintoinen on myös televisiosarja, jossa vanhemmat ovat ääliömäisen avuttomia omien lastensa kanssa ja antavat näiden riehua mielipuolisesti kotona ja jopa hakata itseään. Sitten tulee paikalle supernanny, joka tekee vanhemmille rajat, joita lasten tulee noudattaa. Oikein näkee, miten lapset ovat janonneet vanhemmistaan tukea ja turvaa, jota nämä eivät aiemmin ole osanneet lepsuudessaan antaa.

Mikä saa minut ajattelemaan, että täysin rajoitta (tarkoitan välittämistä, puuttumista, keskustelemista, ohjaamista jne.) kasvaneet lapset pyrkivät lisäämään vallankäyttöään muihin kiusaamalla heitä, kun taas liian tiukoissa rajoissa kasvaneet lapset voivat vahingoittaa itseään, eivät muita? Elfriede Jelinekin Pianonsoittaja on hyvä esimerkki jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Tiukasti kasvanut tytär aikoo murhata rakastajansa, mutta kääntääkin veitsen omaan kehoonsa.

(Maalaus Nicolaes Maes))