Hallelujah

No nyt näyttää hyvältä lasten kannalta. Yksinäiset ja naisparit on saatu rajattua pois hedelmöityshoidon piiristä ja lapsettomuushoitoja suodaan vain niille, joille se kautta aikojen luonnollisesti on kuulunut: naisille joilla on oma mies. Muut nuolkoot näppejään ja kärvistelkööt yksinään. Hähää. Mitäs olette yksinäisiä tai lepsoja. Että eikö sitä mies enää kelpaa jalkoväliin, mitäh?

Kyllä tämä varmaan siunaukseksi on lapselle, jonka etua ei saa hetkeksikään unohtaa. Pitäähän lapsella olla myös isä, sillä onhan se nähty, luoja paratkoon, mitä rikollisia äpäristä tulee. Ja kai se nyt jumalavita on naisessa vika, jos ei miestä saa, kun on sellainen pelirasia harovälissä. Ihan oikein niille itsekkäille femakoille, jotka kaiken saatuaan haluavat välillä leikkiä äitiä, pukea lasta rimssuihin kuin nukkea. Ja kukas sen kakaran perään katsoo, kun femakko on töissä? Että ihan oikeaa signaalia tässä nyt näytetään.

(Maalaus valokuvasta: Carol Dunleavy)

Päivän tunnussana

Yritän oppia olemaan odottamatta keneltäkään mitään virtuaalimaailmassa. Yritän oppia olemaan luottamatta yhteenkään nettipersoonaan.

Kaikki ovat täällä itseään varten. Kaikki puhuvat toistensa yli ja toistensa päälle. Yleisin pronomini on minä ja yleisin puku on valepuku.

Pst Kiitos Sarah Fearille sanoistasi, jotka jäivät itämään.


(Maalaus Henry Chaplin)

Miksi professori murhattiin?

Olen tänään lukenut järkyttyneenä professori Kari Tikan murhasta. Kuvastakin päätellen miellyttävä, sivistynyt ja kiltti ihminen, jolla ei luulisi olevan vihamiehiä. Kuitenkin hänen asuntonsa oli veressä ulko-ovea myöten, mikä oudoksuttaa, kun on kyse finanssioikeuden asiantuntijasta ja melkoisesta kulttuuripersoonasta eikä alamaailman yksilöstä, joka teilataan kostoksi huumeveloista.

Kuka surmaa miehen, joka harrasti balettia ja oli suvereeni teatterin ja kuvataiteiden tuntemuksessaan ja säntillinen elämäntavoiltaan? Ja jota kaivattiin välittömästi, kun ensimmäinen palaveri jäi väliin? Mies josta kaikki pitivät, jota kaikki kunnioittivat? Mistä löytyy avain, motiivi kauhistuttavaan tekoon?

Löytyykö se professorin henkilökohtaisesta taustasta? Itse mietin sitä, oliko professori kuitenkin joskus vähän yksinäinen, kun hän istui Punavuorenkatu 23:ssa olevassa kerrostalo-osakkeessaan katsellen seinällä roikkuvia aitoja Picassoja, Matisseja ja Chagalleja. Miksi hänellä oli niin paljon kalliita tauluja mutta ei kumppania? Hänhän oli naimaton vanhapoika, 61-vuotias, joka kävi usein kantapaikassaan Don't tell Mamassa, ehkä yksinäisyyttä paossa, ehkä kumppania etsimässä, ehkä muuten vaan. Täällä hän viimeisenä iltanaankin oli ja poistui kahden miehen seurassa.

Uutisissa sanottiin juuri, että pari nuorukaista on pidätettynä. Nuorukaista, laupias taivas. Mikä tragedia kätkeytyy noitten punaisiksi värjäytyneiden seinien sisäpuolelle? Ja miksi kaupungeissa ja kerrostaloissa asuu niin paljon yksinäisiä ihmisiä? Miten paljon on draamoja, joista ei ole aavistustakaan, vaikka olisi vain seinä välissä. Kaupungissahan voi vaikka muumioitua yksiössään, jos ei ole kuuluisa professori.

(Maalaus Oksana Cherkas)

Muutosvastarintaa

Olen tyypillinen härkä, haraamassa vastaan kaikkia pienimpiäkin muutoksia, jotka koskettavat minua.

Kun kesäloma alkaa, on maallemuutto kauheaa, kun kaikki muuttuu. On huonompi sänky, on tiskattava käsin, on pestävä nyrkkipyykkiä vessassa, on kannettava vedet saunalle, on tavattava alvariinsa naapureita ja sukulaisia, on huono nettiyhteys, on töitä minne vain katsookin.

Mutta sitten elokuussa, kun aamukaste ei kuiva päivälläkään, kun poikaset ovat lentäneet pöntöistään, alkaa harmittaa kaupunkiin muutto. Kaiken ihanuuden keskeltä, kun merivesi on lämpimimmillään ja puutarha uhkeimmillaan, marjat kypsymäisillään, pitääkin lähteä kaupungin katkuja haistelemaan, betoniluukkuun homehtumaan, jatkuvaan nettihuumaan kietoutumaan. Suorastaan perverssiä!

Koulussa karvani nousivat pystyyn jokaisen visiointi- ja missiointikäskyn edessä. Jokainen uusi opetussuunnitelma kismitti, ja vielä enemmän kun se sitten piti joka vuosi vaihtaa uuteen. Jokainen uusi oppikirjan painos suorastaan raivostutti, etenkin kun muutokset olivat usein kosmeettisia ja tärvelivät sivunumeroinnin, jonka olin juuri oppinut ulkoa. (Tiedättehän sen opiskelijan tavallisimman kysymyksen: mikä sivu?) Koulutyö tulisi mielestäni rauhoittaa jatkuvilta muutoksilta ja sallia opettajille vapaus visioida rauhassa tunneilla vaikka runoja lukien tai oppilaitten kanssa laulaen.

Jostain lehdestä (todennäköisesti HS) luin tässä viikonlopulla nuorten työmaailmankuvasta. Halutaan ennen kaikkea hyvää palkkaa, mutta sen lisäksi vapautta päättää itse monista työseikoista. No tähän yhdyn, mutta jäin pohtimaan nuorten esimiesihannetta. Hyvä esimies on useimpien mielestä ennen kaikkea innovatiivinen, eli muutosmyönteinen, uutta luova. No, minulla on kokemusta sekä epädemokraattisesta vanhasta jäärästä että innovatiivisesta esimiehestä. Ensimmäinen sortui pönöttämiseen ja menetti alaisten luottamuksen, toinen sortui tuuliviirimäiseen propellien pyörimiseen ja menetti paikkansa suuren hajaannuksen jälkeen, kun mistään visiosta ei tullut konkretiaa. Enemmän kuin esimiehen innovointitaitoja arvostankin esimiehen vuorovaikutustaitoja. Ammattipätevyyden ohella tietysti.

PST 1 Klikkaamalla piirroskuvaa teksti suurenee luettavaksi...
PST 2 Melkein unohdin pärettä vuollessani, että minullahan on nyt ikuinen kesäloma.

Runo uusiutumisesta

matka toiseen paikkaan*

1
ja minä loin sinut
tyhjään maailmaan

en vain tiennyt
että sinusta tuli niin suuri

mikään ei ole ilman sinua

2
lepään vain hetken
tässä puun juurella
katselen lintuja ja tasaan hengitystä

tulen koska minun täytyy katsoa silmiisi
saadakseni voimaa tai menettääkseni sen

3
ja pelkään

etten löydä sinua enää
että olet mennyt minulta pois
etten löydä sinua enää
että olet mennyt minusta pois




4
kun tulen huoneeseen hän lähtee pois
kun puhun hän ei katso minua
kun nauran hän sulkee oven
kun olen yksin hän kaipaa minua

5
näen miten hän etääntyy
näen miten hänen ääriviivansa sulavat
ja hän kutistuu kokoonsa
kuin sateessa kastunut kenkä

6
nousen jatkamaan matkaa
hyvästelen linnut ja puun
joka lepoani viilensi




*
julkaistu lyhyempänä mm. aiemmassa ikkuna-blogissani v. 2006. Tähän kyseiseen versioon olen saanut aiemmin pikkuvinkkejä a-k.h:lta, mutta niitäkin olen muokannut ja loppu on pantu uusiksi. Runo on siis vastaus Runotorstain haasteeseen.

(Kuva John William Waterhouse)

Torstaina tavataan

Kaksi ilahduttavaa ja blogi-minääni toivon mukaan suurestikin uudistavaa ja elähdyttävää blogia on perustettu: Valokuvatorstai ja Runotorstai. Perustajina ja bloginpitäjinä ovat Maria ja Tui, joista Tui keskittyy nähdäkseni runoblogiin ja Maria taas valokuviin, joskin molemmat tekevät ilmeisesti kumpaakin. Lisäksi heillä on avustajia, mm. Valpuri ja Luke.

Idea runoblogiin on saatu Poetry Thursdaysta, johon kannattaa tutustua tarkemmin, jos on kiinnostunut osallistumisesta. Pääpointti on kuitenkin se, että joka torstai annetaan aihe, teema, joka inspiroi sitten suuntaan tai toiseen. Molemmissa uusissa blogeissa on kiittettävän selkeät toimintaohjeet, ja lisäksi konstailemattoman yksinkertainen visuaalinen ulkoasu. Erityiskiitos juuri koruttomille blogipohjille, joissa sisällön osuus nousee tärkeimmäksi.

Tämän viikon tehtävä - uusiutuminen - on aika huikean vaikea, mutta kiinnostava monimerkityksisyydessään. Saapas nähdä, alanko viritellä ruostunutta sulkakynääni uudelleen, vai tyydynkö vain painamaan kameran nappulaa. Ennenhän aina kirjoitin ja runoilin, ja nyt pari vuotta olen vain valokuvannut. Kiinnostavaa olisi kokeilla myös yhteistoteutusta, tekstin ja kuvan yhdistämistä, mutta siinä on vaarana teoksen ovien naulitseminen lukijan/katsojan omilta tulkinnoilta. Erillisinä nuo luomukset ovat avoimia kaikille tulkinnoille, kun tekijä ei pyri selittämään tuotostaan. Toisaalta voisi olla kyllä haastavaa saada tuo yhteisteos avoimeksi.

Hatunnosto bloginpitäjille erinomaisen tehokkaasta ja selkeästä aloituksesta ja pitkää ikää blogeille! Jokaiseen tehtävään tuskin tulee osallistuttua, mutta se ei liene tarpeenkaan. Kuvat kiinnostavat nyt eniten, mutta saa nähdä, pätkähtääkö se runokin vielä jostain aiheesta.

(Valokuva: Jean-Luc Elias)

Hiljainen tango sateella soi...

Sadepisarat voivat nähtävästi olla myös turkooseja! Mistä kummasta ne sen värin sieppasivat, kun luonnossa on vain vihreää ja meri on tästä olohuoneen ikkunan takaa napatusta kuvasta kaukana? Kesällä olen tottunut siihen, että merikuviin tulee mukaan turkoosia, vaikka sitä ei paljain silmin näe. Turkoosi taitaa olla nykyinen mielivärini.

Oli ihanaa herätä sateen lätinään. Jo kolme viikkoa sitten kylvin takapihalle nurmikon siemenet, kun paikkailin pihaa koiran monivuotisen mylläyksen jäljiltä. Eivät ole suostuneet itämään kuivalla, eivät lämpimällä. Jos nyt sitten turpoaisivat sateesta ja työntäisivät itunsa esiin kurkottamaan kohti valoa.

Olen miettinyt tämän blogin kohtaloa. Maallemuutto lähestyy, ja siellä minulla on vain hankala ja tuskastuttavan hidas gprs-yhteys. En pysty millään sillä systeemillä pitämään kolmea blogia, kuten nyt. Ja kesällä puutarha- ja kuvablogit ovat kaiketi ne oleellisimmat. Olisipa sielläpäin mahdollisuus langattomaan wlan-yhteyteen! Tässä kylässä, jossa asustelen kesät, ei ole edes kaapeliverkkoa, eli takapajulassa ollaan. No, muuta on sitäkin runsaammin, ja ehkä minulle tekee vain hyvää uusiutua ja olla vähemmän ruudun äärellä.

Odotellessa

Odottelen putkimiestä. Jo aamulla luulin miehen tulevan, kun heräsin naapurin miehen kailotukseen, joka kuului pihalta.

Olen äheltänyt eilisen sunnuntain kylpyhuoneessa, kun naapuri sanoi, että heillä on seinän takana kosteaa kaakelien alla ja luultavasti kosteusvaurio. Käski minun tarkata omaa kylppäriäni ja kysyi, olenko havainnut mitään.

No en ole. Ei merkkiäkään kosteusvauriosta, mutta huolestuin tietysti. Ruuvasin suihkukopin altaan seinämälevyt auki ja pesin altaan alusen ja tutkin taskulampun valossa, näkyykö mitään epäilyttävää. Ei näkynyt, kaikki näyttää asiantuntemattomaan silmääni olevan kunnossa, paitsi että suihkualtaan vesi tyhjentyy hitaasti. Ruuvasin siis sihdin altaan pohjasta auki, mutta puhdas oli, ja ehjältä näytti. No kuinkas sitten kävikään! En saanut sihtiä ruuvatuksi takaisin pieneen reikään, joka oli keskellä putken suuta. Altaan alla oleva putki vain antoi myöten ja pakeni ruuvia, eli sitä putkea olisi pitänyt nostaa jollakin, mutta milläs nostat altaan alla maata vasten olevaa putken päätä. Nyt on sitten tilanne se, että en pääse kuin hätäiseen suihkuun ennen kuin putkimies tulee tarkastamaan putken ja kiinnittämään sen.

Olin vielä niin hassu, että menin irrottamaan alakerran vessan käsienpesualtaan sihdin, kun muistin, että siellä on pitkä ruuvi. Otin sen siis ja sain kun sainkin sen vaihdettua tuohon yläkerran kylppärin suihkualtaan sihtiin. No niin, sitten taas alakertaan kiinnittämään käsienpesualtaan sihti sillä suihkualtaan lyhyemmällä ruuvilla. Arvaatte kai, että se oli liian lyhyt, ei ulottunut alkuunkaan. Siispä jälleen yläkerran kylppäriin ja ottamaan suihkualtaan sihti vielä kerran irti ja ruuvi sieltä pois, ja takaisin alakerran vessaan. No sain sen heti paikoilleen, mutta paha vieköön, vesi vuosi siitä viritelmästä maahan, vaikka siirsin kymmeniä kertoja putkea ja ruuvia. Putkimies saa rassata senkin ja uusia tiivisteen.

Tilanne on nyt se, että alakerran vessan käsienpesualtaan viemäristä tippuu lattialle ja yläkerran suihkun viemärisihti on avoinna. Keittiön tiskialtaan sihtiin en enää uskaltanut koskea, vaikka sekin kaipaa puhdistusta.

Nyt siis odotellaan putkimiestä ja päivystetään kotona. Onkohan se sama mies, joka vuosi sitten vaihtoi alapesuni suihkusysteemin ja sanoi lopuksi aivan tyynesti, että tällä ei sitten perse pala.

Hämmästyttävän paljon blogeissa on muuten sivuttu putkimies-teemaa kautta aikain. Ja hämmästyttävän runsas ja riemukas ja suoraan sanottuna punastuttavan rietas on putkimies-aiheisto nettilaineilla. Putkimies - plumber-teemasta on irroteltu yhtälaisesti eri kielillä, eli aihe antanee viitteen putkimiehen työn tärkeydestä kaikkialla läntisessä maailmassa.

en ota koiraa en ota koiraa en ota koiraa en

Yritän olla ottamatta uutta koiraa. Olen lukenut, miten edesvastuutonta ihmisen on ottaa lemmikki, joka ei saa elää lajilleen tyypillistä elämää. Olen kyllä samaa mieltä, ja minun tulee surku jopa tyttären koiraa, joka elää yhdessä pääkaupungin betonibunkkerissa sijaitsevassa kaksiossa, kivierämaassa, jossa kiukkuiset ämmät huutelevat kiroten koiran perään. Toissa päivänä muuan kiihtynyt tyylikäs nainen oli karjunut naama punaisena, että korjaa saatana ne paskat pois. Kumma miten koiranvihaajat osaavat nähtävästi aina kiroilun taidon. Ja tytärhän korjaa jätökset kehottamatta.

Tänään löysin itseni jo täältä. Voi olla, että kaipaan vain Rubenia, ja etsiydyin siksi kultiksen kuvien ääreen. Ihmettelen koirien hintoja. Pentu maksaa 1000 - 1200 euroa. Ruben maksoi 90-luvulla vain 2000 silloista markkaa. Aika huikea hinnan nousu.

Toisaalta mietin sitä, mitä maailmasta tulee, jos koiria saisi käyttää vain työtehtävissä, niin kuin lajinmukaista elämää kannattavat sanovat. Miten lajit säilyisivät? Miten kävisi ihmisen ja koiran välisen rakkauden ja kiintymyksen, jota koira etsiytyy hakemaan ihmiseltä? Millä tavalla se vaikuttaisi ihmisen kehitykseen, että tunnepohjainen lähestyminen eläimeen kiellettäisiin? Miten ihmisen kävisi? Eikö koira ole iät ja ajat ollut ihmisen uskollisin ystävä, omasta halustaan?

Niin tai näin, mutta sitäkin vielä mietin, että kun minä en ota koiraa, sen ottaa joku muu, jolla ei ehkä ole tarjota sille sitä, mitä minulla olisi. Minulla olisi sille vapautta, pihaa, rantaa, metsikköä ikiomaksi reviiriksi, tilaa sisällä, rakkautta, aikaa ja taattu vuosihuolto merkkikorjaamossa, tutulla eläinlääkärillä.. Mutta kun minulla ei ole sitä työtehtävää. Siis en ota koiraa, vaan nautin rajattomasta vapaudestani.

Kuvakurkistus kirjahyllyyn

Virpi Hämeen-Anttila kertoi taannoin eräässä lehtihaastattelussa, että hän rakastui tulevaan mieheensä tämän kirjahyllyn perusteella. Jaakko Hämeen-Anttilan hyllystä löytyivät juuri ne teokset, jotka kiinnostivat Virpi Määttääkin. Minusta tämä on kiehtova rakkaustarinan alku, ja lisäksi hyvää enteilevä tapa tutustua, joskin aina mahtuu muttia mukaan, kun on kyse rakkaudesta ja parisuhteesta. Mutta miksei näinkin, ja ennen kaikkea näin, jos halutaan sataprosettista suhdetta, joka toimii muuallakin kuin vuoteessa.

Nappasin eilen muutaman täytekuvan kirjahyllystäni huvikseni. Tässä yksi niistä kuvista pienen kirjaselostuksen kera. Saa vapaasti tehdä päätelmiä kirjallisesta maustani, eritoten, kun muuan anonyymi nimesi sen kevyenpuoleiseksi Heli Laaksos -juttuni kommenteissa. Uskon, että päätelmät ovat aina oikeita, sillä jos pidän Heli Laaksosesta, olen varmaan vähän heppoinenkin kirjalliselta maultani, joskin paljon muutakin. Niin, ja luenhan minä Eeva-lehteäkin ja lisäksi Ilta-Sanomia aika ajoin, kun olen kaupassa jotenkin puolustuskyvyttömässä ja kritiikittömässä tilassa, kuten varsin usein tapahtuu. Kehitystä kuitenkin on, sillä useimmiten Iltis jää kaupan hyllyyn nykyään.

Tässä yllä nyt tuo kuva kirjahyllystäni. Luulisin, että sen saa klikattua suuremmaksi, jos joku tahtoo lukea kirjojen nimiä. Kyseessä on hylly, jossa on sekalaisia kirjoja, suurin osa kirppislöytöjä. Ylimmällä hyllyllä näkyy olevan ammattikirjojen pehmeäkantista käyttökirjaosastoa, jota en raatsinut heittää pois. Mainittakoon, että hylly on aito, kirjoja ei ole siirretty kuvausta varten, ja siellä näkyy varmaan jonkun mielestä huonoa kirjallisuutta, ennen kaikkea tuo oranssi pläjäys vaakatasossa vasemmalla. En ota siitä ostovastuuta. On myös niin, että ne painavimmat teokset voivat löytyä toisesta paikasta hyllyjä.

Toinen kuva toisesta paikkaa kirjahyllyäni löytyy täältä. Näistä vanhoista opuksista teen alle listan, koska selkämykset eivät näy kuin Arndtin Postillasta. Suvustani löytyy maallikkosaarnaajia, ja uskonnolliset opukset ovat sitä perua. Muut kellastuneet opukset ovat tässä alimmasta ylimpään:

1.Tuhannen ja yksi yötä, Kokoelma Itämaalaisia Satuja, Turussa G. W. Wilenin kustannuksella 1878;

2. Efr. Elo, Laskuoppi, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1931;

3. Tien-osottaja ijankaikkiseen elämään, Rauma, 1931;

4. Pyhät Tutkistelemukset niin myös Jokapäiwäinen Jumalisuuden harjoitus, Pori Otto Andersinin kirjapain0 1909;

5. Kalevala, Helsingissä Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapainossa 1894;

6. Mikael Soininen, Lyhyt kasvatus- ja opetusoppi, Otava 1919;

7. J. L. Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat, kuvitus Albert Edelfelt, suom. Otto Manninen, Porvoossa Werner Söderström Osakeyhtiö 1928;

8. J. L. Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat, suomentanut Paavo Cajander, Helsingissä Kansanvalistusseura 1918;

9. Armas Ruotsalainen, Nuoren äidin kirja, Porvoo WSOY, 1940.

Kuvakurkistusideaa omasta kirjahyllystä saa vapaasti ja mieluusti lainata blogeihin!

(Kafkaa löytyy hyllystäni, mutta ei nähtävästi tuosta kuvasta, kuten ensin muistin, kun valitsin ikkunakuvaa.)

*******

18.5. Lisäys: Hyllyään ovat vilauttaneet myös Maria ja Liisa.

Voisiko mitenkään päästä sisälle?

Olen saanut koiran viikonloppuvieraakseni. Tuntuu taas mukavalta silitellä koiran päälakea ja rapsutella sitä. Tämä sattuu vielä olemaan sellainen yksilö, joka rakastaa varauksetta kaikkia ihmisiä koko kömpelöllä olemuksellaan.

Muuten on väännetty kakkua ja tehty kaikkea hösötystä, mitä pruukataan toukokuun toisen hyväksi tehdä. Minulla sattuu vielä tähän samaan aikaan sopivasti synttäri, jotta huomio on aina ollut taattu, vaikken siitä niin välittäisikään. On vielä niin fiksu mukelo, että se antaa kaksi lahjusta, toisen minulle itselleni, toisen äidille. Lahjalistalla on ollut vanhanaikainen paksu ja kaunis muistikirja, kun edellinen on juuri täyttymässä.

Nyt sataa ja tuulee navakasti, eikä mökkireissusta tullut mitään. Huomenna toivottavasti päästään haravointitalkoisiin ja viemään ruusu mummin haudalle. Mukavaa äitienpäivää kaikille äideille! Tietysti kaikille muillekin!

Pannaan tähän loppuun vielä iloinen koirankuva.

Sivistyksestä

Eräässä lehtikeskustelussa joku kyseli, että kun kaikki jo tuntevat kirjallisuuden klassikkoteokset, niin mitkä ovat ne uuden ajan teokset, jotka kuuluvat yleissivistykseen ja jotka jokaisen itseään sivistyneenä pitävän tulisi lukea tai tuntea peruspiirteittäin. Mitkä ovat uusia klassikkoja?

Minussa on varmaan jokin perustavaa laatua oleva vika, kun hivenen ärsyynnyn tästäkin kysymyksestä, monen muun kirjalistausjutun ohella. Milloin kysytään kymmentä mielikirjaa tai kymmentä parasta luettua teosta, niin kuin sanojen virtaa voisi asettaa staattiseksi listaukseksi. Voisin poimia vain tietyn teeman mukaisia teoksia tai teoksia tietyssä valossa jonkinlaiseksi listakyhäelmäksi, josta olisin luultavasti vaihtuvaa mieltä jo seuraavalla viikolla.

Tuohon uusien klassikkojen nimeämispyyntöön liittyy mielestäni muitakin omituisuuksia, nimittäin ensinnäkin sivistyksen käsite. Kirjoittaja kysyy, mitkä teokset kuuluvat yleissivistykseen. Eikö sivistys kuitenkin liity aina lukijan kokemukseen, tapaan saada vaikutteita, tapaan pystyä kasvattamaan henkistä pääomaansa vaikkapa nyt kirjoista? Voiko sivistys olla valmiina kirjan kansien välissä annoksina, joita noudetaan kuin kaupan hyllyltä? Eikö tässä nähdä väärin sivistyksen paikka, sillä sivistyshän asuu lukijan päässä ja sydämessä, jos yleensä asuu. Voiko sivistyneeksi tulla lukemalla tietyt kirjat? Eivätkö ne voi valua kuin vesi hanhen selästä, jälkiä jättämättä? Ja voi kai olla sivistynyt lukematta klassikkokirjoja?

Kuitenkin on niin että lukeminen kannattaa aina, mutta minusta se vain on prosessi, johon pitää olla oma halu. Snellman nyt tietysti taisi sanoa, että sivistys ei ole sitä, että laskeutuu kansan tasolle, mutta minusta se voi olla sitäkin. Sivistynyt ihminen on niin valistunut ja sydämeltäänkin avara, että hän näkee ja tuntee ja laskeutuu tarvittaessa automaattisesti ja empaattisesti vaikka miten alas, jos on tarvis. Sivistynyt ihminen voi mainiosti pitää yhtaikaa vaikka Heli Laaksosen ja Jarkko Tontin runoista.

Millaisia vastauksia tämä mies sitten sai kyselyynsä? En ole lukenut koko keskustelua, mutta ensi hätään hänelle tarjottiin Ruben Stilleriä, Huussikirjaa, iänikuista Härkösen Häräntappoasetta, Tuurin Pohjanmaata, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa, Koirien Kalevalaa, Donna Tarttin Jumalia, Dan Brownin Da Vinci -koodia. Tarjottiin myös Googlea ja Wikipediaa, koska näistä saa nippelitietoa tarpeeksi voidakseen olla pikkurilli pystyssä millä tahansa foorumilla. Hassua, mutta yhdyn ironisessa mielessä tuohon viimeiseen siinä mielessä, että sitähän yleissivistys nykyään on.

Sekin osoittaa mielestäni lyhytnäköisyyttä, että pyritään nimeämään uusia klassikkoteoksia. Eihän uusi voi olla klassikko. Vasta tulevat polvet näyttävät sen, mitä kelpuuttavat mukaansa matkansa varrelle. Ei pidä hätiä niin kovasti, sivistys ei tule ottamalla, se tulee ihmisen huomaamatta niin, ettei hänen tarvitse olla edes tietoinen sivistyksestään. Olisiko tämä jopa yksi sivistyksen tuntomerkki?

(Piirros: Mazer, Snellman)

Korvamerkitty

Eilen napattuja lehmäkuvia on kuvablogissani jo pari satsia. Tämä naudanpää ikkunassaan on tätä sarjaa.

Näin siis lehmälauman palatessani eilen pieneltä reissulta. Laikulliset lehmät vihreällä niityllä. Mikäs sen somempaa. Päätin palata kameran kanssa vaatimattoman lounaani jälkeen.

Lehmät olivat ohuenohuen langoituksen muodostamassa aitauksessa, ja emmin hieman, uskallanko mennä huteran aitauksen viereen kuvaamaan. Hipaistessani aitaa sain pienen sähköiskun, joten en enää ihmetellyt, miksi lehmät pysyivät kaukana aidasta. Entisajan paimenpojissa oli kyllä enemmän virtaa, sillä muistan lapsena pudonneeni polvilleni käveltyäni päin paimenpoikalankaa.

Muutenkin lehmistä oli hohto pois. Ei ollut koivunrunkoa missään, ei yhtään lehmää sen alla. Vain tasainen ruohokenttä, jolla vasta muutamasenttinen ruoho, jota lehmät eivät edes yrittäneet syödä. Ne nuuhkivat maata vain läheltä paikkaa, johon oli levitetty kerros niiden omaa lantaa.

Eniten petyin siihen, että lehmät olivat korvamerkittyjä. Isot keltaiset numerolaput oli lyöty irvokkaasti korvan läpi, rei-ittämällä tuotantoeläin. Jokaisen ammun kaulassa oli panta. Lehmät näyttivät surullisilta, vaikka olivat ulkona. Miksi ne eivät syöneet ruohoa? Miksi ne eivät maanneet tai liikkuneet? Seurasivat vain minua ja virtsasivat porukalla näytösluonteisesti ja jotenkin pakonomaisesti.

Kyllä on lapsuuteni Mansikki muisto vain.

Tasaraha

Precario on latinaa ja tarkoittaa rukoilemista. Siitä on johdettu nimi prekariaatti, joka viittaa epävarmoihin ja tilapäisiin työsuhteisiin, joissa toimeentuloa pitää anella. Termi nousi tietoisuuteeni kunnolla vasta makasiinimellakoiden yhteydessä.

Olen käsittänyt niin, että prekariaattiliikkeeseen kuuluvien tai sitä kannattavien yhtenä ohjelmanjulistuksena on perustulon maksaminen kaikille vailla ehtoja, ilman työhön sitomista, joten se liikkeen mukaan antaisi valinnanvapauden työn, koulutuksen ja asuinpaikan suhteen. Olisi myös hylättävä käsitys siitä, että yhteiskunnallinen hyvinvointi ja rikkaus on kiinni siitä, kuinka paljon ihmiset tekevät palkkatöitä. Perustuloa maksettaisiin myös, vaikkei haluaisi tehdä työtä.

"Me olemme ihmiset, joilla ei ole (ja jotka eivät halua) pitkäkestoisia työpaikkoja ja joilta siten on riistetty sosiaaliset perusoikeudet kuten äitiysetuudet, sairausloma tai palkattujen lomien ylellisyys." (Euro Mayday)

Olen aika ymmälläni tämän liikkeen edessä. Ei niin, etten ymmärtäisi, mitä tässä halutaan ja mitä asiaa ajetaan. Toki, ja tietäväthän kaikki pätkätöihin ajatuneiden ongelmat ja työn selvät epäkohdat, juuri niin kuin liike ne mainitseekin. Jään vain pohtimaan, että jos maailmassa kaikki saisivat valita vapaasti sen työn, josta leipänsä tienaavat, niin kuka tekisi ne pienipalkkaisimmat, raskaimmat ja kurjimmat työt. Mahtaisiko pääkaupunkiseudun talous tukehtua perustulon maksatuksiin? Ja mistä ne rahat otettaisiin, kun jotkin työalat mitä todennäköisimmin kärsisivät työvoimapulaa, ja tuottaisivat tappiota? Mistä saataisiin kouluihin opettajat, kun sitä työtä pitäisi tehdä säännöllisesti? Mistä saataisiin tehtaisiin kolmivuorotyöläiset? Vanhainkoteihin hoitajat, kun nytkin jo työntekijöitä on liian vähän ja työssäolevat voimiensa äärirajoilla?

Uusinta Eeva-lehteä selaillessani huomasin, että muuan menestynyt sisustusalan pariskunta teki työtään upeaksi disainatussa kodissaan, jonka huoneissa vallitsi jännittävä värisuora eteisestä makkariin asti. Työtä tehtiin mukavasti lojuen olohuoneen pehmeällä sohvalla, läppäri sylissä, ja mitä todennäköisimmin muu viihde-elektroniikka siinä lähimaastossa, ehkä jopa kaukosäätimen painalluksen päässä. Tämä on juuri sitä, mistä olen monesti kirjoittanut. Uusi ihminen on sellainen, joka ei käy työpaikalla, vaan linnoittautuu kotiinsa, jonka bunkkerista käsin kontrolloi ja operoi maailmaa. Uusi työ mielletään aivotyöksi, jonka raskain osa on innovointi. Ja jos työtä ei aina hotsita tehdä, onhan perustulo ja viihdykkeet.

Ja siitä oikeasta pätkätyöstä olen niin murheissani, että olen voimaton sanomaan siitä yhtään mitään. Asia on elämää suurempi tragedia. Tätä prekariaattiliikkeen ajamaa pätkätyön asettamista työmoraalin esikuvaksi ja uudenlaiseksi elämänfilosofiaksi en näe kuitenkaan vaihtoehtona. Päinvastoin, se saa kylmät väreet selkääni.

Kauhunhetkiä

Koin eilen kauhunhetkiä mökkireissullani. Ensinnäkin, olin unohtanut kännykän kotiin, lataukseen enkä ollut kertonut kenellekään, että lähden reissuun. Tyttärelläni on tapana olla minuun yhteydessä päivittäin tekstiviestein tai messengerin kautta. Ajattelin, että hän säikähtää kuoliaaksi, kun äiti ei vastaa kännykkään eikä ole mesessä. Onneksi mökille tuli ystäväni käymään, ja sain hänen kännyllään tekstarin tyttärelle, joka oli ehtinyt lähettää minulle jo kuusi tekstaria/puhelua.

Myöhemmin sitten ihmetellessäni mökin alle kaivettua pesäkäytävää jalkani vieressä sihahti ja mikäs muu siinä kuin kyy. Hyi helkkari! Minulla on niin vietävä käärmekammo, että pakkasin auton ja lähdin niiltä sijoilta takaisin kotiin, tiiliseinien suojiin turvaan kaikelta pahalta. Kestää aikansa, ennen kuin menen taas mökin taakse ilman kumisaappaita.

Paluumatkalla en malttanut kuitenkaan olla pysähtymättä isolla järvellä, jota halusin kuvata. Lukitsin auton metsikköiselle tasanteelle pikkuisen matkaa valtatiestä. Toisessa kädessäni oli painava kamera ja toisessa auton avaimet. Kuinka ollakaan, jalassani olivat mökkihousut, joissa ei ollut ollenkaan taskua, samaten teepaidassa ei ollut mitään, mihin olisin auton avaimet pannut. Otin muutamia kuvia hankalasti avaimet kädessä, kunnes tuskastuin vaikeaan kuvaamiseen ja työnsin avaimet housujen vyötärönauhan alle ja unohdin samantien. Näppäilin kymmeniä kuvia ja kuljin pitkin rantapusikkoa ja kuivunutta heinikkoa.

No arvata saattaa, että lopettaessani kuvaamisen ja tavoitellessani avaimia ne olivat tipahtaneet, niitä ei löytynyt housunpuntista, ei alushousuista, ei kengästä, ne eivät olleet nousseet liiveihin, niitä ei yksinkertaisesti näkynyt missään. Ja puhelin oli kotona, ja ääneni finaalissa, koska edellinen botox-pistos jäi väliin. Ketään ei näkynyt missään, vain jonkin matkan päässä oleva kahvila, jonka pihassa oli rekka ja pari henkilöautoa.

Olin totaalisen yksin, vailla kommunikointivälinettä ja -kykyä. Mietin, miten särkisin autoni ikkunan, sillä siellä olevassa käsilaukussani oli auton vara-avain. Mietin myös sitä, miten saisin viestitettyä kahvilan väelle asiani, että tarvitsen apua. Maailmassa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta kuin minä yksin Saharan autiomaassa, vailla välineitä toimia.

Kartoitin mielessäni kulkemani reitin, ja onnistuin sijoittamaan vain tulo- ja paluupisteen, muuten olin loikkinut pitkin pusikkoja kuin nuori hirvas. Heinikko oli pitkää, ja olin loikannut lisäksi järveen kaivetun vesiojan yli. Aloin tutkia pisteiden välissä olevaa aluetta katseellani ja huomasin savisessa maassa tossujeni painanteet. Seurasin niitä, mutta avaimia ei löytynyt. Tutkin vesiojan polvistumalla sen reunalle. Menin aivan rantaan, tutkin heinikkoa pöyhimällä sitä varovasti. Ei mitään. Päätin että minun on mentävä kahvilaan ja pärjättävä siellä, saatava asiani toimitetuksi ennen kuin se kenties suljetaan ja jään aivan yksin. Muodostin jo mielessäni lausetta, jonka sanoisin. Jokin sai minut kuitenkin vielä kerran menemään upottavaan vesirajaan, jossa en muistanut kuvanneeni. Siinä pilkistivät mustaperäiset avaimet! Riemastuin niin, että napsin järvestä vielä muutaman kuvan. Ajattelin niin, että ihminen selviää tilanteesta kuin tilanteesta vain itsensä varassa. Pitää olla vahva ja luottaa kykyihinsä.

Päivä kirkas, auki linnunlauluun ovi*

Olen viime päivinä irtautunut aika tavallakin bloggaamisesta. Outoa sinänsä, sillä talven ajan se oli minulle omista tekemisistäni ehkä jopa tärkeintä. Nyt huomaan, etten edes katso tilastoja päivittäin, enkä murehdi notkahduksia. Lukijoita kuitenkin vielä riittää, samaten vilkasta keskustelua on käyty kommenttilaatikoissa.

Sain jopa kritiikkini kohteen Osku Pajamäen liikkeelle, jonkalaiseen vuorovaikutukseen oikeastaan pyrinkin. Keskustelussa on peräti 52 hyvää kommenttia, omani mukaanlukien - joskaan en arvioi tietenkään omiani hyviksi. Hieman huvitttaa, että Osku Pajamäki on uusimmassa kuvassaan kuin hellyyttä aneleva koiranpentu, anteeksipyytävän suloinen ilme silmissään. Ja se tukkakin näyttää taas tummentuneen. Niin tai näin, en sulje pois sitä, ettenkö tutustusi Pajamäen teeseihin tarkemmin, sillä oviaan ei kannata naulata mihinkään suuntaan.

Tänään pohdiskelin hieman erään Lauran maailmankuvaa. Laura vietti kaksi yötä putkassa, kun hänet pidätettiin makasiinimellakoissa. Laurasta tunnelma nuotion äärellä oli ollut kerrassaan ihana, kitaraa oli soitettu, oli laulettu. Nuotiossa hän muistaa palaneen kaksi kaapelikelaa, ja häntä oli harmittanut, kun poliisit kiusatakseen sammuttivat nuotion. Hän ei ollut viitsinyt poistua paikalta poliisien kehotuksesta, vaan oli alkanut tentata poliisien nimiä. Hän joutui jalkarautoihin poliisiautoon, ja sanoi poliiseille, että nyt häntä pelottaa. Kohta sua pelottaa vielä enemmän, olivat poliisit sanoneet Lauralle. Kännykin vietiin, joten olo putkassa oli ankeaa. Hän oli lukenut vanhoja lehtiä, syönyt perunaa ja salaattia ja hieman ulkoillut. Hänen kameransa kuvatkin kehitettiin, mikä tuntui hänestä kohtuuttomalta. En malta olla sanomatta, että eikö tämä ole extremeä parhaimmillaan?

* Toivo Laakso
(Piirros Rembrandt van Rijn)

Heiluhännän ikkuna

--
Kammiostaan korkeasta
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans' monta;
havu-oksan rauhan-viiri
päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnas
Siellä kiikkuu oravainen
armaan kuusen äitinrinnas:
Metsolan kantele soi

Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella,
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänen iltasella
unien Kultalaan.

(Aleksis Kivi, Laulu oravasta)

Olin päivän ulkona. Ensin kävin kuvan vuorella, josta tarkkailin maatilan heräämistä kevätkylvöihin ja kaukana siintäviä sinisiä vuoria. Kyllä joku muukin varmaan on lukenut sinisistä vuorista, joita satuhenkilö tavoitteli. Tämä henkilö, jonka nimeä en valitettavasti muista, kulki kulkuaan tavoittaakseen vuoret, mutta ne siirtyivät koko ajan kauemmaksi. Aina yhden kukkulan laella hän luuli, että ne ovat nuo seuraavat, mutta kun hän pääsi huipulle, hän pettymyksekseen havaitsikin niiden olevan taas seuraavat. Näin hän jatkoi ja jatkoi ja jatkaa varmaan yhä tänä päivänäkin. Näinhän hyvät sadut päättyvät.

Vuorelta kävelin alas ja kuljin pitkin joen rantaa. Totta puhuakseni vaihdoin välillä joenrantaa kumijalkaisella - tuo vuori on nääs aika kaukana. Tämän toisen joen rannassa meinasin kokea katiskan, jonka joku oli matalikolle uskaliaasti heittänyt. Voitin mielitekoni käytännön syistä: kenkäni olisivat kastuneet, samoin farkunlahkeet. Katselin sitten kauniita vanhoja taloja ja mietin, koska ne mahdetaan purkaa. Täällä on tapana purkaa puutalot betonin ja hienojen uusien rivitalojen alta. Seudulla on paljon vanhuksia, jotka muuttavat jostain perukoilta palvelujen äärelle somiin pikku kopperoihin. Otin monta aika onnistunutta kuvaa vanhoista tunnetuista rakennuksista, mutta tämän jutun idea ei ole nyt laittaa mitään hienoja tunnistettavia kuvia estradille. Kauneus on pienissä yksityiskohdissa ja panenkin tähän loppuun pienen värisinfonian, leikittelyn veden kuvajaisella ja puiden siimeksellä. Joitain kuvia tältä reissulta tulee myös kuvablogiini.

Vappupaasaus

Voisin omistaa vappupuheeni vaikka Sdp:n pitkäaikaiselle tulevaisuuden lupaukselle, blondi Osku Pajamäelle, joka jo toistakymmentä vuotta on turhaan pyrkinyt eduskuntaan. Nyt on blondilla repussaan sellaiset eväät, että huomio on ainakin taattu. Ja sehän riittää joskus läpipääsyyn, koska äänestäjät nyt ovat mitä ovat.

Kaikkein eniten olen myötähävennyt, kun Kauko Juhantalo pääsi uudelleen eduskuntaan. Tony Halmeen läpimenoa en enää edes kummastellut, vaan odotan, koska Matti Nykänen vapautuu sen verran syytteistään, että ehtii eduskuntaan.

Pajamäen irvokasta vaalikirjaa en ole lukaissut, vaan tyydyn median referointiin. Kai nyt arvostettujen päivälehtien toimittajat osaavat erottaa oleellisen ja tuoda sen päivänvaloon. Muussakin mediassa on tietoa ollut runsaasti tarjolla.

Tänäisessä Helsingin Sanomissa (C4) muuan Aarno Vehviläinen toteaa, että Pajamäki loukkaa syvästi niitä 1940-luvulla syntyneitä isiä ja äitejä, jotka elävät tavallista palkan- tai eläkkeensaajan elämää. Arkisten murheitten ja huoliensa lisäksi he kantavat suurta huolta lastensa ja lastenlastensa asioista, toteaa Vehviläinen ja lisää, että Pajamäen ylisuuriksi väittämät eläkkeet eivät tulevaisuudessa riitä vanhainkotimaksuihin edes keskituloisten kohdalla.

Itseäni on aina hämmentänyt se Pajamäenkin esittämä väite, että suuret ikäluokat ovat saaneet velkansa inflaation myötä anteeksi. En allekirjoita tällaista millään muotoa. Tunnen lukuisia hyvinkin koulutettuja 50 - 40-luvulla syntyneitä ihmisiä, jotka ovat eläneet koko ikänsä taloudellisessa puristuksessa, ja saaneet viimeisetkin velat maksettua vasta 2000-luvulle tultaessa. Esimerkiksi opintolainojen takaisinmaksu oli tuolloin toista luokkaa ja kesti pitkään, jonka jälkeen vasta saattoi harkita oman kodin ostamista. Toisin on Pajamäen sukupolvella, jolla todella on ilmainen koulutus opintotukineen. Nythän uusi sukupolvi hyppää yli tuon opintolainan takaisinmaksuvaiheen ja siirtyy suoraan velattomana omistusasunto- ja autolainavelkoihin, matalilla koroilla ja pitkillä takaisinmaksuajoilla.