Historiallisten henkilöitten oudot tavat

Runoilija Johann Wolfgang v. Goethella oli muuan outo tapa. Hän piti perimätiedon mukaan kirjoituspöytänsä laatikossa mätiä omenoita, koska niitten tuoksu inspiroi häntä. Onkohan tämä Vaeltajan yölaulu syntynyt kammottavassa löyhkässä:

Über allen Gipfeln ist Ruh; in allen Wipfeln spürest du kaum einen Hauch. Die Vöglein schweigen im Walde. Warte nur, balde ruhest du auch.

Vuorten yllä rauha on sees; ei liiku lauha henkäys ees, ei riemukkaat soi laulelot latvojen alta. Kohta jo, malta, myös levon saat. (suom. Otto Manninen)

No jaa, eipä uskoisi. Pikemmin uskoisin jylhän kauniin, Erlkönigin olevan kirjoitettu kymmenien mätien omenien huumassa, niin kiehtovan kaunis on tuo pedofiilitarinanakin nähty kolmiodraama sairaan pikkupojan kuolemasta.

"Rakas, kauneudellasi hurmasit mun, jos et tule nyt, vien väkisin sun." - Isä, oi isä, nyt hän käsiksi käy! Hän satutti mua: ei apua näy!"
Pelon vallassa ratsua kannustaa isä, hoivaa lastansa voihkivaa. Kun saavuttaa isä kartanon, jo lapsi sylissä kuollut on. (suom. Teivas Oksala)

Eksyin aika kauas romantiikan hämäriin, kun oikeastaan tulin vielä vain sanomaan, että luulen tietäväni perimmäisen syyn Vanhas-kohuun. Se syy oli outo tapa, joka tuli päivänvaloon, ei itse asia. Eihän pääministeri voi yrittää naisia tekstiviesteillä, kuten tavallinen teinirahvas. Eihän kaunis nainenkaan piere, sanoi ex-mieheni, tai jos pieree, on outo. Mutta se siitä ja toivotaan Vanhaselle onnea pitkän piinan jälkeen. Seiska-lehden kannessa esiintyvä nainen näyttää olevan todellinen tähtisilmä, joten sekoilun ymmärtää hyvin.

PS Historiallisten henkilöitten oudoista tavoista olisi myös saanut kivan meemin ja varmaan uutta tietoakin asiasta kiinnostuneille. Mieleen tuli mm. Aleksis Kiven mesenaatti Charlotta Lönnbom, joka Veijo Meren mukaan juoksi yöpaitasillaan puutarhassa häätämässä hyönteisiä pois kukkivista hedelmäpuista, koska ne häiritsivät Kiveä - en kyllä muista miksi.. Ja, miksi ihmeessä Napoleon tunki aina toisen kätensä napitetun takkinsa sisään? Jos joku tahtoo kirjoittaa näistä historian henkilöitten oudoista tavoista, niin siitä vaan!

Syntymäpäivä äidin

Keittiön pöydän viereisellä seinällä on kalenteri, josta murhaan päiviä. Joka aamu rengastan aina uuden päivän ikään kuin ajatellen: tämänkin päivän saavutin, tänne asti ainakin elin. Tässä kalenterissa rengastusväri on keltainen tussi.

Rengastustapa alkoi kouluvuosina lomia odotellessa. Ensin laskin päiviä syyslomaan, sitten joululomaan, sitten hiihtolomaan, sitten pääsiäislomaan ja vihdoin siihen ihanimpaan, kesälomaan. Tapa jäi nähtävästi edelleen veriin, vaikkei enää ole kiirettä mihinkään. Muutenkin kalenteri on aika tyhjä, ja huomaan merkinneeni siihen lähinnä botox-piikityspäivät.

Tänään huomasin, että on äidin syntymäpäivä. Äiti jäi täysorvoksi puolitoistavuotiaana vanhemman siskonsa kanssa. Muitakin menetyksiä alkoi kertyä hänen tielleen: Perintönsä hän menetti holhoojalle, sulhasensa sodalle, toisen miehensä alkoholille. Että voi jollain olla elämässään huono säkä, huonot kortit, niin kuin siskoni tapaa sanoa. Ja kumma miten lapsi kantaa syyllisyyttä vanhempiensa elämän tragedioista ja yrittää kiltillä käytöksellään korvata heidän onnettomuutensa. Ja vielä kummempaa, että vanhemmat antavat tämän tapahtua. Minunkin äitini, niin kiltti kuin olikin, piti minusta kynsin hampain kiinni siihen asti, kun riuhtaisin itseni irti ja muutin kauemmas hänestä, vaikka tunsin itseni lähinnä rikolliseksi, joka julmasti hylkää äitinsä. Hän mm. pakotti minut antamaan itselleen puolet puhelinosakkeen hinnasta, jotta voi pitää meihin yhteyttä päivittäin. Ei muuten, mutta omat rahat olivat todella vähissä lainanmaksujen ikeessä. Ja mehän muutimme vain kilometrin päähän.

Tästäkin kirjoituksesta tunnen syyllisyyttä! Tuntuu, että syyllistyn äitini parjaukseen. Mutta kyllä minä sen ruusun vien äidin haudalle, kun käyn kesäpaikkamme kirkkomaalla, jonne äiti on haudattu. Aivan pian, ehkä jo ensi viikonlopulla.

(Maalaus Leonardo da Vinci)

Lehtimiesmoraali uinuu

Pitkästä aikaa ymmärrän keskustalaista lämpimästi. Nimittäin pääministeri Matti Vanhasta, joka tahtoo nostaa syytteen Ilta-Sanomia vastaan.

"Näinkö alas on sitten menty? Pääminesteri vetää herneen nenään itsensä lähettämästä tekstiviestistä. Olis varmaan kannattanut miettiä kenelle niitä viestejä oikein lähettelee, niin ei tarviis käydä jälkipyykkiä omista tekosistaan. "

Esimerkiksi yllä oleva kansalaisen sitaatti - jonka kaltaisia eri keskustelupalstat pursuavat - kertoo vastaansanomattomasti sen, miten nopeasti lukijat käyttävät hutkimistilaisuutta hyväkseen - ja miten väärin perustein. Vanhanen toki myönsi kirjoittaneensa viestit, joten kait se herne meni nenään Ilta-Sanomien yksilön intimiteettisuojaa ja hyvää lehtimiesmoraalia rikkovasta tavasta julkaista yksityisviesti koko Suomelle. Miksi Vanhasen tulisi miettiä rakkausviestejään sen kummemmin kuin muidenkaan? Eiväthän ne huorille tai Jasmin Mäntylälle menneet, vaan tavallisille kunniallisille naisille, joita ei tarvitse hävetä.

Ja jälkipyykki olkoon sallittu kaikille Suomen kansalaisille, myös pääministerille, jos omaa intimiteettisuojaa rikotaan. Perustuslain 10. pykälän mukaanhan "kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton."

Olen yhä tympääntyneempi Ilta-Sanomien mediamoraaliin, enkä osta lehteä enää. Vielä vastenmielisempää on, että lehden johto, mm. päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä kiistää mediavastuunsa vedoten siihen, ettei tietoa ole hankittu oikeudettomasti, vaan on käytetty tietoa, joka on kerrottu eteenpäin. Totta Mooses. Minulle riitti tämä aviisi.

Leikkimisestä + tavarameemi

Luin äsken väärin. Katsoin nimittäin Blogilista.fi:n tilastoja, kuten tapani blogiaddiktina niin usein on. Luin tuossa linkissä olevan sivun otsikon, että Blogilistan kuumimmat nussijat. Nauran vieläkin, sillä assosiaationi on kai varsin hauska, josta satunnaisen ohilukijan ei kannata pahastua. Kehittelin vielä ajatusta eteenpäin ja pohdin, ketkä ne kuumimmat nussijat täällä olisivat. No jaa, olkoon hulvaton assosiointi nyt, pyhäaamukin.. Ja kun en tiedä Blogistanissa ainuttakaan rakastavaista, oikeasti.

Oikeasti minun piti kirjoittaa leikkimisestä, mutta tuo väärinluku ja siitä juontunut ajatusleikki varasti leijonanosan tästä postauksesta. Nimittäin, mikäs sen hauskempaa kun leikkiminen ja kuvittelu. Itselläni on tässä koneella pari posauttelupeliä, mm. mainio Amerikoista asti hankittu Moraffin Morejongg -puzzle. Kun sitä klikkailee, saavat vihollisetkin kyytiä. Valittavia pohjia on lukuisia, ja kun olen oikein stressattu, valitsen sen monikerroksisimman ja paksuimman palapelin, josta pitää poistaa laattoja klikkaamalla aina kahta samanlaista. Jokainen laatta on vihollinen, jonka tuhoamalla stressisi laantuu. Kun peli on lopussa, ja viholliset tuhottu, helpottuu stressikin. Ähäkutti!

Kesäisin, kun olen vähemmän yksin, pelataan mm. klassisia korttipelejä ja Trivialia porukalla. Voisin ihan hyvin hankkia vaikka Tarot-kortitkin ja opetella ennustamaan. Maailma paranee ja nauru raikaa, kun ihminen leikkii. Leikkiminen on varmaan sukua luovuudelle ja itsensä ilmaisulle?

*

En malta olla lisäämättä aamuiseen postaukseeni Kirja-addiktin ja Tiian blogeista löytämääni tavarameemiä. Kuvasin kaikki viisi tuotetta, joita ilman ahdistaa, eli niitä on aina varastossa, kuten kuvat todistavat. Tuotteet ovat Bruno Bananin hajuvesi, Kloverin vaseliini, Finnwearin tietyt pikkupöksyt, Arlan Kadett- 10 rasvaprosentin arkijuusto ja Lumenen hopeanharmaa kajal-silmänrajekynä.







(Maalaus Paulis Postazs)

Muistamisesta

Joskus ei muista yhtäkkiä jotakin, jonka tietää. Äsken kun tulin blogiini tarkoituksenani kirjoittaa etiikasta ja Blogistanin eettisistä blogeista, joita on seitsemän, aivoni löivät tyhjää enkä muistanut sisäänkirjautumiseni tunnussanaa. Löin ensin kaksi kertaa väärin, kunnes epäröiden kirjoitin sen oikean, joka avasi oven.

Kerran minulta kysyttiin kännykkäni numeroa, jonka yleensä muistan kuin vettä vaan. Tämä oli pankissa, jonne olin avaamassa salaa omalta pankiltani säästötiliä muutamille ylijääville roposilleni. Tunsin olevani kuin varkaissa vieraassa upeassa marmoriselta näyttävässä pankkisalissa, ja kun tyylikäs pankkivirkailija kysyi kännykkänumeroani, menin aivan lukkoon. Ajattelin jo, että hän kieltää minulta pankkitilin, mutta ihmeekseni hän ei ollut moksiskaan. Tällä hetkellä en muista, mistä numeron sitten varmistin, vai annoinko pokkana jonkin sinnepäin. Muistan vain tuskan tunteen, kun en muistanut.

Joskus koulussa löi tyhjää yhdyssanojen kohdalla. Jotkin sanathan ovat aika epäloogisia, ja minun oli pakko tarkistaa sanakirjasta sana, vaikka toisaalta tiesin sen toki. Joskus tulee mieleen kauhuskenaario siitä, että on jossain paikassa eikä yhtäkkiä muista, kuka on tai minne on matkalla. Sen täytyy olla kauhea tunne sille, joka kokee sen oikeasti. Ja juuri siltä varmaan tuntuu alzheimerin tautia sairastavasta ihmisestä, kun hän seisoo tyhjin ja tuskaisin silmin keskellä tuttua huonetta. Luoja varjele meitä säilyttämään muistimme kirkkaana hamaan loppuun saakka!

Itse olen ruvennut virkistämään aivosolujani opiskelemalla historiaa systemaattisesti. Sain mainion paksun opuksen, josta luen joka aamu Hesarin jälkeen hyvin huolellisesti yhden - ehdottomasti vain yhden - luvun niin tarkkaan, että voisin kirjoittaa siitä ulkomuistista referaatin tai lyhyen esseen. Tämänpäiväisen luvun nimi oli Maatalouden alkuperä. Huomenna näyttää olevan vuorossa Aasian ensimmäiset viljelijät, jonka jälkeen päästään korkeakulttuureihin. Huomaan, etten muista mitään koulun historian tunneilta. Mieleen on jäänyt vain opettaja, joka levottomasti kulkien ja karttakeppiä ehtymättömästi hipelöiden paasasi uutta ja vanhaa läksyä.

(Maalaus Paulis Postazs)

Suuria kysymyksiä

Leonooran blogin kautta löysin Odysseuksen blogiin, jossa pohdittiin ikuisuuskysymyksiä. Yleensä väistän tällaiset kysymykset enkä järin edes pohdi niitä, niin rajattomilta ja avaruudellisilta ne tuntuvat. Nyt tunnen kutsumusta pohtia, jostain oudosta syystä. Ja pohtia nimenomaan tässä ja nyt, tukeutumatta yhteenkään tieteen teoriaan, olematta fiksu.

1. Miksi minä olen olemassa?

Minä olen olemassa puhtaasti vahingossa. Synnyin tasan 12 kuukautta isonsiskoni jälkeen pitkin häneen avaamaansa reittiä, joka tuskin oli umpeutunut vielä. Olen luultavasti isäni kärsimättömän himon ennenaikainen hedelmä, joka painoi kätilön vaa'alla parisen kiloa. Äiti näyttää riutuneelta valokuvassa, jossa vääräsäärinen isosiskoni seisoo sormi suussa hänen polviinsa kietoutuneena ja minä parun laihana virkatussa nutussa ja tossuissa hänen polvellaan.

2. Miksi on niin paljon kärsimystä ja sotia ?

Tämähän on ilman muuta ihmisen oma vika. Kun ei tyydytä siihen maalliseen mitä on, vaan hamutaan ja kadehditaan, syntyy sotia. Ketjureaktiona syntyy sitten lisää sotia, kun vääryyksiä yritetään oikaista. Kärsimys johtuu samasta syystä, ihmisen pahuudesta ja ahneudesta ja henkisestä laiskuudesta. On helpompi arvostaa tavaraa ja mammonaa kuin nostaa katseensa taivaanrantaan ja ihailla laskevan auringon hehkuvaa kauneutta. Tai katsoa toisen ihmisen silmien syvyyteen ja upota niihin.

3. Mikä on oikein ja mikä väärin?

Oikein on antaa ja väärin on ottaa. Tästä lähtee kaikki.

4. Miksi on niin paljon uskontoja ja oppeja?

No siksi, että ihminen on kaikkialla sama ja tarvitsee henkiinjäämisstrategioita ja turvaa tuntematonta vastaan. Kaikki maailman uskonnot ovat pohjimmiltaan samanlaisia ja syntyneet samasta tarpeesta. Sama pätee oppeihin. Ihminen haluaa aina ja kaikkialla tehdä kaaoksesta kosmoksen, jota voi kontrolloida.

5. Onko mikään niistä oikeassa vai ovatko kaikki väärässä?

Kukin oppi ja aate on oikeassa vain kannattajiensa keskuudessa.

6. Voiko mihinkään tai keneenkään luottaa?

Tämä on vaikea kysymys. Jään hiljaiseksi tämän edessä. Hiljaisuuden jälkeen vastaan: Ei.

7. Onko olemassa Jumalaa, ja jos on niin millainen?

Minulle ei ole olemassa Jumalaa. Olen lopettanut jopa iltarukoukset. Tahtoisin kyllä heittäytyä vaikeina päivinä jonkun varaan ja jopa syliin ja tahtoisin, että joku kantaisi minua käsillään. En vain ymmärrä, millä perusteella Jumala valitsee lemmikkinsä. Miksi se ei voi koskaan olla minä? Tai viaton lapsi?

8. Jatkuuko elämä kuoleman jälkeen ja jos, niin miten?

Kun ensimmäinen rakas läheiseni kuoli, tutkin kaiken mahdollisen kirjallisuuden kuolemanjälkeisestä elämästä. Vakuutuin silloin eräästä sulkateoriasta, koska minulla oli sattumoisin tästä teoriasta lukiessani päässäni lippis, jonka kuvussa oli sulkapäähineisen intiaanipäällikön kuva! Mikä yhteensattuma! Sulat ovat teorian mukaan meille rakkaiden vainajien jättämiä viestejä tuonpuoleisesta. No, näitä sulkia löysin joka paikasta, jopa erään naapurin eteisessä sijaitsevasta korista, mutta pikku hiljaa ne vähenivät, kun suru hellitti. - Minun täytyy myöntää, että tämäkin on vaikea kysymys, johon en osaa heti sanoa juuta enkä jaata. Voi olla, että kaikki sielunkuolemattomuusteoriat ja taivaat ovat vain ihmisen lohdukseen luomia eloonjäämisstrategioita (ks. uskontovastaukseni).

(Kuva Jere Smith: Mandrake the Magician)

Metabloggausta

Minuakin kiinnostaa metabloggaus, jonka lasken verkkoviestinnän alueeseen. En jaksa ymmärtää, miksi tämä aihe pullistaa jokusten otsasuonia. Ihan samahan on olla kiinnostunut vaikka kirjallisuudesta kirjoittamisesta tai elokuvatutkimuksesta tai käsityölehdistä kuin virtuaalisanojen tutkimisen vuolaasta virrasta. Jos on kiinnostunut virtuaalisanoista, ei voi olla kiinnittämättä huomiota niiden syvempiinkään merkityksiin ja psykologiseen puoleen. Ajattelinkin jatkossa kommentoida entistä enemmän blogitovereitani, tehdä löytöjä Blogistanissa ja nostaa esille mieluisia blogeja ja tutkia blogivirtojen lainalaisuuksia ja salattuja puutarhoja. Näpeille en halua ketään antaa, mutta en hymistelläkään. On tämä niin mielenkiintoista että.

Jään odottamaan uuden lehden ensi numeroita, ennen kuin päätän, tilaanko lehden. Hämmästyttävän moni tuntuu tilaavan sian säkissä. Kovin tutunoloisella ironialla uusia toimittajia nyt haetaan. Katsotaan kuitenkin avoimin mielin, mitä on tulossa. Eihän lehden täydellinen tarvitse olla, näissä tuulisissa oloissa, mutta jotain linjaa pitää toki löytyä.

Nostan tänään estradille Hurmaava Itsemurha -blogin, jonka hoksasin maalaisen mukavasti terävöityneestä blogista. Hurmaavassa Itsemurhassa minua kiehtoo se seikka, jonka olen Ikkunaiineksen ykkösosassa maininnut oman kirjoittamiseni tavoitteeksi: pienen tilan ja kaikinpuolin minimalistiseksi supistuneen elämän kuvauksen. Juuri tällaista haluan lukea ja itsekin kirjoittaa. Kirjoittajan persoona nousee suureksi, kun ympäristö kutistuu. Bergmanilaiset musta-valkotunnelmat ovat lähellä. Ja ihminen kaikkineen, paljaana ja alastomana ilman teeskentelyä. Kovasti on Brimin kommenttilootassa jo äidillisiä neuvoja.

(Maalaus Jan Steen)

Muodostelmista

Jossain aiemmassa kommentissani tokaisin, että olen kaikkien piirien ulkopuolella. Kyllä, olen nimittäin aina vierastanut kaikenlaisia tiiviitä muodostelmia. Piirejä, varsinkin sisäpiirejä, parijonoja, kolmiodraamoja, kimppakivaa, kuviokelluntaa, rivejä, jonoja, lottoharavaa, piirakkadiagrammia, histogrammia, tilastokäyrää ja mitä niitä nyt onkaan. Laajimpana muodostelmana voisi mainita valtion, jota erottaa toisesta valtiosta raja-aita, joskus jopa piikkilanka-aita ja pyssymiehet. Näen nimittäin muodostelman reunat useimmiten torjuntaesteinä jotakin vastaan, enkä suojana jonkin puolesta.

On varmaan kuitenkin niin, että piiristä voi saada voimaa, koska se ikään kuin laajentaa omaa minää piirin muiden jäsenten avulla. Yhdessä oomme me Pilli ja Pulla, sanotaan Pekka Töpöhäntä -laulussakin kauniisti. Yhteisyys on voimaa, lauletaan monissa lauluissa. Mutta on varmaan myös niin, että piiri rajoittaa ja supistaa yksilön valintoja ja vapautta. Tekee ikään kuin sokeaksi rajojen ulkopuolisille mahdollisuuksille. Voisiko se ollakin niin, että muodostelma on pessimismiä pahimmoillaan?

Itseni ainakin on vaikea mm. sitoutua mihinkään poliittiseen puolueeseen pysyvästi. Ryhmäkuri on sisäpoliittisista muodostelmista pahimpia peikkoja. Kansanedustaja muuttuu nappia painavaksi koneeksi saatuaan valtakirjan. Kyllä se niin on, että jokaisen piirin ulkopuolinen maailma on avarampi kuin piirin sisus. Pahimmillaan piiri voi jopa olla kuin jatulintarha, josta ei löydä ulos.

(Valokuvassa V. A. Koskenniemen kirjallinen piiri)

Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!

On aina ikävää, kun mieluinen blogi lopettaa. On kuitenkin niin, että kaikella on aikansa, ja viisas lopettaa ajoissa. Kukaan ei ole korvaamaton, ja tyhjällä aukolla on - kuten olen usein todennut - taipumus täyttyä ennätysvauhtia. Tulee uusia yrittäjiä, ja pian entinen on muisto vain, jos sitäkään. Scillaa jään oikeasti kaipaamaan, sillä pidän hiljaisista ihmisistä, jotka ovat lempeitä ja viisaita ja joilla ei ole tarvis nostaa itseään estradille eikä piruilla kenellekään. Onneksi Scilla jatkaa puutarhablogiaan ja pysyy näin edelleen Blogistanissa.

Ja toivottavasti saamme lopettaneen lehden toimittajaparin tilalle taitavat kirjoittajat, jotka pystyvät asennoitumaan Blogistaniin lämpimän, ihmistä rakastavan huumorin ja kuitenkin kriittisen asiallisuuden sekaisella pieteetillä. Uusien blogien säännöllinen esitteleminen ei ole mielestäni vielä tae objektiivisuuteen pyrkimisestä, vaan objektiivisuutta mitannee kait lähinnä tapa, jolla blogikirjoa pyöritetään lehden sivuilla. Voisi ehkä myös ajatella, että tulevat toimittajat pidättäytyisivät omiensa ja toimittajakaverin blogien ja kommenttieläinten - joita suuri yleisö ei tunne - kommentoinnilta. Eri asia tietysti, jos saadaan tarpeeksi suuri toimittajakunta - käsityötoimittaja, kulttuuritoimittaja, kuuman listan toimittaja, häntäpään ja uusien blogien toimittaja, haircuttoimittaja jne. Toivotan onnea, laajaa toimituskuntaa ja uuden, riemastuttavan yhteisöblogin syntymistä!

(Maalaus Jean Foucuet)

Lausuntaharjoituksia

Aloitan usein virtuaalisen aamuni katsomalla Taivasalla-blogin uusimman kuvan, jota on hauska kommentoida. Kiitos Niklakselle, että jaksaa päivittää ahkerasti blogiaan! Ja erityiskiitokset siitä, että hän ei selittele kuviaan eikä anna pienintäkään osviittaa ohjaillakseen katsojan ajatuksia.

Eilen tippuivat räystäät kohisten. Lumi vyöryi katolta rytisten takapihan terassille, ja autojen renkaitten alta kuului lotinaa. Tarun ja Tiinan rohkaisemana aloitin uudelleen puheharjoitukset lukemalla ääneen kirjaa. Olin aiemmin päivällä huomannut halpahallin kirjatiskillä kirja-alen. Että minua hävetti katsoa niiden kirjojen hintoja! Paksut romaanit 5 e , kaikki runo- ja mietelmäkirjat 1 e, siis yksi euro kirjailijan työstä! Runokirjat olivat aika tuntemattomiksi jääneiden kotimaisten runoilijoiden teoksia, mutta olipa alennustilassa myös Ted Hughesin Syntymäpäiväkirjeitä. Runomuotoiset kirjeet on kirjoitettu kahdenkymmenenviiden vuoden aikana ja osoitettu Sylvia Plathille, ja nyt niiden arvo on siis yksi euro.

Näitä säkeitä siis lausuin ääneen istuen tuolissa rennosti. Minua liikuttivat nämä Hughesin säkeet, jotka koin ikään kuin oman, edellisessä blogissani julkaisemani rakkausrunon dialogiosaksi:

Enkä tiennyt että minua jo harkittiin
sinun draamasi miespääosaan,
kun otin ensimmäiset helpot liikkeet
kuin silmät ummessa, roolia tunnustellen.
Kuin sätkynukkea kokeiltaisiin naruissaan,
tai kuolleen sammakon sääriin koskettaisiin elektrodeilla.

On mukavaa lukea tällaisia runoja, joiden kieltä ymmärtää ja pystyy lataamaan merkitykselliseksi oman elämänsä yhtymäkohdilla. Eikö paras runous olekin juuri sellaista, jonka voi liittää omaan viitekehykseensä, omaan henkiseen pääomaansa ja jossa on siteitä itseen ja ovia ulos? Ja kääntäen, onko "huono" runous sellaista, johon ei löydä avaimia?

Taru

Kohtasin eilen sattumoisin vanhan ystäväni Tarun, joka ei ollut kuullutkaan työkyvyttömyyseläkkeelle pääsystäni ja yleensä äänisairaudestani. Olin kyllä tavannut häntä sattumoisin eri yhteyksissä, mutta onnistunut salaamaan äänihäiriöni lyhyillä puheillani. Nyt en viitsinyt väistää, kun jutut etenivät syvempään suuntaan. Sanoin kyllä ensin tapani mukaan, että ääneni ei nyt oikein pelaa, ja hän naurahti siihen, että sitä on nyt nyt liikkeellä.
Tätä selitystä käytän muutenkin ihmisten kanssa, ja aina tuntuu olevan kuulemma kovasti tautia liikkeellä myötätuntoisten ihmisten mielestä.

Taruhan laski kantamuksensa maahan ja perehtyi asiaani. Hän kielsi minua napakasti uskomasta lääkäreihin, kun nämä sanovat, että tauti on parantumaton. Hänen isälleenkin oli luvattu puoli vuotta elinaikaa ja sekin sängyn pohjalla. Isä eli tämän jälkeen vielä viitisentoista vuotta, vireästi, osin omilla jaloillaan ja kirjoitti mm. kirjankin vielä.

Sain vinkin kokeilla tietynlaista hengitysjoogaa ja harjoittaa puhumista sen sijaan, että vetäydyn vain nettiin kirjoittamaan tuskaisia parahduksia. Lisäksi hän rohkaisi minua puhumaan kaikkien kanssa normaalia enemmän ja pitämään yhteyttä ystäviini, joita olen alkanut vältellä, koska puhuminen on aika ajoin hyvinkin hankalaa. Hänen mielestään minun ei tule selitellä sairauttani, eikä luopua sen vuoksi mistään. Ihmeellistä kuulla jonkun ensi kertaa sanovan sen ääneen.

Sain Tarulta vielä lipun kuudesluokkalaisten taidenäyttelyyn, jossa teemana ovat varhaiset korkeakulttuurit Egyptissä ja Kreikassa. Lupasin mennä sinne kuvaamaan. Otan jalustan mukaan enkä pelkää, jos joku tulee puhuttelemaan minua. Tai jos pelkään, en väistä.

(Maalaus Jack Vettriano)

Etiikan jatkokysymykset 3

Viimeinen eettisistä kysymyksistä, jotka ovat askarruttaneet minua näinä päivinä, on se, johon törmää varsin usein. Käsittelen sen varsin lyhyesti lausuen lähinnä julki vain ihmetykseni, koska kysymys sivuaa ykköskysymystäni.

Mitä väliä sillä on, mitä joku netissä kirjoittaa?

Tämän kysymyksen kohdalla minua askarruttaa se ajatus, miten kepeästi ihmiset antavat kallista aikaansa pois. Haluaisin siis kysyä, miksi joku kuluttaa aikaansa täällä lukien ja kirjoittaen kirjoituksia, joihin ei usko? Minä ainakin keksisin parempaa tekemistä.

Ja toinen näkökulma: miksi virtuaalia pidetään erillissaarekkeena, jota ei voi eikä pidä kammitsoida laein eikä asetuksin? Millä tavalla virtuaali saa ihmisessä aikaan sellaista positiivisuutta ja hyviä asioita, jotka toimivat itseohjautuvasti? Ja lopuksi: eikö samanlainen rajaton luottamus ihmiseen tulisi vallita myös reaalissa, että ei olisi lakeja ja asetuksia?

Etiikan jatkokysymykset 2

Onko ihminen bloginsa herra?

Hassua, miten vanhakantaiselta tuo toinen minua tautivuoteella askarruttanut kysymys tuntuukaan. Kysymys muuttuu kuitenkin naurettavaksi, jos herran tilalle vaihtaa rouvan. Vielä naurettavammaksi kysymys muuntuu, jos herran tai rouvan tilalle panee orjan - vaihtoehto, joka myös on otettava huomioon.

Edellisen blogin tuhoamisvaiheessa sain ohjeita siitä, että blogiaan voi huoleti hallinnoida poistamalla kommenttiherjat ja ilkeydet. Tähän en kuitenkaan mieluusti ryhdy, sillä arvostan erilaisia mielipiteitä ja suorastaan rakastan pientä terävääkin peräkamaridebattia.

Tilanne äityi kuitenkin niin painajaismaiseksi, että jouduin sulkemaan kommenttiosion yöksi, kun sille tupsahti häirikön toimesta ensimmäisen tuhotun blogini tekstejä ja vanhoja henkilökohtaisia sähköpostiviestejäni. Aina kun poistin, tämä häirikkö postasi kommentin uudelleen, istui nähtävästi tukevasti siinä langalla vahdissa. - Tämä ikävä muistelus samalla hieman taustaksi aika moniin kyselyihin ja ihmettelyihin. Joku on kerännyt ja tallentanut nähtävästi koko nettihistoriani tekstit itselleen ja todennäköisesti tekee sitä edelleen, syystä, josta en enää ole edes kiinnostunut. Ongelmat lienevät henkilökohtaista tasoa, enkä voi muuta kuin olla pahoillani.

Tuo vertaansa vailla oleva blogihäirintä johti siihen, että harkitsin ottavani blogiherruuden kokonaan omiin käsiini. Päätin hieman uhmakkaasti avata uuden blogin, jossa kommentointi on kielletty. Olisin totisesti blogini herra! Mutta missä olisi vuorovaikutus, joka on bloggaamisen suola? Ilman lukijoiden kanssa käytävää keskustelua ja höpöttelyä blogi on mielestäni vajaatehoinen, torso. Kyllä lukijat tulee ottaa huomioon ja sallia kaikenlainen kriittinenkin kommentointi. Itse olen lisäksi sosiaalinen ja avoin luonne, ja ajattelen niin, että juttu, jota kukaan ei kommentoi, ei ole saavuttanut lukijoita, ja on siten arvoton. En usko väitteitä, että juttu on hyvä, jos sitä ei ollenkaan kommentoida! Voi kyllä toisaalta olla, että juttu on niin hyvä, että sitä ei rohjeta kommentoida. Mutta ei sekään ole hyvän blogin merkki, että jutut ovat liian hyviä, sillä silloin jää yksin bloggaamaan, mikä on samaa kuin pitäisi pöytälaatikkopäiväkirjaa.

Yritän tällä hieman harhailevalla juoksutuksellani sanoa, että minusta ihminen on luonnostaan bloginsa orja. Mitäpä hän ei tekisi bloginsa puolesta ja hyväksi. Minä ainakin juotan ikkunaiinekselle sydänvertani, ja kyllä minulla on terveys kyseessä, jos joku vampyyri sen imee mustaan kitaansa. Mutta nyt ajattelen, että on sallittava itselleen myös herran rooli, vaikka pikemmin olisi täydellisen sananvapauden kannattaja. Tämä herruus tietenkin otetaan käyttöön vain ääritilanteissa, joita toivottavasti ei enää satu. Bloggari-itseään ei kannata tuhota ja syyllistää, vaan terveen raivon voi kyllä kääntää oikeaan osoitteeseensa.

Mutta nyt ikävät ajatukset ovat pois. Ulkona paistaa aurinko ja sivuikkunasta alkaa kohta välähdellä pieni kirkas valonsäde tippuvasta sulapisarasta.... Elellään, ollaan, nautitaan.

(Maalaus Gustave Caillebotte)

Etiikan jatkokysymykset

No täällä taas naputtelen. Totean kuin maalainen palatessaan takaisin Blogistaniin, että "enhän minä voi kirjoittamatta olla". Se ei vaan yksinkertaisesti käy, kun on tottunut tämäntyyppiseen estradille kirjoittamiseen. Nyt vain en tee sitä virhettä, että lukisin vähään aikaan blogeja, joissa kirjoittaja katsoo tehtäväkseen kommentoida asiaa, jota ei alkuunkaan tunne.

Tuossa viikonlopulla potiessani tautia mielessäni sikisi väitteitä, lausahduksia, joita pidetään ikitotuuksina niitä sen kummemmin miettimättä. Ajattelin jopa perustaa uuden blogin tästä teemasta: Etiikan jatkokysymykset, mutta tulin järkiini. Blogin pitäjähän olisi jo ensimmäisessä jutussaan leimattu kykloopiksi, joka tuomaroi muita. Lisäksi ohut filosofinen teoriantuntemukseni olisi koitunut kohtalokseni varsin nopeasti: valmiilla ajatuksillahan nimenomaan on helppo muksaista uusi ajatus kuoliaaksi, etenkin kun suuri yleisö uskoo automaattisesti vanhan totuuden.

Mietin sairasvuoteellani ennen kaikkea teemaa, johon meikäläinen verinahka (kiitos eräälle blogistille, jota en nyt jaksa linkata) usein on päätään hakannut. Ja se kuuluu näin: Ken nettiin lähtee, se netin kestäköön.

Noinhan se menee, toki. Tyhmähän se on, joka ei ota huomioon, että netti nyt on mitä on, ja ennen kaikkea samat ilmiöt tapaa virtuaalista kuin reaalista, sanovat tietävimmät. Että pysyköön pois se, joka ei osaa suhteuttaa asioita vain virtuaalitasoksi. Oma moka, mitäs tuli, kikkelis kokkelis.

Jaa mutta, onko se tosiaan noin? Jos se on noin, niin eikö voisi sanoa myös koulukiusatulle rillipäiselle pullukkapojalle, että ken kouluun lähtee, se koulun kestäköön. Nimittäin varsin yleinen on myös ajatus, että kiusaamiseen tai riitaan tarvitaan vähintään kaksi. Kiusauksen provosoija on tietysti pullukkapoika ja provosoinnin uhri on se, joka sortuu kiusaamiseen. Ja pitäisikö näin sanoa myös pikkuirmelille, joka tutkii pornosivuja ja löytää sieltä muita pikkuirmeleitä haarat levällään, ison ja paksun sedän kanssa? Mitäs menit sinne, pikkuirmeli!

Ja onko se tosiaan niin, että virtuaali ei ole reaalia kummempi eikä pahempi? Sanommeko me reaalissa toiselle ihmiselle ne "totuudet", jotka sanomme kasvottomina virtuaalissa toiselle ihmiselle? Väitän ettemme. Minulle ei ole kukaan koskaan sanonut sellaisia asioita reaalissa, joita virtuaalissa on sanottu. Sellaiseen kierouteen, joka virtuaalissa on minua hipaissut, en ole koskaan eläissäni joutunut, lähellekään. Kuitenkin olen sama ihminen kummassakin, eroja ei juuri ole. Enkä usko olevani erikoistapaus, vaan luulen useimpien suorien, rehellisten ja kriittisten kirjoittajien törmänneen samantapaiseen ilmiöön.

(Maalaus William Bouguereau)

Sanomisen tarve

On niin paljon sanomista, että. Minuahan eivät häiriköt estä. Sanon ihan mitä tahdon. Huomenna on aiheena ainakin Bloglines. Otetaan uusi aloitus, eikä pelästytä räkytystä. Onhan niin, että koirat haukkuvat, karavaani kulkee..